Raapaleet 214-228
Tuholaisongelma
Luulin tuholaisongelman olleen jo ohi, kunnes kissa tuli yläkerrasta, kantoi saaliinsa olohuoneeseen ja pudotti matolle verisen mytyn. Soitin heti torjuntafirmaan, mutta heiltä ei kukaan ehtisi ennen seuraavaa viikkoa. Päätin ryhtyä toimeen itse.
Virittelin loukkuja hämäriin nurkkiin, syötiksi laitoin pieniä pizzoja ja kaljaa. Sottaista puuhaa. Tuloksena olisi liuta kuoliaaksi murskaantuneita otuksia. Eteisen lattianrajasta kenkätelineen takaa löysin mahdollisen pesäkolon. Asetin motellin sen viereen. Mainoskyltissä luki ”ilmaisia huoria – vain tänään”.
Marketista hankin myrkkyä naaraita varten. Kateutta aiheuttavia kemikaaleja pieniin hiuslakkapulloihin pakattuna. Ne repisivät toisensa kappaleiksi, kirjaimellisesti.
Lopuksi lykin tulitikulla pesään miniatyyritelkkarin. Piirrettyjä nonstoppina. Pennut eivät malttaisi jättää sitä hetkeksikään ja lopulta nääntyisivät nälkään.
Urheilujuhlan tuntua
Katselen piilostani, kun poliisit hakkaavat sirpaleiksi näyteikkunaa. Joku oli spreiannut siihen viisi värikästä ympyrää. Niitä ei saa käyttää ilman lupaa. Vaihtaessani asentoa potkaisen tyhjää kaljatölkkiä ja poliisit keksivät piiloni. Minut revitään esiin kovin ottein.
”Mitä helvettiä, vieläkin köyhiä täällä?”
En ollut köyhä ennen kuin minut häädettiin kodistani. Lastu vanhaa ylpeyttä pulpahtaa pintaan. ”Minä asuin tuolla”, sanon ja osoitan kisakylää. Takanani oleva kyttä rokottaa pampulla kylkeen. Jotakin sirpaloituu sisälläni. Ähkäisen.
”Urheilutoimittajia tulossa!” huutaa poliisien mukana kulkeva kisavirkalija. ”Heittäkää se pummi mäkeen. Äkkiä!”
Kaksikerroksinen bussi kaartaa kulman ympäri. Minua retuuttava kyttä panikoi. Tyrkkäys. Lennän. Törmäys.
Pimeyden saapuessa muistan. Lapsena minä rakastin urheilua.
Työura
Kun olin pikkupoika, työskentelin hiilenrikkojana. Liukuhihna kuljetti hiiliä ja me mursimme siitä kiviainesta irti. Joskus joku juuttui laitteistoon ja murskaantui kuoliaaksi. Työ loppui, kun automaatio saapui.
Myöhemmin myin lehtiä kadunkulmassa, mutta pian lehdet laitettiin myyntilaatikoihin ja sain lopputilin. Pääsin tekstiilitehtaalle ompelemaan akkojen joukkoon, mutta patruuna osti koneita, jotka olivat nopeampia ja tarkempia kuin me ihmiset. Henkilökunta vaihtoi kilometritehtaalle.
Kuljin työstä työhön, mutta aina joku keksi koneen, joka pärjäsi ihmistä paremmin ja sain lähteä muiden joukossa. Vihdoin pääsin uuteen robottitehtaaseen, työkokemukseni perusteella. Olen ollut siellä nyt kolme vuotta hienokolvaamassa positroniaivoja.
Tänään tuli tiedonanto. Ensi kuun alusta kokoamamme robotit ryhtyvät kokoamaan robotteja.
Pimeä sateenkaari
On laajalti tunnettua, että sateenkaaren päässä odottaa aarre löytäjäänsä. Iso padallinen kultaa, jonka menninkäinen on sinne jättänyt. Miksi hän niin tekee, kukaan ei tiedä. Ehkä kultarahat ovat kirottuja, tai jokin ikiaikainen lumous ei jätä hänelle valinnanvaraa.
Joskus harvoin, kun maan energiavuot kohtaavat, taivaalla loistava sateenkaari jättää maahan varjon. Häilähtelevät värit lankeavat maastoon, metsään ja pellolle. Ne ovat tummia värejä, syviä ja salaperäisiä. Niihin ei ole hyvä astua, ei edes katsoa.
On myös menninkäisiä, jotka jättävät aarteita pimeän sateenkaaren päähän. Ne padat eivät ole täynnä kultaa, ei, vaan täysin toisenlaisia aarteita, joista niiden löytäjät eivät tohdi puhua.
Paitsi minä. Haluatteko kuulla?
Elämää maailmankaikkeudessa
En osaa sanoa, kauanko olin olemassa ennen kuin tulin tietoiseksi itsestäni. En osaa kertoa, miten tietoisuuteni muodostuu. Sen olen päätellyt, että siihen kuuluu virtauksia ja kenttiä.
Olenko yksin maailmassa? Ehkä en, mutta vielä en ole löytänyt ketään muuta. Ehkä he ovat kaukana. Yrittäisinköhän löytää heidät, vai odotanko vain, että kohtalo tuo meidät yhteen?
Olen keltainen ja viileä, olen sininen ja kuuma. Olen kumpikin tähti, toisiinsa sidottu. Olen vuo niiden välissä, varattujen hiukkasten virta ja painovoima-aaltojen liplatus. Sähkökentät vellovat, ja minä ajattelen. Minä tiedän, tunnen, ja kysyn.
Kohtaanko kaltaisiani, ennen kuin tähteni ehtyy? Ennen kuin vuo hiipuu olemattomiin?
Ennen kuin kuolen.
Paradoksi
Kesäpäivä. Istun joen rannalla jäätelöä nuollen. Takanani joukko teinejä viettää lomaansa pussikaljan merkeissä.
Varoituksetta eteeni materialisoituu mies kuin tyhjästä. Mitään sanomatta hän vetää esiin pistoolin ja ampuu viisi laukausta pääni yli. Teinien kirkuna täyttää maailman.
Mies seisoo niin lähellä. Potkaisen häntä täysillä polveen. Jotain rusahtaa. Mies ähkäisee, kaatuu ja pudottaa aseen. Sydän pamppaillen tempaisen hänet olkapäälukkoon.
”Mitä helvettiä tapahtui?” huudan ja vilkaisen. Yksi poika makaa hengettä verilammikossa.
Mies nauraa. ”Matkustin ajassa. Tapoin isoisäni.”
”Mutta sehän aiheuttaa paradoksin!”
”Aivan. Kaikkeus tuhoutuu.” Hitaasti taivas kaartuu rullalle.
”Mutta miksi?”
”Jotkut haluavat nähdä maailman palavan. Se ei riitä. Minä haluan nähdä koko kosmoksen liekeissä.”
Viimeinen koulupäivä
Aivan matikantunnin päätteeksi rehtori tekee kuulutuksen. ”Tietotoimistolta saadun tiedon mukaan aurinko on muuttunut epävakaaksi. Se räjähtää novaksi muutaman minuutin kuluttua. On ehkä räjähtänyt jo.”
Opettaja toteaa, että läksyt on sitten peruttu. Välitunnin aikana ei kuitenkaan saa poistua koulun pihalta. Jore ja Samu päättävät lopettaa tupakoinnin, Vili ja Reetta aikovat polttaa vielä pari. Timo menee valmiiksi bilsanluokan eteen odottamaan.
Muut jatkakoon arkeaan, minä soitan poikaystävälleni, joka käy toista koulua. Sovimme tapaavamme raatihuoneen puistikossa. Poljen lujaa.
Penkki paistattelee syysauringon loisteessa. Istumme sylikkäin ja odotamme. Minä haluan kohdata lopun jonkun tärkeän kanssa.
Aurinko kirkastuu ensin, punertuu sitten ja lopulta laajenee täyttämään koko taivaan.
Lähtöportaali
Lähtöhallin kuhina on käsittämätöntä. Tuhansia, ei, miljoonia matkalaisia todellisuudesta toiseen. Lipussani lukee Dinosauruspuisto. Maailma, jossa eletään vielä lintujen esi-isien aikakautta. Olen menossa lomalle.
Jokin töytäisee polvitaivettani ja kaadun puoliksi. ”Anteeksi”, ääni sanoo. ”Olinpa minä kömpelö.” Katson ylös ja uppoan syvänharmaihin silmiin. Luja, turvallinen ote tarttuu käteeni ja vetää minut ylös.
Hymyilen naiselle, vakuutan olevani kunnossa. ”Etsin portaaliani”, hän kertoo. Oma kiireeni on tiessään. Etsimme hänen lähtöporttinsa yhdessä ja juttelemme, kunnes portaali avataan.
Tiedän, etten koskaan näe häntä uudestaan, multiversumi on liian iso. En halua hänen menevän, mutta en tiedä, mitä sanoa.
En siis sano mitään. Tartun käteen, hellästi mutta turvallisesti.
Unipoliisi
Näen unta. Tiedän sen siitä, että lennän. Jopa unessa tiedän, miten mahdotonta lentäminen on.
Nyt kuitenkin taistelen painovoimaa vastaan. Liidän metrin ja kahden metrin välisessä ilmatilassa aaltoliikettä tehden. Yliopiston päärakennuksen nurkan takaa astuu poliisi, joka heiluttaa sakkolappua. ”Ylinopeutta!” hän sanoo.
Seuraavaksi olen tulitaistelussa. Piileskelen pöydän takana ja ammun satunnaisesti. ”Ei aseenkantolupaa!” poliisi huutaa ja sakottaa minua.
Ajan polkupyörällä nopeammin kuin mikään auto, kuin Katuhaukka polkimilla. Asfaltti muuttuu tervaksi. Vaikka kuinka poljen, vauhtini hiipuu. ”Punainen valo”, poliisi räyhää. ”Kolmas rike, siitä seuraa karkotus.”
”Ei onnistu”, sanon. ”Herätyskello soi vasta tunnin päästä.”
Havahdun ääneen. Uskomatonta!
Kömmin sängystä. Halpamainen temppu!
Kehtasivatkin herättää vauvan.
Enola Gay
Yksi kerrallaan laivastoni hävittäjät siirtyvät hyperavaruuteen silmieni edessä. Pian on joukkueeni vuoro. Molekyyliveitseni leikkaa paneelia tarkasti. Orjapiirin kytkennät napsahtavat poikki ja putoamme laivastoverkosta, alus ja minä. Minua tullaan sanomaan petturiksi ja pelkuriksi.
Hyökätkää, toverini! Lasersäteiden leimutessa, plasman polttaessa, massatykkien jyskiessä painakaa päälle ja repikää vihollisen rintama auki sydämeen asti. Sillä aikaa minulla on toinen tehtävä.
Asetan kohteeksi vihollistemme kotimaailman, heidän valtakuntansa sisimmän, pyhimmän. Viritän novapommin ja hyppään matkaan, matkaan halki tähtitieteellisten etäisyyksien, yli galaktisten mustuuksien. Aikeeni on pudottaa pommi aurinkoon, räjäyttää se, teloittaa miljardeja vihollisemme kansalaisia. Minua tullaan kutsumaan teurastajaksi ja sankariksi.
Historia päättäköön! Ja historian kirjoittamisen taakka langetkoon voittajille.
Steelen ruukki
Ovessa luki Patruuna Steele. Tuimailmeisen miehen kasvoilla häivähti pelko, kun hän koputti. Vihreä valo syttyi. Hän korjasi sinisiä haalareitaan ja astui sisään.
”Herra Steele, on sattunut onnettomuus.”
”Niitä sattuu yhtä mittaa, Bohrman. Miksi vaivaatte minua?”
”Masuuni on jouduttu pysäyttämään, herra Steele.”
”Se ei käy. Seuraava massalinkoikkuna on 28 tunnin kuluttua. Tilaus on sataviisikymmentätuhatta tonnia terästä ja sen me myös toimitamme.”
”Ylipainetta, herra Steele. Sitä pääsi kertymään. Koko sali on nyt täynnä myrkyllisiä kaasuja ja mikroskooppista kuonaa.”
”Sulkekaa sitten tila ja ilmatkaa se avaruuteen.”
”Salissa voi olla loukkaantuneita, herra Steele.”
Steele käänsi jäisen katseensa näyttöruudulta työnjohtajaan. ”Kaikki kuolivat onnettomuudessa, onko selvä.”
Paholaisen paino
Oli synkkä ja pimeä keskiaika. Pikkupirut toivat aina vain vähemmän sieluja ja paholainen oli raivoissaan.
”Mikä mättää?” hän karjui. ”Milläs helvetin vuokra pian maksetaan?”
”Me ollaan ostettu jo kaikki mikä oli myynnissä, ja hurskas ei myy”, pikkupirut vinkuivat.
”No keksikää jotain”, paholainen ärähti. ”Muuten ollaan kohta kodittomia koko pirun poppoo.”
”Jos tehtäisiin valesieluja ektoplasmasta?” ehdotti pikkupiru.
”Aivan liian hidasta”, manasi paholainen. Hetken oli hiljaista. Sitten paholainen räjähti nauramaan. ”Siinä se! Ryhdymme väärentämään sieluja, mutta emme käsin vaan koneella.”
”Millaisella koneella, oi mestari?” pikkupirut ulisivat.
”Olen kuullut uudesta keksinnöstä, josta otamme mallia. Rakennamme sielunpainatuskoneen.” Paholainen virnisti. ”Tuokaa minulle mies nimeltä Gutenberg.”
Utta-khar Amanin hauta
Käytävän ilma haisee vanhalta ja kuivalta. Lyhtyni valo ei riitä leikkaamaan pimeyttä, vaan korkeintaan pitää sen juuri ja juuri loitolla. Hiekkakiveen hakatut portaat ovat antaneet tietä viettämättömälle lattialle, jonka tasaisuus on kuin kaiku seinistä. Kattoa ei näy, astelen maanlaisessa, syväänuurretussa viillossa.
Seisahdun, kun jokin valopiirin ulkopuolella kahahtaa. ”Veljeni Ibraim, oletko se sinä?” huudan. Kuka muukaan näitä kuolleita käytäviä vaeltaisi? Hahmo astuu näkyviin, jalat ensin, lopulta pää. Se on veljeni, jota tulin etsimään, mutta minkä muutoksen hän onkaan kokenut! Kireä, hapero iho on pingottunut luisevan kallon ympärille kuin kalvo. Silmät ovat kuivuneet kuoppiinsa.
Miten tämä on mahdollista? Veljeni katosi vasta eilen!
Vierailu
Olento liukui halki avaruuden. Välillä se tarkkaili ympäristöään normaalitilassa, mutta suurimman osan matkaa se taittoi takioneina. Kaukaisuudesta kantautui radiosignaaleja. Ne olivat liian monimutkaisia tähtien tai kaasusumujen lähettämiksi. Olento kuunteli aikansa ja kiiti sitten ylivalonnopeutta signaalien lähtöpisteeseen. Planeetta oli vehreän sinertävä. Olento laskeutui sen pinnalle.
Eräs alisignaaleista tuli kivimetallikonstruktiosta. Olento kierteli sitä aikansa, kosketteli rakennelman pintaa. Jälkeensä se jätti vain himmeästi hehkuvia painaumia asvalttiin ja betoniin.
”Radioasemilla suuri energiajalanjälki”, kirkuivat otsikot.
Olento siirtyi läheiselle pellolle. Sen tutkiva kosketus orgaanisen materian kanssa aiheutti nopeaa, paikallista palamista. Pian olento oli oppinut kaiken tarpeellisen ja poistui jälleen.
”Viljelmillä aivan hirvittävä hiilijalanjälki”, tiesivät lehdet kertoa.
Laululintu
Päätäni jomottaa. Hieron ohimoitani, kun hoitaja astuu huoneeseeni koputtamatta. Suljen edessäni olevan kansion, asia on varmaan tärkeä. ”Se on taas se keltainen lintu”, William sanoo. Kavahdan seisomaan. ”Kenen luona?”
”Rouva Philpotin. Huomasin sen, kun menin vaihtamaan vaippoja.” Kiiruhdamme käytävää pitkin. Kun saavumme avoimelle ovelle, lintu on jo lentänyt tiehensä. Kokeilen rouva Philpotin pulssia. En tunne sitä enää. Jälleen yksi. Huokaan. ”Menen soittamaan omaisille”, sanon. Ylilääkärinä se on raskain velvollisuuteni.
Puhelun jälkeen päätäni jomottaa entistä enemmän. Nojaudun tuolissani taaksepäin ja koitan muistella aivoverenkiertohäiriöiden tunnusomaisia oireita. Olikohan yksi niistä huonomuistisuus?
Jostain kuuluu kaunista sirkutusta. Katson kohti avointa ikkunaa. Hymyilen. Ikkunalaudalla livertää kanarialintu.
Routakoto 