Raapaleet 260-274
Romaanileiri
Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?
Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”
”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.
”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”
”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.
”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”
Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.
”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”
Pizzakuski
Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.
Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.
Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.
Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.
Tulen synty
Istumme niitylle tallotulla aukiolla. Puhemies paukuttaa mammutinluuta kiveen saadakseen kokoukseen järjestystä. ”Hiljaisuutta! Olemme kuulleet raportin tulenkehitysprojektin kipinävastaavalta. Kommentointipuheenvuorot pyydetään raajaa nostamalla.”
Ooggah, paikallinen pahanilmanlintu, vispaa kättään kuin mielipuoli.
”Herra puhemies! Haluaisin tiedustella, miten voidaan taata, ettei tämä tuli, jos sen kehittelyn sallitaan jatkua, kerran sytyttyään riistäydy ihmiskunnan hallinnasta ja lopulta polta jokaista puuta, kasvia ja sanalla sanoen orgaanista oliota kuoliaaksi koko planeetan kattavassa katastrofaalisessa maastopalossa.”
Jestas mikä homo neanderthalensis! Viime viikolla huolena oli Nibiru, nyt globaali tuho parin nuotion vuoksi. Tekisi mieli kalauttaa nuijaa nuijalla päähän, mutta se ei olisi demokraattista.
Kokouksen keskeyttää sapelihammastiikereiden hyökkäys. ”Jatkamme iltapäivällä”, puheenjohtaja huutaa puunlatvasta.
Jekku
”Nyt löytyi!” Randall huutaa. Asennan fuusiopommin ja siirrymme sadan kilometrin päähän. Kun palaamme, jäähtyvässä kuopassa seisoo pikimusta staasikuutio.
”Avataanko?” Randall kysyy.
”Älä ole hullu! Emmehän tiedä, mitä siellä on sisällä”, sanon.
”Voi olla jotain arvokasta”, Randall inttää.
”Voi olla kuutiometri valkoista kääpiötä.”
”Minkä ihmeen vuoksi?” Brock pistää väliin.
”Keppostelun vuoksi.”
”Kuka nyt olisi niin mulkku?”
Tuijotan Randallia merkitsevästi. Joku oli yöllä täyttänyt saappaani kiisselillä. Randall painaa katseensa, mutta yrittää edelleen. ”Staasinavaajien palkkiot ovat suurempia.”
”Suurempi on riskikin”, huomautan. ”Avaa jos tahdot, kunhan odotat, että minä ja Brock pääsemme ainakin ratasäteen päähän.”
Kaukaisuudessa planeetta räjähtää.
”Antimateriaa”, Brock sanoo.
”Kepponen”, minä vastaan.
Kiertoratakirje
Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.
Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.
Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.
Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.
Hän heittää lennokin kohti planeettaa.
Aikajekku
Järsin omenaa seinään nojaten. Aurinko on jo laskemassa ja ilma on tiheänä tuhkaa, jota on satanut taivaalta tunteja.
Katselen pöydästäni aukion yli ensimmäisen vuosisadan roomalaisarkkitehtuuria. Vielä ennen aamunkoita tämä kaupunki hautautuu pyroklastiseen pilveen. Kuuma kiviaines ja myrkylliset kaasut tappavat yli kuusitoistatuhatta ihmistä.
Viskaan karan menemään ja nousen. Voisin varoittaa ihmisiä, mutta olkaamme realistisia. Jos puolitoistamiljoonaa tonnia sekunnissa materiaa taivaalle puskeva tulivuori ei riitä syyksi lähteä livohkaan, ei tuomiopäivän julistaminenkaan hyödytä. Ei, läsnäoloni syy on toinen.
Käyn useassa talossa jättämässä jälkeeni Rubikin kuutioita ja Eiffel-tornin pienoismalleja. Sitten astun taas aikakuplaan.
Joskus mietin, mitä jos aikamatkailun olisi keksinyt ensimmäisenä jokin vakavamielinen taho.
Kukat
Olen aina pitänyt kukista, vaikka ne ovatkin tappavia. Jokin niiden ulkomuodossa viehättää minua. Kenties terälehtien värillisyys, tai sitten pidän enemmänkin niiden tuoksusta.
Pienestä saakka minua on varoitettu niistä. Ei saa mennä lähelle, ei missään nimessä saa koskea. Äiti piti niiden nuuhkimista vastuuttomana, mutta aina välillä pääsin yksin ulos, ja haistelin niiden huumaavia tuoksuja.
Monta kertaa viilsin sormeni kukan terälehteen ja pienten haavojen vuotaessa verta valehtelin aina koskeneeni lasinpalasiin. En tiedä, uskoiko äiti satuihini.
Tuuli tulee kedolta, mutta en pakene sisään. Tunnen tuoksut puuskissa ja seison puhurin lennättämiä terälehtiä odottaen. Punainen ja keltainen ja sinertävä vihuri syöksyy aukean yli värien spiraalina.
Lehmätaso
Katson kännykän karttaa ja huokaisen syvään. Käännyin varmaan vasemman sijasta oikeaan ja nyt olen laajan niityn aivan väärällä puolella. Kiertää en kyllä aio. Kiipeän aidan yli ja lähden taivaltamaan lehmihaan poikki.
Kantturat eivät minusta piittaa, huiskivat vain hännillään kärpäsiä. En ole landella ensimmäistä kertaa, joten osaan välttää liukumiinat sujuvasti. Kuljen siis vihellellen paita vyötäisille kietaistuna.
Reittini kulkee laihan lehmän läheltä. Taputan sitä ohikulkiessani toverillisesti. Syö sinä heinää, minä syön sitten sinut. Samassa eteeni aukeaa energiakurimus, joka imaisee minut sisäänsä.
Kun tokenen, minut ympäröi joukko kirvein aseistautuneita lehmiä. Luikahdan niiden välistä ja pötkin pakoon minkä pääsen.
Jos tästä selviän, ryhdyn kasvissyöjäksi.
Homekylät
Syksyn jälleen koittaessa riisumme vaatteemme ja kokoonnumme kesäkylän keskusaukiolle. Jokaiselta ajellaan karvat silmäripsiä myöden. Ensi vuonna olen riittävän vanha työhön. Minusta tulee ehkä karvojenajelija. Lopuksi kylvemme joessa, vaikka tiedämme, ettei se hävitä itiöitä.
Kun olemme nousseet laaksosta korkealle vuoristoon, katson vielä kerran palavaa kyläämme. Minua surettaa, vaikka tiedän sen olleen jo homeen mädättämä. On aika vaeltaa vuorten yli etelälaaksoon ja rakentaa uusi kylä talveksi.
Matkalla puhdistamme itsemme kylpemällä lumessa ja nukkumalla pakkasessa. Vaikka talven jälkeen home ajaa meidät taas tiehemme, emme halua viedä etelälaaksoon itiöitä ehdoin tahdoin.
Perillä rakennamme uuden talvikylän. Talvipäivänseisauksena saan hyviä uutisia. Minut on hyväksytty karvojenajelijan oppiin.
Sodanjumalat
”Miksi sinun pitää mennä?” Zabrina kysyy ja painautuu pimeydessä tiukemmin kylkeäni vasten.
”Oletko koskaan huomannut, että jokaisen planeetan hallintoaivot on nimetty jonkin sodanjumalan mukaan?” kysyn unisena.
”En ole ajatellut asiaa.”
”Miksihän niin on?”
”Nimet ovat kai aina olleet samat.”
”Mutta kuka ne antoi? Kuka ne nimesi?”
”Niiden rakentajat, luultavasti.”
”Keskustietokoneet rakennettiin jo kansallisvaltioiden ja korporaatioiden aikaan. Ei silloin tehty yhteistä nimipolitiikkaa. Yhdessä ei tehty mitään.”
Zabrina on hiljaa.
”Minä uskon, että koneet nimesivät itse itsensä.”
”Koneet? Eihän koneilla ollut omaa tahtoa. Aivoilla vasta.”
”Ja miksi juuri sodanjumalia?” mutisen unisena. ”Mistä se kertoo?”
”Siksikö menet?” Zabrina kysyy.
”Jonkun pitää selvittää salaisuus.”
Vampirismia vuokralähiössä
Ryhdyin syömään päivittäin verilettuja. Puolukkahillolla totta kai, puolukat varjäävät huulet punaisiksi. Iltaisin istun parvekkeella juomassa punaviiniä. Lasista, pullon pidän piilossa.
Työpaikan vaihto kirpaisi. Veripankki ei halunnut palkata ketään, mutta ottivat ne ilmaisen harjoittelijan, kun oikein ruinasin. Asiaani helpotti, kun lupauduin ottamaan yövuoron. Siihen ei ollut tunkua.
Sitten etsin ohjeet, miten tehdä koirapillistä lepakoita houkutteleva malli. Puhaltelen siihen ennen töihin lähtöä viiniä naukkaillessani. Lepakoita lentelee talon ympärillä yleensä kymmeniä.
Hankin myös mustan viitan ja kulmahampaisiin klipsautettavat terävät kärjet. Ulkoseikkojen on oltava kohdallaan mielikuvien lisäksi.
Naapurini tokaisi kerran, ettei kaltaistani ruippanaa tarvinnut pelätä. Miten lie? Nyt se syö valkosipulia ja tilaa Vartiotornia.
Sisämaailma
Herätessäni puun juurelta Kila istuu vieressäni silmät loistaen. ”Agartha ei ole koko maailma”, hän huudahtaa.
”Mitä muuta muka on?” huokaisen, ja venyttelen. Taas tämä keskustelu.
”Kokonainen maailmankaikkeus”, Kila sanoo ihan kuin hänen väitteessään olisi järkeä.
Nousen seisomaan. ”Usko nyt, Agartha on kaikki. Ei maan alla ole toista, kuperaa pintaa, jolla eläisi ketään. Aina sinä jaksat.”
”Tällä kertaa minulla on todisteita!” Kila johdattaa minut läheiselle kivelle. Siihen nojaa oudosti pukeutunut hahmo.
”Poika puhuu totta”, vieras sanoo. ”Te elätte maailman sisäpinnalla yhden tähden ympärillä. Mutta tähtiä on lukemattomia.”
”Hulluuksia”, puuskahdan
”Mikä se olikaan missä me elämme?” Kila kysyy.
”Dysonin kehä”, vieras vastaa.
Ensisynnyttäjä
Aika tehdä osastokierros. Avaan potilaslistan silmää räpäyttämällä. Hyperlinkit asettuvat kauniisiin jonoihin. Huomaan, että rouva Keller on merkitty kotiutettavaksi. Päätän käydä hänen luonaan ensimmäisenä.
”Mitenkäs pikkuinen jakselee?” kysäisen. Vauva imee innokkaana rintaa. Painonkehitys on ollut erittäin suotuisaa.
”Hyvin! Hän herää syömään parin tunnin välein”, rouva Keller vastaa. ”Mutta on eräs asia, josta minun on pitänyt kysyä.”
”Niin?”
”Digitaalikopiosta.”
”Anteeksi?”
”Siis, tässähän tämä tyttö nyt on, fyysisenä. Mutta entä digitaalikopio? Lataanko sen netistä vai miten asia hoidetaan?”
”Ahaa, teille ei vielä ole luovutettu sellaista.” Otan taskustani tamagotchin ja siirrän siihen neuraalihologrammin sairaalan tietokannasta. ”Tässä on julkaisuversio. Varmuuskopiot kannattaa hoitaa sitten vakuutusyhtiön kautta.”
Finaali
Vähennän liikemäärääni ja tarraudun asteroidin pintaan. Tunnustelen sen koostumusta ja kokoa. Massiivinen. Iso. Tarkoituksiini sopiva. Muutan sen kurssia ja tönäisen sen sisäjärjestelmää kohti.
Laskelmani ovat tarkkoja, hyvin tarkkoja. Määritän vaivatta jokaisen kappaleen radan miljoonien vuosien skaalalla. Sille ei kuitenkaan ole tarvetta nyt. Muutama vuosikymmen riittää. Tönin pienempiä kiviä liikkeelle. Varoituslaukauksiksi. Sitten odotan.
Ensimmäisen ennustamattoman lähohituksen sattuessa ihmiskunnan läpi kulkee pieni pelon värähdys. Vaikka tapaus uutisoidaan, harva kiinnittää huomiota. Sitten tulee toinen ohitus, ja pelko kasvaa.
Kolmas, neljäs. Kymmenes. Kukaan ei enää välty paniikilta. Pelko ruokkii minua. Kuinka väristyttävän kiihkeää!
Viimein jättiläiseni saapuu.
Se ei mene ohi.
Kokonaisen lajin kuolonkauhu. Ekstaattista!
Päättymätön sotilas
Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä. Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani. Siirryn holopöydän luo ja selaan univormuvaihtoehtoja. Sininen. Tulostan itselleni vaatteet ja pukeudun.
Seuraavaksi valitsen aseen. Tarkkuuskivääri. Tulostan senkin. Muita varusteita? Taisteluhuumeita, yönäköpiilolinssit, kenttäpakki. Tulostan. Olen valmis.
Asettaudun poistokammioon, tulostettuun inertiakoteloon. Putoan kiertoradalta planeetan pinnalle keskelle taistelua. Syöksyn kiven taa ja alan napsia vihollisen sotilaita yksi kerrallaan. Kun pääsen kolmeentoista, kranaatti räjähtää takanani. Kuolen.
Kiertoradalla kloonauskenno tulostaa ruumiin, täysin valmiin aikuisen ruumiin. Tietoisuuteni ladataan kehoon ja käynnistetään. Missä olen? Aivan. Tukikohdassa.
Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä.
Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani.
Routakoto 