Routakodon joulukalenteri, luukku 19

Raapaleet 275-289

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.


Ainetauko

Kello on kaksi. Annan katseeni kiertää ympäri pientä kokoushuonetta. ”Kuulkaahan, tässä taitaa mennä vielä tovi. Pidettäisiinkö tässä välissä iltapäiväinen riippuvuutta aiheuttavien aineiden tauko?”

”Hyvä idea”, joku sanoo. ”Minulle maistuisikin kuppi vahvaa.”

Marssimme taukohuoneeseen. ”Mitäs konsultti ottaa?”

”Jos ottaisin vain jotain yrttipohjaista.”

”Toki, ruoho on tuolla. Pistä palamaan. Entäs te muut?”

”Voi, lääkäri on huolissaan mahahaavastani. Ehkä lysergiiniä ilman happoa.”

”Minulle kuppi vahvaa. Mitä on?”

”Tänään löytyy vodkaa ja viskiä. Itse ajattelin ampua heroiinia silmään.”

Vilkaisen sivaria. ”Entä sinulle? Kokaa? Sieniä? Piriä?”

”Tuota, minä ajattelin ottaa kupin kahvia ja mennä pihalle röökille.”

Katsomme häntä kaikki. ”Oletko ihan hullu? Nuo aineet tappavat!”


Jokihirviö

”Mikäs muukalainen se täällä luuhaa?” joku sanoo takaasi. Käännyt katsomaan. Vanhahtava mies, joka nojailee keppiinsä. Huolimatta alkutalven viimasta miehellä on vain ohut pusakka, vaikka sinä hytiset toppatakissasi.

”Selvitän joen mysteeriä”, toteat lakonisesti. ”Jotakin piilee pinnan alla.”

”Eihän siellä mitään, kaloja korkeintaan”, mies sanoo. ”Tule, tarjoan tavernassa totin.” Sinä et usko häntä.

”Ihmisiä katoaa rannoilta. Jokin hirviö siellä piilee. Aion manata sen esiin!” Joki vei veljesi pojan, suru pysyy aisoissa vain toiminnalla.

Puhallat mystistä jauhetta kädestäsi veteen ja messuat taikasanoja. Vesi kuplii ja kuhisee. Ja nousee ylös. Aina taivaisiin asti.

”Ei pinnan alla”, mies sanoo. ”Teitin etsimä hirviö on joki itse.”


Yösolmu

Viimeinenkin valo asunnossa sammuu. Perheen yökyöpeli on luovuttanut, jättänyt pelin tai kirjan rauhaan, avannut ikkunan ja siirtynyt vihdoin höyhensaarille. Hengitys tasaantuu ja uni saa vallan. Tietoisuuden sammuessa valvonta lakkaa ja se on merkki. Merkki kaikelle sille toiminnalle, joka tapahtuu pimeässä ihmisten siitä tietämättä.

Pöydältä roikkuu johto. Toisessa päässä johto kytkeytyy tietokoneeseen, toisessa kuulokkeisiin. Johto on roikkunut levossa, mutta nyt se aloittaa kiemurtelun, joka muistuttaa kenties eniten itämaisten kobrien tanssia. Äänettömät sävelet puhuvat monimutkaisista solmuista, matemaattisesti mahdottomista. Kaikki tietokoneen takana olevat piuhat lomittuvat toisiinsa hurjissa kaapeleiden orgioissa.

”Johtomylläköitä olen nähnyt ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen jatkojohdon sotkeutuneena puutarhaletkuun.”


Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”


Murtokeikka

”Ihan varmaan jäädään kiinni”, valitti Amis-Sami.

”Turpa kiinni”, ärähti Rystyniilo. ”Tee niin kuin sanon ja leikkaa ne johdot.”

Amis-Sami teki niin kuin Rystyniilo käski. Joukkoa oli johtanut Söderkullan Pate, mutta Pate oli pudonnut tikkailta epäilyttävissä olosuhteissa.

Sisällä oli pimeää ja autiota. Askelet kaikuivat kolkosti, kun kaksikko hiippaili seinänviertä.

”Ihan kuin joku katselisi meitä”, sanoi Amis-Sami.

”Itsehän katkoit kamerajohdot”, sanoi Rystyniilo. ”Kuka meitä katselisi?”

”Aaveet.”

”Aaveet? Älä helkkarissa manaa!”

Käytävän keskelle ilmestyi valoa loistava hahmo, Söderkullan Paten ruhjoutunut ruumis. ”Petturit!” kaikui ääni joka puolella.

Varkaat syöksyivät ulos, suoraan poliisin haaviin.

”Eivät tainneet pojat tietää tämän paikan olevan hologrammilaboratorio”, naureskeli alakerran aulavahti.


Kirja tulee kirjan luo

Ovelta kuuluu koputus. Kun avaan oven, ketään ei näy. ”Hei”, kuuluu jostain alhaalta. Katson jalkoihini. Siinä seisoskelee kirja. Kovakantinen, mutta nimestä en saa selvää. Muuta sanomatta se livahtaa sisään.

Suljen oven varovasti enkä tiedä mitä ajatella. Samassa kuuluu uusi koputus, pehmeämpi. Tällä kertaa kyseessä on pokkari. Sekin marssii sisään kuin omistaisi koko kirjahyllyn.

En saa ovea edes kiinni ennen uutta koputusta. Pihalla on pitkä jono kirjoja, jotka kaikki suuntaavat avonaisesta ovesta sisään varpaideni yli.

Mikäs siinä. Kirjat ovat kivoja. Jätän oven auki ja ohjaan letkan hyllyköihin.

Illalla huomaan leiman, joka on lyöty joka toisen sisäkanteen.

”Arvostelukappale.”

Se tämän vuoden yöunista.


Vakuutus

Vaikka katoaisin, se ei siirtäisi galaksin tuhoa paljoakaan. Kun minut julistetaan kuolleeksi, tietyt tiedot tulevat päivänvaloon.

Kuljettaessani kelviniittiä Giasaloloikista Sauaurmaan jouduin sluaggien väijytykseen. Alukseni vaurioitui ja pakovektorini kimposi lähikvadrantin singulariteettihologrammista Suureen tyhjyyteen. Sieltä minä ne löysin.

Aluksia. Miljoonia aluksia. Ne lensivät täsmällisessä muodostelmassa yhtä tahtia. Uusimmissa laserhoitut pinnat vielä kiiltelivät, vanhimmat olivat usean miljardin vuoden ikäisiä. Sotalaivoja, matkustaja-aluksia. Maailmankaikkeuden suurin laivasto.

Mikään ei estänyt minua. Palasin kotiin. Kertoisinko löydöstäni? Pelkäsin jonkun saavan selville minun tietävän. Vakuudeksi sitoutin julkistuksen kuolemaani.

Kukaan ei koskaan edes aavistanut.

Laivaston haluavat kaikki. Siitä syttyy galaksin polttava sota. Säteilysairaus vie minut kuukaudessa.

Pyydän, antakaa anteeksi vainoharhaisuuteni.


Kivun jumala

Astun odotushuoneeseen, jossa vartijat pitelevät päivän saalista. ”Ja mikäs tällä on vikana?” Vartija kiskaisee säkin pois miehen päästä. Mies räpyttelee silmiään valoon tottumattomana ja sopertaa: ”Polvi, polvi on kipee.”

”Kumpi?” kysyn ja totisesti toivon hoitajieni jo seuloneen sopivat. ”Vasen”, mies vastaa. ”Hyvä.” Heilautan kättäni. ”Viekää prepattavaksi.”

Käyn läpi listaani ja eteeni tuotuja potilaita. Silmänpainetta. Tulehtunut umpilisäke. Maksakirroosi. Kaikki elimet kelpaavat. Vedän viimeisen kohdan yli puutelistaltani.

Tohtori Frankenstein pyrki luomaan elämää, ihmisen. Minä aion luoda jumalan. Kokoan luomukseni kipeytyneistä ja sairaista osista. Olio tulee tuntemaan tuskaa niin kuin ei mikään muu eliömuoto koskaan ennen.

Kivun jumala! Vapahda meidät näistä viheliäisistä säryistä!


Suojelupoliisi

Olen juuri määräämässä kolme tarhalaista terrorismitarkkailuun hiekkalaatikkotappelun vuoksi, kun alaiseni törmää sisään kirjekuori kourassaan. ”Agenttimme tietyssä painotalossa antoi tästä vinkin.”

Avaan kuoren ja selailen paperinivaskaa. Pahimman luokan kiihotusta! Suorastaan luokkakapinaan yllyttävää materiaalia. Pohjois-Koreakin mainitaan. Parempi olla mainitsematta tästä CIA:lle, sotia on aloitettu kehnomminkin perustein.

”Pankaa jokainen kirjoittaja välittömästi tehostettuun tarkkailuun!” Tehostettu tarkkailu tarkoittaa tarkka-ampujaa kotikuusessa. Varmuuden vuoksi. ”Minun pitää tutustua tähän agitaatioon tarkemmin.”

”Kirjettä tiedetään odottaa. Mitä selitystä käytetään.”

Tuijotan paperia kädessäni. Siinä mainitaan Rovaniemi. ”Sanokaa, että kirje harhautui asiakaspalvelullisista syistä Rovaniemelle.”

”Kuulostaa kaukaa haetulta. Ei kirjan toimittaja tuota usko.”

”Kyllä uskoo. Ja jos alkaa epäillä, käskekää tehotarkkailijan toimia empimättä.”


Pitkä odotus

Katselen ikuisesti kelluvia tähtiä. Tulisia pätsejä iäisen jäisyyden keskellä. Tunnistan itsessäni jotain samaa. Ne eivät liiku, eivät välky, ja minä katselen niitä, koska muuta en voi.

Tuhoutuneen aluksen kipunoiva hylky on jäänyt kauas taakse näkymättömiin, mutta etäisyys kasvaa silti hetki hetkeltä. Pelastuskapselin työntimet ovat vioittuneet. Vaikka joku löytäisikin hylyn, vaikka joku tietäisi etsiä meitä, kapseli on kuin hiukkanen maailmankaikkeuden taustaa vasten.

Liikahdan ja hipaisen ruumista. Värähdän. Minä, joka olen tottunut kuolemaan. Näkemään sitä. Tuottamaan sitä. Silti, hän ei olisi ansainnut sellaista loppua. Hidasta.

Mahtaako hätäsignaali toimia? Kauaksiko happi riittää? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta.

Odotan. Kertoisinko odottaessani, miten kaikki tapahtui?


Syys

Syksyinen maailma on väritön ja minä katselen sitä sillalta, kaivaten puita. Rapistuneita tiilirakennuksia peltikattoineen silmänkantamattomiin, verhoutuneena tihuttavan sateen taa. Sateen, joka ei ole kylmä eikä lämmin, se vain kastelee ja mustaa mielen. Nielee sen vähän elämänilon, joka minulla on enää jäljellä tässä rähjäisessä kaupungissa.

On ilta. Ihmiset ovat paenneet koteihinsa, keillä sellainen on, tai hylättyjen rakennusten suojiin. Silti kadut eivät ole autiot. Konemiehet ovat kömpineet esiin sieltä missä ne viettävätkään päivän. Jos äitini olisi täällä, hän kieltäisi minua menemästä. Mutta hän on kuollut.

Kun ajattelen häntä, minusta tuntuu samalta kuin miltä nykyinen maailmani näyttää. Kolealta. Värittömältä. Yksinäiseltä.

Kesä on ohi.


Atlantoksen veljet

Kulkaa varoittava tarinani, ja ottakaa opiksi.

Olipa kerran kolme veljestä, joita heidän vanhempansa varoittivat koskaan poistumasta Elovyöhykkeeltä. Eräänä päivänä yksi veljistä, Dagonos, sanoi haluavansa nähdä pohjan. Namoros ja Atlantos sanoivat, että pohja oli vain myytti, mutta yhdessä he lähtivät sukeltamaan. Pian mustuus ympäröi heidät ja paine puristi. Dagonos vajosi syvyyksiin toisten kääntyessä takaisin.

Toinen veli, Namoros, sanoi, että kuolleen sielu nousee pintaan. Atlantos sanoi pintaa vain myytiksi, mutta yhdessä he lähtivät nousemaan. Pian valo häikäisi heidät ja rinta tuntui pullistuvan palloksi. Namoros jatkoi kohoamistaan Atlantoksen kääntyessä takaisin.

Älkää siis lapset koskaan poistuko Elovyöhykkeeltä. Jos niin teette, jaatte veljieni surkean kohtalon.


Vanhaa viskiä

Astun baariin ravistellen vettä sateenvarjosta. Tervehdin hymyilevää isäntää. ”Muistatteko minut? Sanoin ettei näin hyvää viskiä muualta saa.”

Isäntä nyökkää. ”Palasitte jo Lontoosta?”

En vastaa. ”Sanoitte viskiänne 200-vuotiaaksi. Löysitte ikivanhan sukukätkön tiluksiltanne, niinhän se oli?”

”Seison edelleen sanojeni takana.”

”Säästin tilkan ja vein sen analysoitavaksi. Tavara on eittämättä vanhaa. Mutta sisälsi nykyajan epäpuhtauksia. Agentuurini kutsuu sellaista temporaaliseksi anomaliaksi.”

”Hä?”

”Epäilen, että teillä on aikakone.”

Isännän hymy hyytyy.

”Se on hallituksen salaisten säädösten vastaista. Selvä laitteiston takavarikkoperuste.”

Isäntä kalpenee.

”Toisaalta, te olette viskin valmistuksen ammattilainen. Me emme pystyisi samaan. Agentuurini voisi katsoa rikettä läpi sormien…”

Isäntä nyökkää varovasti.

”…sopivaa vuotuista viskierää vastaan.”


Mustaa jäätä

Kellon soidessa tarkistan ensimmäiseksi ulkolämpömittarin. Jos on yli nollan, voin jatkaa uniani. Tänään ei ole.

Avaan kaapin ja otan pukupussin esiin. Prässit ovat suorassa ja kengätkin lankissa kevään jäljiltä. Kiinnitän vielä punavuorisen mustan viitan harteilleni ja painan silinterin päähäni. Katselen itseäni peilistä arvioivasti. Jotain tuntuu puuttuvan.

Aivan! Teräväkärkinen tekonenä. Tyylikysymys, ymmärrättehän.

Kun asuste on kohdallaan, haen työvälineet komerosta. Ämpäri ja harja.

Aloitan sillanpielestä, varjokohdasta. Kastan harjan ämpäriin ja alan luututa tien pintaa. Ohuen ohut, lähes näkymätön jääkerros jämähtää välittömästi paikalleen.

Odotan. Pian viininpunainen Audi porhaltaa esiin. Se osuu suoraan mustaan jäähän ja renkaat sutien ryskyää pöpelikköön.

Hyvä. Sitten seuraava mutka.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s