Raapaleet 290-305
Sateen jälkeen
Sade hakkaa katuun kuin yrittäen murtaa sen betonivahvikkeista pintaa. Maailma on joka suuntaan jatkuva vesiseinä ja suihkukoneen moottorin läpi soitettu taustakohina. Ilma on vielä hetken hiostava ennen kuin piiskaava sade hyytää sen.
Ihanteellinen sää. Kaupungin jokainen valvontakamera on sokea, IR-moduulit lamautuneina syötteen kakofoniasta. Tänä iltana kaupunki kuuluu meille, ei hallitukselle.
Sadat kädet repivät valvontayhteiskuntaa kappaleiksi. Turhaan. Infrastruktuurin pikkuosaset ovat korvattavissa. Silti kädet operoivat turhuutta, missä olemme käskeneet. Sateen ja tuhon turvin minä leikkaan valvontajärjestelmään. Kytken ylimääräisiä piirejä. Tietyt kadut näyttävät myrskyn jälkeen monitoreissa siltä, miltä me haluamme.
Liikkumisvapautta. Se on alku. Mutta ei loppu. Me otamme kaupungin takaisin sen asukkaille.
Menopeli
Hiivin kotiin. Isä on olohuoneessa lukemassa päivän lehteä. Kun hän huomaa minut, hän laittaa pädin pöydälle ja katsoo kysyvästi. Olen ratketa liitoksistani, mutta en paljasta mitään.
”No, miten inssi meni?” isä kysyy lopulta. Kiljahdan tahtomattani ja hypin pientä pomppua paikoillani. ”Minä sain ajoluvan!”
Isä hymähtää ja poimii pädin uudelleen käteensä. ”Hienoa”, hän sanoo.
”No?” kysyn.
”Mitä no?”
”Kyllä sinä tiedät mitä no. No?”
Nyt isä ei paljasta mitään. ”Sinun pitänee odottaa huomisaamuun. Ei vielä ole syntymäpäiväsi.”
”Mutta sinähän lupasit…”
”Lupasin harkita.” Sen enempää hän ei sano.
Aamulla avaan verhot. Siinä se on! 12-metrinen mekha, lahjarusetti ympärillään.
Aamiaisen jälkeen lähden kruisailemaan.
Vaihto
”Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Minulla? Ei minulla mitään.”
”Onpas. On aina, kun olet tuon näköinen.”
”Minkä näköinen?”
”Älä välttele ja väistele.”
”Enhän minä.”
”Et enää kiinnitä minuun huomiota samalla lailla kuin alussa.”
”Enkö?”
”Et.”
”Ehkä en. Mutta eikö se ole luonnollista. Tilanteet muuttuvat.”
”Onko meidän tilanteemme muuttunut? Onko?”
”En minä niin sanonut.”
”Ehkä tarkoitit sanoa.”
”Mitä tarkoitat?”
”Sinä et enää viehdy ulkomuodostani, et uppoudu saloihini tuntikausiksi, et enää koskettele ja hipelöi joka välissä.”
”Niin.”
”Onko sinulla toinen? Aiotko vaihtaa uuteen. Aiotko?”
”Kun kerran kysyt suoraan, aion!”
”Kuinka sinä saatat!”
”Uudessa puhelimessa on paremmat ominaisuudet.”
”Sika! Kostoksi resetoin Angry Birds -ennätyksesi.”
Congreven jalanjäljissä
On pimeää ja hiljaista. Välillä jostain kaukaisuudesta kuuluu ääniä, mutta nyt ei. On yö. Tiedän sen, koska tiedän mitä kello on. Se on kolme. Viittä vaille. Olen lopussa, mutta minussa on vielä pieni elämänkipinä jäljellä. Aion käyttää sen. Kostoon.
Menetin simmin, mutta langaton kuuluu pöytälaatikkoonkin. Korvaajani ei osaa olla varuillaan ja phreakkaan hänet helposti. Ääni täysille. Ärsyttävin hälytysääni, päälle noin. Näppäinlukitus. Järjestelmän jumitus viimeistelee operaation.
”Perkele!” kaikuu huuto. Puun tukahduttamaa raivoamista. Metallilasiesineen räsähdys kiviseinää vasten. Toinen läsnäolo katoaa langattomasta.
Aamulla saan simmin ja päädyn taskuun. Punaisia valoja lähestyttäessä soin juuri oikealla hetkellä. Se riittää auto-onnettomuuteen.
Kuole, uudempaan malliin vaihtava roisto!
Jumalten tornit
”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.
Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.
”Muutin mieltäni.”
”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.
Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.
Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”
”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.
Esitanssijatar
Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.
Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.
Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.
Jake Cannon
Jake Cannon, Solin turvallisuuspalvelun agentti loikkasi räjähtävän luotaimen kyydistä Jupiterin kaasukehään. Hyppy kantoi pilvien seassa lentävän piraattialuksen katolle. Jake pakotti kaapparikoplan antautumaan ja vei heidät Titanin rangaistussiirtolaan, missä hän joutui keskelle vankilakapinaa. Aiheuttamansa asteroidimyskyn turvin hän valtasi takaisin johtajan toimiston apunaan kolonna muinaisia kaivosrobotteja. Robotit vaativat mekhavaltakunnan Mekanopoliksen perustamista Kharonille, mihin Jake sai Solin presidentin suostumaan muistuttuamalla pelastaneensa senaattisatelliitin Marsin kiertoradalla vuosi sitten Oortin energiavampyyrien hyökkäykseltä. Plutolle paennut hullu nero Tohtori Singularitos yritti räjäyttää Kharonin planeettamurskaimellaan, mutta robotteja suojaamaan lähtenyt Jake esti aikeet. Singularitos siirsi salassa tietoisuutensa Jaken sädepyssyyn.
Myöhemmin Mekanopolis kapinoi ihmiskuntaa vastaan, mutta se on jo toinen tarina.
Passintarkastus
Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.
”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.
”Mitä?”
”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”
Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”
”Väärin.”
”Miten niin väärin?”
”Passissa on eri yhtye.”
”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”
”Suosikkiyhtyeenne silloin?”
Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”
”Todistakaa se.”
Tuijotan ilmeettömänä.
”Laulakaa kertosäe.”
”En.”
”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”
Että vihaan passintarkastusta.
Gulag
Mediayhtiön aseistetut vartijat saattavat minut kustannustoimittajani puheille. Saavuin taloon itse, piileskely olisi vain viivästyttänyt väistämätöntä.
”Minulla on tässä uusimman kirjasi myyntilukuja”, toimittaja sanoo. Nielaisen, aavistan pahaa. ”Myynti jäi alle miljoonan.”
”Se julkaistiin eilen!” parahdan. ”Eikä kukaan osta kirjoja joulupäivänä.”
”Numeroille ei voi väittää vastaan. Viekää hänet.”
Seuraavan vuoden vietän kirjailijoiden internointileirillä napakalotilla. Polttopuita saa vain valmiita tekstiliuskoja vastaan. Moni meistä paleltuu hengiltä. Sitä sanotaan kritiikilliseksi poistumaksi. Naputan kymmenentuhatta sanaa päivässä, joka päivä.
Kolme ja puoli miljoonaa sanaa. Seisemän mammuttimaista romaania. Kustannustoimittajani hylkää niistä kuusi.
Haisevan koppini ovi avataan. ”Omaelämäkerrallinen teoksenne Kirjallinen palo ei kylmene on kivunnut bestseller-listan kärkeen. Voitte mennä.”
Joutsenlaulu
Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.
Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.
Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.
Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.
Hylkyrosvot
Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.
Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.
Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.
En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.
Sitten odotan.
Lumityö
Lunta sataa koko yön. Aamulla valkea kerros peittää maan. Manaillen herään tavallista aiemmin, kiskon vaatteet niskaan ja painun pihalle luomaan lunta. Pitää saada auto tallista.
Ei auta, loppu jää tekemättä. Menen sisällä syömään pikaisen aamupalan.
”Tytöt, kun kerta olette jo valmiit, menkäähän hoitamaan ajotien pää lumesta puhtaaksi.”
”Okei”, Milla ja Meri sanovat yhteen ääneen ja nousevat pöydästä. Yllätyksekseni napinaa ei esiinny lainkaan. Se on aina epäilyttävää.
Tarkistan kalenterista. Marraskuu. Lumi on luultavasti luonnollista alkuperää eikä niin kuin viime heinäkuussa. Pohdintani katkeaa ulkoa kajastavaan valoon. Kurkkaan varovasti verhojen välistä.
Voisin vaikka vannoa, että kielsin liekinheittimet viime talvena.
Toisaalta, nyt ehdin töihin.
Hylkyjen hautuumaa
Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.
Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.
Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.
Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.
Hissi
Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.
Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.
Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.
Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.
Mikki Hiiri avaruushädässä
Istuttiin iltaa systerin ja sen miehen kanssa. Muisteltiin menneitä, kaikkia niitä rankkoja juttuja, joita tehtiin nuorempina, ja kuunneltiin sitä musaa joka soi siihen aikaan. Sy Snootles, Modal Nodes, sitä vanhaa hyvää kamaa.
Yhtäkkiä ovi avautui. Voima värähti ikävästi ja laitoin jo käden valomiekalle odottaen sithejä tai ainakin vanhan kaartin keisarillisia. Sen sijaan ovella seisoi sellainen jawan korkuinen hiiri, mustat pallokorvat höristellen, punaiset housut jalassa.
Kysyin että mitä se tahtoi. Se piipitti olevansa uusi keisari tai jotain siihen suuntaan. Että me tehtäisiin nyt duunia sille. Enempää se ei ehtinyt. Systerin mies ampui sitä rintaan ja sanoi, että nyt ainakin ammuin ensin.
Alinen
Seison pimeässä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Näkemättäkin tunnen maan valtaisan painon kaikkialla ympärilläni. Olen syvällä. Kuulen läähätystä.
Tuoksu ei ole vieras. Se tuo mieleeni kostean koirankarvan. Jokin karvainen hipaisee reittäni. Tajuan olevani alasti.
Otus kulkee sivuitseni. Kun menetän kosketuksen siihen, astun eteenpäin enkä pysähdy. Seuraan sitä. Luulen, että se on koira. Ehkä se vie minut pois täältä.
Emme ole yksin. En näe tai kuule niitä, mutta tiedän pimeydessä piilevän olioita. Ne tahtovat minulle pahaa. Haluaisin huutaa ja paeta päättömästi. Se olisi tuhoni.
Saavutan pilarin. Tunnen siitä törröttävät pääkallot. Tiedän, etten koskaan pääse pois. Äänettömästi pilari imee minut sisäänsä.
BONUS! Raapale 304 kuvan kera
Routakoto 