Malinen – Tämä myö otetaan

Malinen – Tämä myö otetaan
Markus Miettinen & Jaakko Seppälä
Arktinen Banaani, 2008
ISBN: 978-952-5602-93-7

Savoa en osaisi puhua, vaikka henki siitä riippuisi, mutta yllättävän sujuvasti sitä luen. Tätä en tiennyt ennen Malista.

Malinen joutuu hyväksytyksi Helsingin yliopistoon ja niin käy matka stadiin reippaan jäniksen. Rehtinä veikkona hän tutustuu pian uusiin ystäviin ja tarjoilee heille mutkatonta elämänfilosofiaansa kuin tykin suusta. Yhteys kotiin kuitenkin pysyy lujana, sillä äiti aika ajoin soittelee ja kyselee, että mites Malisella ne emäntäasiat etenee. Ja pitäähän kotona käydä, kun pidempi loma koittaa.

Se etu tynnyrissä elämisestä on, että kun sieltä pistää pään välillä ulos, näkee aina kaikkea uutta kivaa, mitä maailmalla on tapahtunut. Esimerkiksi neljä vuotta jälkijunassa löytää kerrassaan hulvattoman sarjakuvan niinkin epätodennäköisen kiinnostavasta aiheesta kuin savolainen jänis. Olin suoraastaan yllättynyt, kuinka paljon pidin tuosta liki parisataasivuisesta opuksesta, joka kahden kuukauden sisään on jo uusintakierroksella. Pokkarihan on täynnä ehtaa hyväntuulensarjakuvaa. Välillä on kyllä pidettävä taukoa, ettei suupielet kipeydy.

Mainittakoon, ettei Malinen sentään yksin Helsinkiin lähtenyt. Onhan hänellä arkistokaappi mukana.

Raapale 254 – Kirkkotankki (10.9.)

Kirkkotankki

Raskas dieselmoottori röhähtää käyntiin ja kitkerä savu alkaa täyttää tallia. Suuntaan ajokkini ulos ja baanalle. Pihalta tielle kääntyminen on hankalaa näin kookkaalla ajokilla, onhan se kahden kuorma-auton levyinen, rekan pituinen ja painaa viisisataatuhatta tonnia.

Isken kierroksia kehiin ja nopeus nousee viiteenkymppiin. Se on aika paljon kirkkotankille, jarrutusmatka on pitkä. Reitti pitää valita niin, ettei korkeuksiin kohoava katedraalin torni katko sähköjohtoja, mutta tunnen kyllä kaupungin kadut. Telaketjujen painaumille en voi mitään.

Käännyn marketin pihaan, parkkeeraan ja menen ostamaan tupakkaa. Kun palaan, muita tankkeja on jo saapunut. Letkamme lähtee liikkeelle ja paukutamme satamillisiä tykkejämme varoitukseksi syntisille. Herran enkelit ovat jälleen tien päällä.

Unessa tiesin, mikä minusta tulee isona

Ryhdyn tämän kirjoittamiseen enemmän kuin pientä kauhua tuntien. Ei, tämä ei ole onneton H.P. Lovecraft -pastissi. Tämä kertoo unesta, jonka näin viime yönä.*

Unessa puhuin jollekulle, jonka henkilöllisyyttä en enää herättyäni muistanut. Eikä se ole tärkeääkään. Tärkeää on se, mistä hänelle puhuin. Kerroin kokeneeni valaistumisen. Kerroin, miten vuoden alussa päätin panostaa kirjoittamiseen rutkasti energiaa nähdäkseni, olisiko minusta siihen.

Olen halunnut kirjoittaa fiktiota jo teini-ikäisestä saakka. Olen nähnyt päiväunia Portin kirjoituskilpailun voitosta varmaan 18-vuotiaasta alkaen, ellen aiemminkin. Sitä ennen pidin kovasti ainekirjoituksista äidinkielessä ja englannissa, samalla kun moni muu vihasi ainekirjoitusta yli kaiken. Ei siis ole liioiteltua sanoa, että kirjoittaminen ja kirjailijuus on ollut unelmani lapsesta saakka.

Jostain syystä en kuitenkaan nuorempana ryhtynyt kirjoittamaan. Ajelin kavereiden kanssa Turun yössä flippereitä huoltoasemilla pelaillen, siirryin siitä opiskelijaelämän rientoihin bileineen ja ainejärjestöineen, ja lopulta päädyin sf-yhdistystoimintaan. Silti, vaikka puheenjohdin jopa Suomen Tieteiskirjoittajia, toimitin lehtiä ja kirjoitin arvostelujen lisäksi artikkeleita, se viimeinen askel fiktion pariin jäi aina ottamatta. Miksi? En osaa sanoa. Asioiden priorisointia toisin? Laiskuutta? Pelkoa?

Aina aika ajoin tapasin kirjailijoita tai muita päteviä kirjoittajia, kuuntelin heidän neuvojaan Finnconeissa ja aina päätin, että nyt lähtee. Nyt katsotaan, mistä minut on tehty. Lopulta vuosituhannen vaihteen jälkeen aloin raapustella juttuja kasaan, mutta se katkesi sitten fandom-toiminnan myötä. Uudelleen ryhdyin kirjoittamaan suomeksi vasta parisen vuotta sitten, mutta vajaatehoisesti ja ilman näkyvää jälkeä. Viime vuonna pistin pystyyn tämän blogin toivoen, että se saisi minut aktivoitumaan. Irtiotto jäi edelleen tapahtumatta.

Kuten sanottu, vuodenvaihteessa vedin syvää henkeä ja päätin, että nyt se veri punnitaan. En lainkaan tahdo dissata sitä, miten muut tekevät ja kirjoittavat, mutta minun täytyy heittäytyä aina kokonaan mukaan, muuten hommasta ei tule yhtikäs mitään. Panostaisin kaiken, osallistuisin kaikkeen. Tavoite jakaantui kahteen yksinkertaiseen kysymykseen.

Pystynkö tuottamaan tekstiä, josta muut pitävät niin paljon, että se menestyy kilpailuissa tai sitä julkaistaan muuten? Pystynkö tuottamaan tekstiä erilaisista aiheista eri tarpeisiin pitkäjänteisesti ja lannistumatta?

Unessa selostin, miten olen nyt saavuttanut menestystä kolmessa kirjoituskilpailussa tänä vuonna. Novassa, URSin kisassa ja Usvan äänikirjakilpailussa. Lisäksi novellejani ja raapaleitani on hyväksytty lehtiin ja antologioihin. Vastaus kysymykseen ”kelpaavatko tekstini” on kyllä.

Unessa selitin myös, miten olen kirjoittanut 250 päivän ajan raapaleita, kirjoitin yhden pitkän novellin alle kahdessa viikossa joka päivä siihen panostaen ja nyt kirjoitan arvostelusarjaa tietyn aikataulun mukaan. Siispä vastaus ”saanko aikaiseksi tekstiä tarpeen mukaan ja pitkäjänteisesti” on myös kyllä.

Sen jälkeen sanoin, että olen nyt valmis. Minulla on vastaukset. Minun ei tarvitse odottaa vuoden loppuun ja puntaroida tilannetta älyllisesti ja numeroita analysoiden. Tunnen että olen valmis ja voin ryhtyä etsimään uusia paikkoja saada tekstejäni läpi. Olen oikea kirjoittaja, en vain tyyppi, joka nyt kirjoittaa ja ensimmäisen pahan paikan tullen sulkee bloginsa ja luovuttaa.

Sitten heräsin. Muistin, että uni oli ollut jollain tavalla tärkeä. Unet joskus tuntuvat siltä. Muistelin heti unen läpi ja koitin löytää sitä loogista heikkoa lenkkiä, jonka vuoksi se unen neronleimaus pelkistyy joksikin täysin hölmöksi ajatusrakennelmaksi, joka kvanttimaailman korttitalon lailla sortuu, kun sitä ensimmäisen kerran tarkastelee. Silti unessa kertomani loppupäätelmä tuntui järkevältä. Kerroin unen ja siitä saamastani fiiliksestä partnerilleni, mutta edes toiselle ihmiselle ääneenlausuttuna ajatus ei muuttunut ääliömäiseksi.

Nyt kirjoitan aiheesta blogiini, ja koko juttu tuntuu jotenkin nololta. Suureellista pömpöösipaisuttelua, ihan kuin tässä oltaisiin nyt siirtymässä olemisen seuraavalle tasolle. Hulluuskohtaus, joka menee ohi kunhan aivojen endorfiinitasot taas laskevat normaaliin. Lievän maanisdepressiivisyyden maaninen vaihe päällä. Asetan siis itseni naurulle alttiiksi, koska joskushan se on tehtävä. Viimeistään sitten, kun jokin kirjoittamani teos julkaistaan, sillä onhan tunnettua, että jokainen, joka julkaisee kirjan, esiintyy vapaaehtoisesti julkisuudessa ilman housuja.

On monia asioita, joita minusta ei koskaan tule. Joko siksi, etten vain jaksa (valmistuminen yliopistosta) tai siksi, että vaadittu työmäärä olisi jotain aivan posketonta (laulaja oikeaan bändiin). Mutta kirjailija minusta voi tulla. Ahkeralla puurtamisella ja jatkuvalla oppimisella saan inhimillisellä vaivalla kirjoitettua kirjan, jonka voin vakavissani olettaa kelpaavan kaupalliselle kustantamolle.

Enää en voi sanoa, etten tiedä olisiko minusta siihen. Tiedän, että on. Nyt lopputulos on enää kiinni siitä, että edelleen panostan kaikkeni enkä luovuta ongelmatilanteiden edessä.

En siis sano, että minusta voi tulla kirjailija. Minustahan tulee.

* Hauduttelin tätä blogausta yhden ylimääräisen yön ennen julkaisua.

Muurahaispuu

Muurahaispuu
J. Pekka Mäkelä
Like, 2012
ISBN: 978-952-01-0746-8

Kari Lännenheimo on mies viisissäkymmenissä. On tullut aika palata lapsuudenkotiin, joka on nyt tyhjä. Äiti on kuollut vuosia aiemmin ja isä on viety sairaalaan viimeistä kertaa. Isän asunto täytyy tyhjentää ja pistää myyntiin, mutta nurkissa kierii vuosikymmenten ryjän lisäksi paljon muistoja. ja salaisuuksia.

Samalla, kun vanhat kirjeet paljastavat hitaasti uusia seikkoja Karin sankarivainajana kuolleesta isoisästä ja tämän kauan sitten kadonneesta veljestä, vanha ystävyyssuhde sattumalta samassa talossa asuvan kouluvuosien ihastuksen kanssa lähtee uuteen nousuun. Kuvioissa mukana pyörivät myös aiemmin tuntematon serkku, ihmisennahka, Facebook ja oudot unet.

Muurahaispuu on J. Pekka Mäkelän tähänastisen tuotannon ehein teos. En tarkoita sanoa, että Mäkelän aiemmat kirjat olisivat olleet huonoja, kaukana siitä, mutta nyt jokin on loksahtanut kohdalleen ja kerronta soljuu suorastaan kauniisti. Dialogit kuulostavat hyvin aidonoloisilta ja hahmoissa on roolista riippumatta elämän makua. Muurahaispuu on kuin kirjallisuuden vastine holokansiteknologialle – ei ehkä oikeaa todellisuutta, mutta rajapintaa ei huomaa.

Vaikka pidinkin enemmän Alshainista sen scifistisyyden vuoksi, sillä vieraat planeetat nyt ovat aina in, Muurahaispuu on niin tyylikäs ja tyylipuhdas kirja, että se ilman epäilyksen häivääkään päätyy ensimmäisenä uusintakierrokselle lukupinooni.

Koskaan ei ole Helsingin lähiö ole vaikuttanut niin salaperäiseltä ja lämminhenkiseltä. Koskaan ei kerrostaloasuminen ole sisältänyt sellaista kiihkeää eksotiikkaa. Sanovat, että mikään ei ole täydellistä paitsi Allah, mutta kyllä Muurahaispuu oikeastaan on.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Raapale 253 – Syntymäpäiväjuhlat (9.9.)

Syntymäpäiväjuhlat

Juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me nostamme maljoja ja syömme sydäntemme kyllyydestä. Vaikka vuodet vierivät, hän näyttää yhtä hehkeän nuorelta kuin silloin vuosia sitten, kun tutustuimme. Hän vitsailee viettävänsä jälleen uutta 25-vuotispäiväjuhlaansa ja me kaikki nauramme mukana.

Ilta on kostea ja riehakas, juovumme aina vain syvempään. Tanssilattian musiikki jumputtaa ja panee tanssimaan, tukka heiluu moshatessa. Sauna puskee hien huokosista. Aamulla ruumis rankaisee, sitä ennen rankaisen ruumista etukäteen ja tanssin lisää.

Aamulla juhlien emäntä nauraa ja hymyilee. Me muut ryydymme kankkusen kourissa. Hän on nuori, me vanhoja. Hän vitsailee olevansa muiden elämänvoimaa juhlien varjolla varastava vampyyri ja me kaikki nauramme mukana.

Raapale 252 – Peliasennus (8.9.)

Peliasennus

”Tietokonetuki, kuinkavoinollaavuksi.”

”Tämä peli ei suostu asentumaan.” Iäkkäämpi käyttäjä. Taitotasoa on hankala arvailla.

”Mikä peli mahtaa olla kyseessä?”

”Se on tämä Sotataidon maailma.”

”Ja mikä tuntuu olevan ongelma?”

”Kun tässä koneessa ei ole sitä juttua mihin peli pitäisi laittaa.”

”Dvd-asemaa?” Helpompi varmaan tehdä itse kuin yrittää selittää. ”Tuokaapa kone ja peli tänne päivystykseen.”

”On se tuo kone vähän iso, mutta tilataan sitten auto.”

Aulavahtimestari saapuu noutamaan. ”Asiakas odottaa alhaalla.” Siellä tosiaan seisoskelee parrakas vanhus massiivinen pömpelin vieressä.

”Se on Eniac.” Mies taputtaa konetta hellästi.

”Haaste hyväksytty”, sanon ja käärin hihat. Vartin kuluttua peli jo patchaa.

”Raidaamaanko aiotte?”

”Ehei. Pandaa ropettamaan.”

Karsta

Karsta
J. Pekka Mäkelä
Like, 2009
ISBN: 978-952-01-0339-2

Ihmiskunta on jälleen onnistunut nostamaan esiin rumimman puolensa. Ympäristöstä ja muista älyllisistä olennoista paskat välittävä taloudellinen eliitti on onnistunut lietsomaan ihmiskunnan sotajalalle. Liittolaiseksi on löytynyt galaksin suurin sotilasmahti ja kotopuolessa dissidentit desantit pidetään kurissa geenikartoilla ja brutaalilla turvallisuuspolitiikalla. Mieleen nousee männävuosien fasistiset hallinnot ja nykypäivän Yhdysvaltojen tai Israelin käyttämä retoriikka.

Lietsonnassa lopulta onnistuttiin ja sota pantiin tulille, mutta kaikki ei mennyt niin kuin strömsössä, sikäli mikäli strömsössä yritettiin vallata planeettoja. Taisteluiden vihdoin loputtua kaikki suunnilleen karttua kehittyneemmät aseet määrättiin tuhottaviksi ja Solin aurinkokuntaan julistettiin uudet nopeusrajoitukset. Ei enää hyperajoa.

Kuten jokainen maamiinassa itsensä silponut lapsi voi kertoa, sota ei ole sillä ohi että poliitikot julistavat taistelut päättyneeksi. Joka puolella on edelleen kaikenlaista, mikä pitää siivota, ja juuri siitä Karstassa on kysymys. Aurinkokunnassa kiertää paljon aseistettua romua, mikä pitää hävittää, ja paljon ruumiita, jotka pitää kerätä talteen tunnistusta ja hautausta varten.

Entinen taistelualus Kramer Heinrich on nimetty uudelleen Heinrich Krameriksi ja lähetetty Jupiterin kiertoradalle pudottamaan pari sotalaivan hylkyä kaasujättiläisen syövereihin. Rauhan alkamisesta on jo viisi vuotta ja miehistö koostuu niistä ihmisistä, joita aiempi hallinto piti maanpettureina ja terroristeina. Ennen romujen hävitystä pitää kerätä talteen kaikki kuolleet, ja elävät, jos heitä vielä on.

Karsta on ilman epäilyksen häivääkään J. Pekka Mäkelän kantaaottavin teos. Enää ei kainosti vihjailla, että markkinavoimien ihannointi ei ehkä ole se paras lähestymistapa. Nyt näytetään kaunistelematta se helvetti, mihin riisto, pelkoja ruokkiva retoriikka ja poliisivaltiokehitys voivat johtaa. Inhimillisen ja älyllisen kärsimyksen määrä on suunnaton, kun sotakone kehrää mammonaa suorastaan epäinhimillisten magnaattisukujen taskuihin. Olin pohdiskellut jo vuosia erästä omaa tarinaani ja paljonko siihen kehtaisin heittää kannanottoa mukaan. On hienoa havaita, että jopa ajoittain paasaamiseksi yltyvä tykitys on sallittua ja ennen kaikkea toimivaa.

Sen lisäksi, että Karstan taustatarina on kerrassaan suureellinen ja kutkuttava, ja sen lisäksi, että hahmojen ja eri työvuorojen dynamiikka on kutkuttava, nyt ollaan avaruudessa! Tapahtumapaikkana on ihan ehta planetaarinen avaruusalus, jossa on paitsi keinopainovoima myös painottomuutta. Itseasiassa kolme avaruusalustaalusta. Perspektiivien muuttuminen painovoiman suunnan mukaan toi mieleen Arthur C. Clarken massiivisen avaruusaluksen kirjassa Uhka avaruudesta. On mahdottoman virkistävää pudottautua sisään hyvin perinteiseen, scifistiseen miljööseen. Space is the place, kuten sanonta kuuluu, ja allekirjoitan sen sydänverelläni.

Tällä kertaa, aimmista teoksista poiketen, päähenkilön pään sisään pääseminen ei ollut aivan vaivatonta, eivätkä kaikki muutkaan hahmot tuntuneet niin inhimillisen aidoilta kuin Mäkelän aiemmassa tuotannossa. Yksi syy toki voi olla se, että Karstan luin kaikista ensimmäiseksi enkä ollut vielä sisäistänyt kirjailijan tapaa rakentaa tarinoitaan. Etenkin päähenkilön entinen mielitietty Arianna jäi minulla etäiseksi, mikä on suuri sääli, sillä sotahallinnon edustajana hän olisi voinut kertoa tarinan toisen puolen. Nyt kerronta tapahtui sanoilla, tunnetasolla jäin kylmäksi. Sama etäisyyden tuntu vaivasi minua muutenkin erilaisten konfliktien kanssa. Ymmärsin, mistä tiettyjen hahmojen antipatiat kumpusivat, mutta en tuntenut sitä. Muutoin en ehkä kiinnittäisi tähän niin suurta huomiota, mutta samaistuttavat henkilöhahmot ovat Mäkelän bravuuri.

Kunnon avaruusscifiä kirjoitetaan Suomessa aivan liian vähän. Karsta paikkaa tätä puutetta ansiokkaasti. Heinrich Kramerin makaaberi matka avaruuden ruumisarkulta toiselle on vahva muistutus siitä, millaisia ihmeitä avaruus on täynnä, ja miten kuollettava paikka se samalla voi olla.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Nedut

Nedut
J. Pekka Mäkelä
Like, 2007
ISBN: 978-952-471-993-3

Neandertalit eivät kuolleet sukupuuttoon. Ei, ne lähtivät avaruuteen 30000 vuotta sitten. Nyt ne, nedut, ovat tulleet takaisin mukanaan niin tykkiä teknologiaa, että ihmisillä ei ole mitään jakoa huolimatta halki historian kulkevista taistelutreeneistä, joita myös sodiksi kutsutaan. Niinpä Aasia ja Amerikka pitävät suunsa supussa, kun Keski-Eurooppa tyhjennetään homo sapiensista.

Kirja Nedut ei kuitenkaan kerro juurikaan tästä kataklysmisestä lajien välisestä konfliktista, vaan 80-luvun rokkilegendasta Jollesta, joka 2000-luvulla painaa graafikkona pitkää päivää Korson skuttassa. Jollella on rahat tiukalla, rakkauselämä vaiheessa, ahdisteleva exä, mulkku pomo ja unelmat jääneet todellisuuden ja aikuisuuden jalkoihin. No niin, kättä ylös kaikki, jotka ovat samassa jamassa, ovat joskus olleet tai tuntevat jonkun, joka on juuri nyt. Kiitos, voitte laskea kätenne.

J. Pekka Mäkelä on onnistunut kaivertamaan suomalaisuuden marmorista tunnistettavan ja sympaattisen päähenkilön, jonka nahkoihin on mukavan yksinkertaista asettua.

Jollen letarginen lähiöapatia alkaa hajota eräiden tupareiden jälkeen. Kohtaaminen parin vanhan bändikaverin kanssa alkaa lämmitellä uudelleen musiikin kutsua, ja Jollen mielipiteet ja ajatuksen neduista saattavat hänet kohtaamaan yhden noista mysteerisistä olennoista, ja varsin omalaatuisella tavalla. Lopulta nuo kaksi asiaa kietoutuvat toisiinsa ja kiskovat lukijan suorastaan shamanistisiin syvyyksiin.

Kirjan alku vaikutti oudolta valinnalta. Siinä Jolle fiilistelee sitä, miten jokin imaginäärinen elämäkerturi olisi saattanut kertoa hänen elämästään. Kolmisenkymmentä sivua bänditriviaa, julkaisuhistoriaa ja sotkuisia ihmissuhteita. Juuri sellaista kamaa, jota Wikipedia on täynnä. Se tuntui oudolta, ellei jopa epäonnistuneelta, ratkaisulta esitellä menneitä tapahtumia. Sitten tietenkin minut todistettiin vääräksi.

En sano, että oli puuduttavaa lukea Jollen lyhyt muusikkohistoriikki, mutta se ei tuntunut erityisen antoisalta. Ratkaisuna se oli kuitenkin täysin oikea. Sen jälkeen ei kertaakaan tarvinnut keskeyttää kerrontaa vain taustan valottamisen vuoksi. Kun kaksi ihmistä tapasi, heidän ei ollut tarpeen keinotekoisesti kertoa aiempia toimiaan lukijalle dialogin sisällä ja kun joku kolmas henkilö mainittiin, tämän merkitys kummallekin keskustelijalle oli päivänselvää. Samaa tekniikkaa käytettiin myös kuvaamaan mitä tapahtui silloin, kun nedut tulivat ja iso luuta lakaisi. Yhtäkkiä lukija tiesi tämän uuden maailman historian kaikki tarinan kannalta merkitykselliset seikat.

Musiikin tärkeys Mäkelän fiktiossa ei ole missään muussa teoksessa niin framilla kuin Neduissa. Se on kertakaikkisen kantava voima, jonka avulla palataan nuoruuteen, kommunikoidaan toisen lajin kanssa ja sukelletaan ihmismielen salattuihin syövereihin. Itse en ymmärrä musiikkia. En osaa myöskään piirtää, mutta ymmärrän, miten kynä kulkee paperilla ja muodostaa kuvan. Musiikista en ymmärrä, miten se syntyy, vaikka mielelläni sitä kuuntelenkin. Silti tarinaan uppoutuessani musiikin luominen tuntui luontevalta ja luonnolliselta. Melkein teki mieli alkaa tutkia musiikin perusteita.

Kirjan loputtua jäljelle jäi halu nähdä nedujen paluun aiheuttamien vaikutusten koko laajuus, paljon Suomen Korsoa laajemmalti, ja häijy hinku hankkia Dystokion uusin albumi.

(J. Pekka Mäkelä on kunniavieraana scifitapahtumassa Turconen, 22.9. Turussa, sekä vuoden 2013 Finnconissa.)

Raapale 251 – Turvavyö (7.9.)

Turvavyö

Pyyhkäisen verta silmiltäni. Helvetti, mikä rysäys.

Tuulilasi on paskana. Siinä on Kalen mentävä aukko. Siellä se makaa jauhelihana pitkin pöpelikköä. Jartsa osoittelee sitä ja nauraa.

”Vittu siinäs näet miten käy, kun ei käytä turvavyötä.”

”Haista paska, ei se suakaan yhtään auttanu. Leikkas pääs vaan kokonaan irti.”

Jartsa on hetken hiljaa. Sen keho hoippuroi haparoiden. Taitaa etsiä päätä, joka on vierinyt ojaan. Lopulta se löytää sen. ”Mulla on sentään pallit tallella”, Jartsan kädestä roikkuva pää nokittaa.

Saan tarpeekseni. Potkin lievästi sanoen ryttyyn menneen oven auki ja astun ulos.

”Jumalauta jätkät, turviksella ei oo vitunkaan väliä, kun törmätään puuhun reilu kakssataa lasissa.

Raapale 250 – Kotiintuloaika (6.9.)

Kotiintuloaika

Kello kahdeksan starttaan auton ja lähden ajelemaan kaupungin katuja. Paleltaa. Kohta on marraskuu. Saa alkaa varoa mustaa jäätä.

Pari nuorta asioi kioskilla. Nähdessään minut he lähtevät pakoon, mutta minä ja haavini olemme nopeampia. Lukitsen heidät auton takaosaan. Kolmannen pennun savustan puskista painekranaateilla. Pakomatka katkeaa sähkölamauttimeen. Autoon vain.

Jatkan kierrosta kaapparikaarallani, jonka kylkiä koristaa neliapila vihreää taustaa vasten. Voimassa on lasten ulkonaliikkumiskielto ja minä olen rankkuri! Jahtaan heidät näännyksiin. Ammun kumiluodeilla ja käytän kyynelkaasua. Pakoon ei pääse kukaan.

Kerään auton täpötäyteen ennätysajassa. Onpa niitä nyt paljon liikkeellä, tavallisena sunnuntai-iltana. Ajan varikolle tyhjentämään lastini pidätysselleihin.

Pomo huomauttaa, että viime yönä siirryttiin talviaikaan.