Avainsana-arkisto: raapalekooste

Routakodon joulukalenteri, luukku 14

Raapaleet 198-213

Veden muisti

Muistan sen päivän hyvin. Oli sateinen heinäkuun aamu siinä kymmenen tietämissä. Silloin veden muisti heräsi.

Olin juuri lopettelemassa työvuoroani terveyskeskuksessa, kun ovet rävähtivät auki ja alkoholimyrkytykseen sairastuneiden virta pursui sisään. Eräs herra paareilla vannoi raivoraittiutta ja heitti henkensä. Promilleja löytyi nolla.

Tunnin kuluttua kaikki olivat kännissä.

Sitten muut myrkyt muistuivat veden mieleen ja ihmisiä alkoi putoilla kuin kärpäsiä. Säteilysairaudet korjasivat oman osansa ja vitamiinien yliannostus karkasi täysin lapasesta. Toisaalta viinapiru painui taka-alalle lysergidin ja psilosybiinin saattelemana eikä kuolema ollut kenestäkään enää kova juttu.

Vuorokaudessa vesi alkoi taas unohtaa. Mutta sitä ennen tuli pahin. Se muisti dinosaurusten pissan ja Rooman viemärit.


Marjaretki

”Älä poimi mansikoita muurahaispesässä”, minulle sanottiin. Juuri sellaiset kiellot otan nimenomaan haasteina. Kaikessa on kyse vain suunnitelmallisuudesta ja valmistautumisesta.

Vaanin suuaukon luona. Se on harvoin käytetty ja käytävä näyttää kyllin korkealta minun kävellä selkä suorana. Piiloon en kyllä pääse, jos muurahainen tulee vastaan.

Punavalolamppu otsallani kuljen eteenpäin tarkkaillen samalla käytävien kasvustoja. Pian löydän etsimäni, sadoittain mansikan rönsyjä. Sato on parhaimmillaan.

Saan kerätyksi toisen ämpärin täyteen ja toisen puolilleen, mutta siihen onneni loppuu. Partio havaitsee minut. Pakenen pitkin hämyisiä käytäviä punertava valoläiskä seinillä hypähdellen.

Vasta kaukana pesästä pysähdyn huohottaen. Eksytin ne. Maistan yhtä marjaa saaliistani ja nauran. Makoisampia ei saa mistään.


Sokkotreffit

”Menemmekö tänne?” deittini kysyy hämmästyneenä ravintolan ovella. ”Tämähän on kallis paikka.”

”Minulla on varaa”, sanon ja hymyilen valloittavasti.

Tilaan molemmille päivän annoksen ja voimme keskittyä tutustumaan toisiimme.

”Työskentelen pankkialalla”, deittini sanoo. Minä puolestani kerron olevani pörssimeklari. Olemme heti samalla aallonpituudella.

”Tänäänkin yksi mummo talletti kolmen kehon edestä, kaikki polvilumpioina!”

”Meillä oli kaaos, kun Nikkei-indeksi putosi ja piti dumpata kolmesataa tonnia haimoja. Silmien kurssi sentään säilyi.”

Aterian jälkeen ehdotan drinkkejä klubilla. Tarjoilija tuo laskun. ”Kortti vai käteinen?”

Vilkaisen summaa. Viisi maksaa ja perna. ”Käteinen”, sanon ja avaan kylmälaukun. Ojennan kaksi sydäntä. ”Pitäkää vaihtoelimet.”

Iloisesti nauraen ja käsi kädessä katoamme kaupungin yöhön.


Peniskuiskaajan tuomio

On Finncon, suuri suomalainen tieteistapahtuma. Olen etsiytynyt auditorioon hyvissä ajoin saadakseni eturivin paikan. Puhujanpönttö on korvattu giljotiinilla.

Salin halki kulkee kohahdus, kun Tuomas Saloranta saatetaan sisään tuima ilme nostettu uhmakkaasti kohtaamaan lukevan yleisön viha. URSin tutti di capo, Osuuskumman harmaa eminenssi. Tuomittu mestattavaksi rikoksista kotimaista kirjallisuutta vastaan.

On aika toimia! Ryntään liikkeelle ja tönäisen kaksi vartijavänkäriä kumoon. Pääsen vangin luo ongelmitta.

”Signeeraisitko nämä?” pyydän ja lykkään Salorannalle kynän ja pinon antologioita, joissa on hänen novellejaan.

”Onko tämä pelastusoperaatio?” Saloranta kuiskaa ja vilkuilee toiveikkaasti ympärilleen. Kynä raapustaa nimilehtiä tottuneesti.

”Valitettavasti ei”, vastaan. ”Mutta on viimeinen tilaisuus. Nimikirjoituksestasi tulee hyvin pian harvinaisuus.”


Siperia

”Minä en ole tottunut tälläisiin lämpötiloihin.” Insinööri Preston puhalsi huurua hampaidensa välistä. Parransänki keräsi kuuraa.

”Kukaan meistä ei ole”, vastasi Jacqueline Park. ”Sanovat, että Siperia opettaa.”

”Minut se on opettanut vihaamaan pakkasta.”

”Saarnaat kuorolle”, murahti Park. ”Älä huoju niin paljon!”

Preston pysäytti höyrypuvun, jonka sisään heidät molemmat oli sovitettu. ”Haluatko sinä ohjata?” Hänkin oli ärtyisällä päällä. Ei tosin kylmän takia. Heidät oli kiedottu yhteiseen turkkiin ja Prestonista se ei ollut soveliasta.

Park käytti tilaisuuden hyväkseen, kiskoi tumpun kädestään ja kaivoi kartan esiin. ”Olemme vielä kolmenkymmenen kilometrin päässä Tunguska-joesta. Tarvitsen huojennustauon.”

Silloin Preston tajusi, että heidän yhteisturkiksensa oli heidän ainoa takkinsa.


Raivaaja

Metsä ryskyi, kun raivauskone kaatoi kolme puuta ja pysähtyi aukion laitaan. Osa sen havaitsimista oli jo lakannut toimimasta, mutta maan kaltevuuskulmat se vielä erotti. Paikka oli sopivan tasainen tarkoitukseen.

Aluksi raivauskone hakkasi maahan ne muutamat puut, jotka täplittivät aukeaa. Rungot se puski yhdelle laidalle. Seuraavaksi se upotti teräsauran maahan, repi ylös kannot ja keräsi pois kivet. Sitten se lanasi maan tasaiseksi. Urakka oli valmis. Se seisahtui aukean laitaan kasaamansa puupinon viereen.

Seuraavaksi olisi paalutusrobotin vuoro, ja sen jälkeen rakennettaisiin talo. Raivauskone ei kyllä ollut nähnyt paalutusrobottia yli kolmeensataan vuoteen.

Jos niin kävisi taas, raivauskone etsisi uuden aukean kymmenen vuoden kuluttua.


Korkeasaari

”Miksi minun täytyy tänään olla gerbiili?”

”Jonkun on oltava. Eilen sait olla jääkarhu ja vain makoilla koko päivän.”

”Pienennyssäde saa hampaani vihlomaan.”

”Syö purkkaa jälkeenpäin. Nyt alustalle.”

Vihreä valo välähtää ja maailma kasvaa.

”Ja sitten gerbiilipuku päälle.”

”En tahdo, se on kuuma! En suostu!”

”Rangaistusvankina sinulla ei ole vaihtoehtoa.”

”Tämä on epäinhimillistä kohtelua.”

”Puku päälle tai saat viikon kovennettua muurahaisterraariossa.”

”Kun pääsen vapaaksi, paljastan kaiken.”

”Varoitan sinua vakavasti.”

”Eläintarhat ovat puvustettua huijausta!”

”Et uskaltaisi.”

”Oikeat eläimet ovat kuolleet vuosia sitten!”

”Olen pahoillani vuoksesi. Lisäksi olet väärässä.”

”Kuinka niin?”

”Meillä on vielä yksi todellinen eläin. Boa. Pääsetkin tutustumaan siihen tänään myöhemmin.”


Kylmä kahvi

Kaikki huonekalut on kasattu ikkunoiden eteen ja se on riittänyt tähän asti, mutta tänään pelkään barrikaadien pettävän. Ainoa aseeni on leipäveitsi.

Ryskytys alkaa jälleen. Tuen toista estettä, mutta olohuoneessa oleva sortuu. Olen ansassa. Samassa keittiönkin valli romahtaa ja zombit tunkevat ikkunasta sisään.

”Ota tämä!” joku huutaa takaani. Käännähdän. Valkoiseen stetsoniin sonnustautunut mies olohuoneessa heittää minulle aseen. Tuijotan pyssyä kourassani. Kyljessä lukee Turbo-Wetter Extreme. Käännähdän uudelleen ja ammun sarjana ruskehtavia ruikkauksia hyökkääjien päälle.

Ne pysähtyvät. Kääntyvät. Poistuvat.

Nuuhkaisen pyssyä.

”Kylmää kahvia”, pelastajani sanoo. ”Sen aromi saa ne muistamaan vanhan elämänsä. Nyt ne etsivät jonkin aikaa kuumaa sumppia ja me voimme livistää.”


Oikotie

Vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin. Useimpien huippuja peittää lumi, jonka valkoisuus häikäisee. Taivaalla vaeltaa vain jokunen hailakka pilvenhuituva, lintuja ei näy. Juhtani korskahtaa. On tullut aika purkaa kuorma ja päästää eläin vapauteen.

Solan suu on korkeammalla kuin edessäni siintävä vuoristo, se on itse asiassa huomattavasti kuoleman vyöhykkeen alarajan yläpuolella. Se on vain sopivaa ottaen huomioon pyrkimykseni. Hapen ohuus viiltää kylmänä.

”Älä mene”, olivat kaikki sanoneet edellisessä kylässä. ”Kuolleiden vuorelta eivät elävätkään palaa.” Mutta sanoin heille, että minun täytyi. Se ei ole kohtaloni, mutta olen ottanut sen tehtäväkseni.

Laskeudun makuulle kietoutuen pakkaseen ja hengitykseni huuru sumentaa taivaan. Mutta en valita. Pääsen perille näinkin.


Puskissa

Ilta on jo pimentynyt kohti keskiyötä, kun astun takapihalle. Verho heilahtaa paikalleen ja himmentää olohuoneen kattolampun valon vähäiseksi kajoksi. Nostan otsalta valonvahvistinlasit silmilleni. Lasit painuvat ihoani vasten hermeettisesti. Vedän ulkoilutakkini vetoketjun ylös asti, ettei kaulani suotta raapiudu, ja painun puskiin.

Yöllä asiat ovat eri tavalla. Muutaman neliömetrin pusikko laajenee valtavaksi metsäksi ja metsästysmaani on rajaton. Kuljen hiljaa rasahtelevien ja kahisevien oksien keskellä ja tarkkailen.

Jotakin vilahtaa oikealla. Syöksyn sen perään eläimellisesti karjaisten ja tarraan kiinni. Pitelen hyppysissäni ideaa. Katson saalistani.

Onpa se vähäpätöinen rääpäle. Oikeastaan pitäisi päästää se vapaaksi, mutta kello on liian paljon. Saa luvan kelvata. Lähden kohti kotia.


Ruuhkanovelli

Hidastan. Jarrutan. Joudun pysähtymään. Autojono jatkuu kaukaisuuteen. Se polveilee pitkin notkelmia ja katoaa lopulta kukkulan taa. Vedän käsijarrun ja vaihdan vaihteen vapaalle.

Vieressä menevä kaista on tyhjä. Täysin vapaa. Rohkenisinko? En tiedä, miksei sitä kukaan käytä. Ehkä siihen on syy. Mutta estääkö se minua? Painan kaasua ja vaihdan kaistaa.

Autoletka vilisee ohitseni kuin metallisumuna. Kukkulan takana henkilöautot vaihtuvat isompiin. Ikkunattomia busseja, kuin kirjastoautoja. Huomaan, että jokaisen kylkeen on kirjoitettu sana. Yksi sana.

Hidastan ja alan lukea. Se on tarina. Liikutun syvästi ja muutaman kilometrin jälkeen joudun pysähtymään, sillä kyyneleet sumentavat silmäni.

Starttaan moottorin uudelleen vasta, kun jonon pää kulkee ohitseni.


Kotimatka

Koko menomatkan maltoin uteliaisuuteni. Pidin radion suljettuna ja vietin aikani tallenteiden parissa. Perillä suoritin vaadittavat mittaukset tunnontarkasti, olihan se tehtäväni. Tähden magneettimyrskyt peittivät alleen Solista hiljaa kantautuvat signaalit.

Vasta paluumatkalla tiedonjanoni vei voiton ja avasin vastaanottimen. Aluksi lähetykset eivät olleet paljonkaan lähtöhetkeäni uudempia, mutta kotiplaneettani lähetessä tilanne muuttui.

Ihmiset alkoivat muokata kehojaan. Jotkut hankkivat kyberneettisiä häntiä, toiset taas kokonaan ylimääräisiä raajoja. Aistitehostimet ja refleksinopeuttimet muuttivat koko globaalia yhteiskuntaa.

Lopulta ihmiset yhtyivät koneisiin kokonaan ja sulautuivat kyborgeiksi, joiden fyysiset muodot olivat minulle kuin kauhukuvastoista.

Kun aika koitti, en hidastanut. Nillä olennoilla, jotka Maata asuttivat, ja minulla ei ollut enää mitään yhteistä.


Navigaattori

Staasikenttä avautuu. Aluksen aikaa on kulunut vuosi, omaa aikaani ei yhtään.

Kuljen lyhyen käytävän ohjaamoon, istahdan ja katson ulos. Näky salpaa henkeni. Sadattuhannet tähdet täyttävät taivaan. Näky on paljon kauniimpi kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tästä tulee historian suurin reportaasi! Palattuani olen rikas.

Kun olen katsellut tarpeekseni, annan tallentimen jatkaa ja tarkastan järjestelmiä. Kronometri näyttää mitä sattuu, samaten matkamittari. Ajan diagnostiikan, mutta epäilykseni heräävät vasta vilkaistessani koordinaatteja.

”Tietokone, missä me olemme?”

”Tämä alus on kahdenkymmenen parsekin päässä galaksin keskustasta.”

”Koordinaattien mukaan emme ole lähelläkään Linnunradan keskustaa!”

”Väite on tosi. Tämä alus on Andromedan galaksissa.”

”Miksi perkeleessä?”

”Andromeda tulee aakkosissa ennen Linnunrataa.”


Vesikansa

Olemme paahtaneet jo reilut pari tuntia tietä eteenpäin, kun hieman ennen ykköstietä auto alkaa pitää outoa ääntä.

”Mitä pirua nyt?”

”Olisiko bensa vähissä?”, Ged ehdottaa.

”juurihan tankkasin”, sanon samalla kun kaasu laiskistuu.

”Ei taideta päästä Turkuun asti”, sanoo Kirja-Winter takapenkiltä.

Seisautan auton pientareelle, moottori ei sitä enää vie.

Huokaan. ”Meni työntämiseksi.”

”Tuossahan on tienhaara”, sanoo Ged ja osoittaa kylttiä. ”Sieltä varmaan saisi apua.”

Vilkaisen kylttiä, sitten Kirja-Winteriä. ”Vesikansa”, sanomme yhteen ääneen. Ged avaa suunsa vastaväitteeseen. Pudistamme päitämme. Kyllä kunnon bibliofiili lovecraftilaiset viittaukset vakavasti osaa ottaa.

Laskeva aurinko tavoittaa paarustavaa kävelytahtia etenevän Nitkunin Lohjanharjun tietämiltä.

”Sitä paitsi siellä oli vielä Hiidenvesikin.”


Kuulustelu

Idea kourassani kiemurtelee, mutta turhaan. Kello on liikaa enkä aio päästä sitä livahtamaan enää hyppysistäni.

”Alahan puhua”, sanon, mutta idea pitää suunsa supussa. Taas näitä hankalia tapauksia. Selvä peli, tarvitaan kovia otteita.

Laitan idean viilipurkeista ja rautalangoista kyhäämääni häkkiin. ”Viimeinen tilaisuus”, sanon samalla kun kaivan askatelutarvikkeista pääsiäishöyhentä.

Kutitussessio on säälimätön, jopa julma, mutta idea pitää pintansa. Huomaan, ettei perinteinen kidutus nyt auta. Alan kaivaa kirjahyllyä maanisesti hohottaen. Ideakin valpastuu häkissään.

”Mikä tuo on?” se vinkaisee, kun palaan kirjan kanssa.

”Vihreän planeetan kutsu, josta nyt luen otteita ääneen.”

”Ei! Minä puhun, minä puhun! Miten olisi sukellusvene siementiehyessä?”

Perkele, nappasin kierrätetyn idean.


Huone

Vaellan huoneen poikki ja katson ulos ikkunasta. Vain yö tuijottaa takaisin. Miksi olen täällä yksin?

Kuljen huoneen halki uudestaan. Edessäni on ovi. Onkohan se lukittu? En kuitenkaan uskalla koskea siihen. Milloin minä tulin tänne?

Yhtäkkiä muistan perheeni. Puolisoni! Lapseni! Missä he ovat? Epätoivo valtaa mieleni ja ryntään taas ikkunaan.

Hakkaan ikkunaruutua itkien. Muistan, että jotain tapahtui jotain kauheaa. Muistan veren, muistan kuolleet silmät. Kenen ne ovat, kenen ne ovat?

Polvilleni vajoten lyön lattiaan ja ulvon. Teinkö minä sen? Aiheutinko minä rakkaideni kuoleman?

Nousen ylös vavisten ja huomaan katsovani peiliin. Vitivalkoiset, kuolleet kasvot tuijottavat takaisin.

Vai olinko se minä, joka kuoli?

Routakodon joulukalenteri, luukku 13

Raapaleet 183-197

Meripihkavieras

Ovaan oven meripihkasaliin ja astun sisään seuralaiseni kanssa. Pehmeä, kultainen valo kietoo meidät sisäänsä. Tuhannet kultakoristeet kimaltavat epätodellisina.

”Mikä paikka tämä on?” vieraani kysyy silmät suurina.

”Eräs pyhätöistäni”, vastaan ojentaen konjakkilasia. ”Kerään historiallisesti kiinnostavia ja merkittäviä asioita. Tämä huone itsessään on sellainen.”

Pysähdymme toisen miehen eteen. Hän seisoo sotilasunivormussa käsi ojennettuna tervehdykseen. ”Kuka tämä on?” vieraani kysyy.

”Ah, saanko esitellä. Glen Hyde, tämä on valtakunnankansleri herr Schicklgruber.”

Glen kulauttaa juoman kerralla. ”Mielenkiintoiset viikset kaverilla. Mutta mitä minä täällä teen?”

”Te kaikki katositte omana aikananne ja teistä tuli kuuluisia. Siksi minä keräsin teidät. Nyt, istuhan sohvalle Spartacuksen viereen. Juoma vaikuttaa pian.”


Kahvikatko

”Saatko sinä levättyä kunnolla?” tutkimusapulaiseni kysyy. Murahdan ja ryystän kahvia. ”Taidat nukkua vain pari tuntia yössä.”

Juon mukini tyhjäksi. ”Hyvin se riittää.”

Esimieheni ojentaa minulle paperinipun. ”Tässä on eilen kirjoittamasi raportti kationi-anionisysteemin autoprotolyysistä.”

”Entä sitten?”

”Me tutkimme fonetiikkaa.”

”Minä kirjoitan sen uusiksi.”

”Se ei ole ongelman ydin, vaan jatkuva univajeesi. Juot päivässä kaksi litraa kahvia.”

”Juon minkä juon.”

”Sinulla on kofeiiniongelma. Myönnä se.”

”Höpsis.”

”Et jätä paljon vaihtoehtoja. Kutsuimme ammattiauttajan.”

Varjo lankeaa ylitseni. Käännyn. Edessäni seisoo jättiläinen mieheksi. T-paidassa lukee ”Insomnia on asennevamma”.

”Kuka sinä olet?”

”Nukkumasa, terve. Nyt alkaa katkaisuhoito. Jokaista kupillista seuraa katkennut sormi. Taisitkin jo juoda yhden?”


Herättäjä

”En varmasti tule. Sinä herätät kuolleista aina väärän kohteen.”

Seth Banks vetää syvään henkeä. ”Liioittelua. Silloin kerrankin Marseillessa, se varakreivi-”

”Se kreivi yritti tappaa meidät. Unohdit suojariimut.” Seth Bonkers sopii kyllä paremmin.

”Se oli vahinko.”

”Seth! Suojariimut ovat ekan luokan juttuja.” Istun pöydän väärällä puolella enkä tiedä miten saisin häädettyä ei-toivotun vieraan keittiöstäni.

”Minä lupaan. Tällä kertaa homma menee putkeen.”

Mikro piippaa. Nousen ja otan lasagnelautasen ulos. ”Pyydä Richardia.” Richard, paras lapsuudenystäväni.

Ensimmäisen kerran Sethin naama menee vakavaksi. ”Richard on kuollut.”

”Mitä?” Hätkähdän. ”Milloin? Miten?”

”Kukaan ei tiedä. Paitsi Richard.” Sethin silmät hehkuvat sinisinä. ”Kohde on hän. Kysymme häneltä itseltään.”


Hautakivellä

Naisen varjo näkyy kuuta vasten. Hän istuu hautakivellä ja tuuli kahisuttaa ruskeita lehtiä maassa. Ilma on jo kylmä, kauempana sadevesilätäköt risahtelevat satunnaisten kulkijoiden askelten alla. Silti naisen suusta ei purkaudu huurua, kun hän puhuu.

Piileskelet pienen matkan päässä ja katselet tuota outoa näkyä. Naisen huulet liikkuvat, mutta sanoista on vaikea saada selvää. Et ole edes varma, onko se kieltä, jota ymmärrät. Välistä kiivaampi puuska pelmauttaa naisen tukkaa hänen kasvojensa eteen.

Sisälläsi kauhu ja uteliaisuus taistelevat keskenään. Nouseeko kuolleiden armeija? Kuuletko kiellettyjä salaisuuksia? Onko nainen vain sureva omainen? Todellisuus karkaa jonnekin kauas ja sydämesi takoo kiivaana.

Miten ihana, kiihkeä, salaperäinen yö!


Uudisraivaajat

Kun asteroidi havaittiin, oli aivan liian myöhäistä lähteä torjumaan sitä. Sen sijaan, kuten aina epätoivon edessä, ihmiset taantuivat perimmäisten vaistojensa varaan. Haluttiin syyllinen.

Monet tiedemiehet kohtasivat väkivaltaisen lopun hurjistuneiden kansalaisten käsissä, eivätkä pelkästään astronomit. Tiedeyhteisö oli pettänyt ihmiskunnan. NASA:n tiedottaja vannoi, että asteroidi oli poikennut lasketulta ohitusradaltaan täysin odotusten vastaisesti. Se ei pelastanut häntä giljotiinilta.

Asteroidi osui Orissan osavaltioon, Intiaan. Iskukohdalla ei ollut suurta väliä, ilmakehään lentänyt maa-aines suisti planeetan satojen vuosien pimeyteen. Ihmiset olivat kuolleet jo kauan sitten, kun pöly laskeutui ja asteroidin kvartsista valettu kuori avautui.

Sen sisältä kurkistelivat uutta kotiplaneettaansa vuosituhansia matkanneen sukupolvialuksen matkustajat.

He olivat onnistuneet!


Maauimala

Kesäkuumalla maauimala on loistoajatus. Kun astumme portista, pysäytän tytöt ja varmistan pari perusasiaa.

”Mitä piti sitten muistaa?”

”Ensin suihkuun”, sanoo Milla.

”Eikä juosta”, sanoo Meri.

Odotan kysyvän näköisenä.

”Eikä merenneitoja”, Meri lisää.

”Ja jätskiä saa kotona”, Milla murahtaa.

Nostan katseeni kirjasta huokaisten, kun paniikinomainen huuto alkaa. Taisin tosiaan sanoa, että pikkupojat eivät edes pidä merenneidoista. Ei pitäisi sukupuolistaa. Nyt altaasta nousee valtavia lonkeroita. Lonkerohirviöt sopivat kaikille.

Muiden paettua käännähdän selälleni ja vedän lipan silmille. Tytöt ovat turvassa, Kraken on tullut vain leikkimään. Kokemus sanoo myös, että armeijalta kestaa ainakin varttitunti saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut ennen puiston evakuointia.


Radiotyttö

Marionilla on huono olla. Oksettaa ja tärisyttää. Se on paha, aamulla töissä ei saa kädet vapista. Pitää maalata viivat viisareihin ja numerot kellotauluun. Se on tarkkaa puuhaa.

Aamulla Marion istuu tehtaassa ja kastelee pensselin maaliin. Se on vihreää ja loistaa pimeässä. Siksi sitä laitetaan kelloihinkin, näkee kuinka myöhä on vaikka yöllä. Pensselin kärki hapsottaa. Marion lipaisee sen kielellä teräväksi. Maali on vaaratonta, yhtiö sanoi niin.

Bertha sanoi, että radium on myrkyllistä. Siitä ei Marion tiedä mitään, ei hänellä ole varaa radioon. Sophiekin sanoi niin, mutta Sophie kuoli syöpään viime viikolla. Eikä yhtiö valehtelisi.

Marion maalaa hampaansa loistaviksi. Illalla taas oksettaa.


Apurahahakemus

Osoitin jo kauan sitten, miten esineet siirtyilevät itsestään. Riippuen kohteen laadusta niiden fluktuaatiolla on kerrassaan erilaisia parametreja.

Otetaan esimerkiksi juustohöylä. Se siirtyilee täysin vapaasti, mutta yleensä vain keittiön alueella. Sen olinpaikkaa on mahdoton ennustaa, vaikka sen olisi nähnyt vain minuutti sitten.

Harvemmin tarvittavat tavarat, kuten kirjat ja dvd-levyt, voivat siirtyä pitkiäkin matkoja ja olla poissa jopa vuosia. Asensin jäljittimen Galactican kakkoskauden boksiin ja se ehti kiertää ympäri Suomea aina Inaria myöden kahden vuoden ajan ennen kotiinpaluutaan.

Se johti minut kehittämään uuden teorian. Mitä jos kaikkea tavaraa onkin paljon vähemmän ja useampi ihminen omistaa saman asian?

Täten anon rahoitusta uuteen tutkimusprojektiini.


Aamunkoi

”Kajastusta taivaanrannassa, perämies”, tähystäjä huusi pimeydessä roikkuvasta märssykorista.

”Huomasin”, Park huusi takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja ravisteli torkkuvaa viestipoikaa. Tämä tömähti raskaasti seinää vasten ja hätkähti hereille. ”Aamunkoi, mene kertomaan kapteenille.”

”Anteeksi, perämies?” sanoi ruorimies ja vilkaisi olkansa yli. ”Minusta tuntuu hieman aikaiselta.”

Jacqueline Park päästi olkapäästä irti ja suoristautui. Ilma tuoksui vielä yöltä ja asiat tuntuivat olevan väärin. ”Ruorimies, mistä suunnasta tuo aurinko nousee?”

”Etelästä. Korkeutemme on kaksi kilometriä, lentosuunta muuttumaton.”

Park nosti lentolasit otsalleen ja tuijotti hiipuvaan hehkuun. Toinen linssi oli noettu mustaksi. ”Tuo räjähdys. Englanti ei pystyisi sellaiseen. Mutta joku pystyy. Olemme juuri todistaneet uuden sodan alun.”


Vampyyrisuolaa

Ripottelen ranskalaisteni päälle chilillä ja habanerolla maustettua suolaa. Helpompaa näin, ei tarvitse peippailla nagan ja hupsis-efektin kanssa.

”Mitä se on?” Meri kysyy.

”Vampyyrisuolaa”, vastaan.

”Mitä siinä on?” Milla kysyy silmät isoina.

Päätän jekuttaa vähän. ”Kuivatettua ja jauhettua vampyyriä. Otatteko?” Kumpikaan ei halua maistaa.

Seuraavana päivänä kokkausta aloitellessani kurkkaan jääkaappiin. ”Jauhelihaa?” sanon ääneen. ”Oliko meillä sellaistakin?”

Kun ruoka on valmista, käyn tyhjentämään omaa lautastani hyvällä ruokahalulla. Tyttöjä hihityttää.

”Mikäs nyt on?” Alan aavistella.

”Ruokana on ihmissusijauhelihaa!”

”Kai se oli sentään susimuodossa?” kysyn vakavana. Tytöt nyökyttävät. ”Syökäähän sitten.”

Parempi kyllä olla mainitsematta mitään chilimaustetuista karkeista, napalminalleista. Kulmakarvani toipuvat vielä fuusiogrillin käytön jäljiltä.


Sileä puoli

Toimittaja Stanton pitelee mikrofonia kädessään ja puhuu kameralle. ”Olemme nyt Nasan tehtävätarkkaamossa, jossa lähestymme dramaattista hetkeä. Hyvät katsojat, pian ihmiskunnan ensimmäinen satelliitti kiertää Kuun tuntemattomalle puolelle. Mitä mahdammekaan nähdä? Tylsää kuukiveä, vai muinaisen sivilisaation jättämät uhkeat kupolikaupungit? Kraatereita vai uskomattomia ihmeitä?”

Hiljaisuus laskeutuu koko komentokeskukseen. Jättimäisellä ruudulla näkyy suoraa kuvaa satelliitista.

”Luotain ohittaa Kuun keskilinjan ja sen kamerat kääntyvät nyt-” Kaikki tuijottavat hetken aikaa häkeltyneinä näkemäänsä. ”Hyvät katsojat, Kuun toinen puoli… puuttuu. Leikkauskohta näyttää täysin sileältä. Mitä onkaan tapahtunut?”

Kävelen lastenhuoneen ovelle. Kuulen kiherrystä. ”Tytöt, saatte katsoa Kuu-ohjelman, vaikka onkin myöhä. Mutta vain sillä ehdolla, että korjaatte tiedätte-kyllä-minkä huomisen aikana.”


Kaveripoisto

Käyn läpi kaverilistaani. On taas aika karsia. Baarituttuja, ala-astelaisia luokkakavereita, tuttavia, joiden statukset ovat tyyliä ’meempä suihkuun’. Joko heille on turha kertoa omasta elämästään, tai heidän edesottamustensa seuraaminen aiheuttaa enemmän turhautumista kuin mitään muuta. Pois vain.

Naps pam, sinne meni. Samalla poistan uuden välilähiesimieheni. Tyyppi on sinänsä ok, mutta kyse on periaatteesta. Ei kuulu pomoille, mitä mieltä olen mistäkin.

Seuraavana päivänä esimies ei ilmesty töihin, eikä sitä seuraavana. Viikon kuluttua poliisi jo tutkii hänen katoamistaan. Kadonneita on muutama muukin.

Selvittelen hieman ja totuus valkenee. Minä olen syypää kaikkeen. On vain yksi vaihtoehto.

Alan tehdä listaa. Rasitteista, joille tulen lähettämään kaveripyynnön.


Sivu 105

Minä elän metsissä, tiheissä ja synkissä, joihin aurinko ei koskaan ulotu. Minä elän merten hyisessä mustassa, maanalisissa luolissa ja päättymättömissä käytävissä, niiden ikuisessa pimeydessä.

Lymyän syvissä varjoissa, vaatekaappien kätköissä ja unohdetuissa nurkissa. Kun valot sammuvat, tulen esiin. Haistelen ilmaa. Liikahtelen ja kahahtelen, sihisen hiljaa rapsahdusten säestämänä. Kuuletko?

Hivuttaudun uniin ja kirjoihin. Olen lapsuuden aave, joka tuijottaa kuolleilla silmillään muistojen kalvenneista lammikoista. Kun heräät, näet siniset, vertavuotavat kasvoni leijumassa yläpuolellasi. Kalman luinen kourani kurottuu ja koskettaa kaulaasi.

Olen vampyyri ja aave, ihmissusi ja paholainen. Olen pahin pelkosi, olen jokainen pelkosi.

Sytytä valot. Sytytä! Valossa olet turvassa.

Mutta pimeydessä sinä kuulut minulle.


Seisahdus

Juna seisoo asemalla jo toista tuntia. Tuijotan ulos läpinäkymättömään pimeyteen, jota ainokainen laiturivalo ei onnistu karkottamaan.

Hautajaiset ovat varhain aamulla. Jos emme pian jatka matkaa, en ehdi ajoissa. Mietin, miksi yhteydenpitomme katkesi. Aikoinaan olimme parhaat ystävykset.

Menosuunnasta saapuu juna sukeltaen äänettömästi vellovasta sumusta. Hitaasti matavien vaunujen matkustajat vaikuttavat tutuilta. Ukkini, ensimmäinen tyttöystäväni, joka jäi auton alle eromme jälkeen. Ystäväni.

Juna hidastaa. Ja pysähtyy.

Tuijotan heitä lasin ja sumun läpi. Mieleeni nousee kaikki ne asiat, joita en sanonut. Nyt voisin. Se olisi helppoa. Nousisin junasta ja astelisin laiturin yli.

Mutta en nouse. Tahdon, mutten nouse. Pelkäänkö? Mitä?

Nytkähtäen junani lähtee liikkeelle.


Viinamato

Ovi melkein lävähtää seinään, kun ryntään baariin. Punatukkainen neiti tiskin takana mulkaisee pahasti.

”Anteeksi, on vain kiire. Ottaisin lasillisen viittä eri viskiä, laadulla ei väliä.” Asetan luottokortin tiskille. ”Siinä. Pitäkää se, kunnes olen valmis.”

Saan lasit. Tyhjennän ne ja tilaan heti uudet. ”Tiukka tahti ei ole hyvästä”, punatukka sanoo.

Hän on oikeassa. En halua antaa ylen, vaan humaltua. ”Aldebaranilainen aivomato hyökkäsi kimppuuni”, selitän punatukalle. ”Alkoholi hidastaa sitä.”

Viina virtaa, sillä kortilla on katetta. Tunnin kuluttua olen jo todellä kännissä. ”Se taisi sammua jo”, sössötän. Otan taskustani minikokoisen sähköporan. Se on juuri näitä tapauksia varten.

”Sitten se pitää vain porata pois.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 12

Raapaleet 168-182

Portti

Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.

Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.

Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.

Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.

Astun portista.


Aarrejahti

Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.

Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.

”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.

”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.

Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.

Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.

Hyvä niin.

Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.


Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”


Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.


Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.


Aikaero

Istun valkeaksi maalatussa toimistossa ja hengitän syvään. Hengittäminen ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Painan käteni rinnalleni. Tuskin vieläkään uskon, että syöpä on poissa. Tappajani, minä pääsin pakoon.

Toimistoon astuu mies. Valkoinen takki, harmaa tukka. Hän puristaa kättäni.

”Missä vaimoni on?” kysyn. Minulle on kerrottu hyvin vähän.

Mieskin istuutuu. ”Kerron tämän suoraan. Vaimonne löysi uuden rakkauden ja otti teistä eron. Häntä ei koskaan pantu jäihin, kuten sanoisitte.”

”Hänkö… petti minut?”

”Hän eli elämän. Oman elämänsä”

”Syöpä. Se tuli väliimme.” Vihaan sitä enemmän kuin koskaan.

Mies pudistaa päätäänsä hitaasti. ”Syöpäänne löydettiin parannus seuraavana vuonna. Mutta toimivan sulatusmenetelmän kehittämiseen meni vuosisata.”


Portinvartija

”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.

”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.

”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”

Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.

”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”

Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.

En avannut.


Muovipussit

Huoneessa on joitakin lapsia. Aikuiset ovat tarkkailemassa testiryhmää. Lapsille jaetaan tiukat, läpinäkyvät muovipussit. Ennen kuin koe alkaa ja he vetävät ne päähänäsä, pakenen huoneesta wc-tiloihin. Lisäkseni pari lasta piilottelee siellä. Hekään eivät ole allekirjoittaneet vaitiolo- ja tutkimuslupasopimusta. Vartijat tulevat etsimään meitä, mutta piilottelemme kopissa pytyn päällä. Heidän mentyä juoksemme ulko-ovelle. Minulla on avain.

Koe on ohi. Lasten vanhempia vaeltelee käytävillä. Kuuluu vihaista huutoa. Kaikki testihenkilöt eivät ole selviytyneet. Jokainen on allekirjoittanut paperin. Paitsi minä. Saan oven auki ja ryntään ulkona odottavaan aitojen sokkeloon. Kun vartijat lähtevät perääni, olen näkyvissä, mutta monen labyrintin päässä. Vilkutan heille aitojen yli ja katoan katuvilinään.


Sivukanjoni

Lämpö kaatuu taivaalta niskaani kuin neste. Se kimmahtelee seinämistä, pusertuu minuun. On kokonainen päivä, kun join viimeksi.

Nojaan kiveen, joka polttaa ihoani. Kilometrin korkuisia seinämiä. Miksi missään ei ole varjoa? Minun on pakko jatkaa, päästävä joelle.

Horjahtelen eteenpäin kanjoni kanjonilta. Joku puhuu minulle. ”Onko sinulla jano?” Näen vaaleatukkaisen tytön. Hän näyttää tutulta. ”Minulla on leiri tuolla. Tule.” Pudotan tyhjän leilini.

Seuraan tyttöä tuntikausien ajan. Ilta jo hämärtyy, kun hätkähdän. Tyttö on muuttunut läpikuultavaksi. Hän kääntyy, nauraa heleästi ja haipuu. Kaadun maahan kuolemanuupuneena.

Puistovartija Smith huokaa radioonsa. ”Retkeilijä löytyi, sivukanjonista. Kuollut nestehukkaan. Valitsi väärän reitin. Suoraan kulkien joelle olisi ollut minuutteja.”


Onnenkeksi

Aterian päätteeksi iloinen tarjoilija tuo pöytään lautasellisen onnenkeksejä. Niitä on yksi vähemmän kuin meitä, mutta viiton työtovereitani syömään ne. En välitä kekseistä.

Tarjoilijakin huomaa laskuvirheen ja suorastaan hätääntyy. Kieli vaihtuu kiinaksi ja kovasti kumarrellen hän poistuu keittiöön. Usean minuutin kuluttua hän palaa ja syvään kumartaen ojentaa minulle oman keksini.

Murran kuoren ja luen ennustuksen.

”Säilyäksesi hengissä lähde heti kaupungista.”

Suojaan paperia muiden katseilta. He vitsailisivat. Katson tarjoilijaa. Hän on täydellisen totinen. Vähäinen päänheilautus vaikuttaa nyökkäykseltä.

Mitä teen? Riskeeraanko nolostumisen? Vai riskeeraanko kuoleman? Todennäköisyyksistä viis, kaikki on mahdollista. Saattaisin kuolla. Olenko taikauskoinen? Mikä on heti?

Kaadun. Pakahdun epävarmuuteen.

Rintaani pistää.

Mustenee.


Kotikirjasto

On hankala sanoa, milloin kaikki alkoi, mutta aloin kiinnittää siihen huomiota joskus viime vuoden loppupuolella.

Luin Neurovelhoa sohvalla, kun kahvivesi alkoi kiehua hellalla. Laskin kirjan alas, kävin lisäämässä porot pannuun ja kun palasin, kirja oli poissa. Katsoin lattialta, katsoin keittiöstä, tutkin jokaisen pöytäpinnan matkani varrella. Kirja löytyi lopulta vessasta.

Huomasin, että yhä useammin kirjat siirtyivät asunnossa itsestään. Sitten näin sellaisen lentävän ja seurailevan minua. Se oli Stalker. Nomen est omen.

Tilanne paheni siihen pisteeseen, että tuulikaapista piti tehdä ilmalukko. Ikkunoita ei voi avata edes tuuletusasentoon, ettei Tiikeri-sarja karkaa.

Varmuuden vuoksi olen julistanut Hitchcockin Linnut pannaan. Elokuva saattaisi tarjota huonoja roolimalleja.


Khalansaalis

”Hyvää päivää. Oletteko te kenties herra Meikäläinen?”

”Olenhan minä. Mitä asiaa teillä on?”

”Matti Markus Meikäläinen, henkilötunnus-”

”Kyllä kyllä! Mistä on oikein kyse?”

”Te olette turvallisuusriski.”

”Anteeksi kuinka?”

”Tietojemme mukaan saitte mandariinin ja serbokroatian sekoituksella kirjoitetun sähköpostin, jossa kysyttiin salasanaanne. Te annoitte sen empimättä.”

”Tuota, kyllä.”

”Sen jälkeen ohikulkija kadulla kysyi teiltä kelloa.”

”Oikein mukavanoloinen kaveri.”

”Te kerroitte hänelle vastauksen ja annoitte samalla luottokorttinne tunnuslukuineen, kipsivaloksen kotiavaimestanne sekä vasemman munuaisenne.”

”Hänellä oli luottamusta herättävä hymy.”

”Yleisen tolkun ministeriön päätöksellä teidät on määrätty teloitettavaksi. Olkaa hyvä ja pidätelkää hengitystä loppuun saakka. Mutta sitä ennen tahtoisin myydä teille vain sunnuntaisin ajetun Eiffel-tornin.”


Jalanjäljet

Tkzee antaa merkin, joten pysäytän auton. Se on ikivanha Ford, jonka jäähdytin sihisee ja päästelee höyrytuprahduksia. Avaan oven. Maasto on karua, näen vain lyhyttä ruohoa.

Namibialainen oppaani puhuu innokkaasti ja viittoo minua seuraamaan. Vain muutaman askelen kuluttua näen ne.

Maa on täynnä pyöreitä alueita, joissa ei kasva mitään. Ne ovat kuolleita.

”Siinä ympyröitä. Halusitte nähdä.”

”Hämmästyttävää. Niitähän on satoja.”

”Tuhansia. Jumalten jalanjälkiä.”

”Anteeksi?”

”Jumalat kävelevät keskuudessamme. Juuri täällä. Mutta he ovat hitaita.”

”Puujaloillako ne kulkevat?” Naurahdan, mutta ääni kuolee nopeasti kurkkuuni. Uusi ympyrä muodostuu edempänä, sitten toinen, kolmas. Jono tulee minua kohti, ja pysähtyy.

”Vihainen jumala kulkee nopeammin”, Tkzee huomauttaa.


Leikkiase

”Millaista on sotaa käyvissä maissa?” Milla kysyy.

”Aika rauhatonta”, vastaan.

”Miten lapset leikkii siellä?” Meri kysyy.

Muistan näkemäni tv-sarjan. ”Täytyy olla tarkkana, missä leikkii. Hiekkalaatikosta voi löytyä vaikka pommi.”

Jonkin ajan kuluttua lapset menevät ulos, mutta tulevat pian takaisin. ”Etupihan hiekkalaatikossa on pommi”, kertoo Milla.

”Jaha. Onko se sellainen kiven näköinen, kokoinen ja muotoinen pommi?”

Käyn silti katsomassa, mitä on oikein tekeillä. Löydän metallilieriön, jossa on säteilyvaaramerkki. Takaani kuuluu kikatusta. ”Me kaivettiin se hiekkaan yöllä!” tirskuu Meri.

Onkohan se aito? Hölmö kysymys, tietenkin se on.

”Kuulkaas, minä vien tämän ydinpommin nyt Ekotorille.”

”Miksi?” tytöt kysyvät.

”Ei sitä kompostiinkaan voi laittaa.”


NDA

Stella astui takaisin observatorion puolelle ja asettui Jeanin tuolin taakse käsi tämän olkapäälle laskeutuen. ”Työvuoromme päättyi juuri.”

”Eikö herra Devereaux ole tyytyväinen tuloksiimme?”

”On hyvinkin. Vie minut kotiin, Jean. Palaamme tänne aamulla.” Himokas katse syttyi Jeanin silmiin. Pian Citroen kiisi halki öisen maaseudun.

”Kaupunkiin on liian pitkä matka, Jean. Haluan sinut nyt. Etsi autio sivutie.”

Metsätie oli ollut käytössä kolme vuosikymmentä sitten hakkuiden aikaan. Citroen pysähtyi kuusen alle.

”Ulkona on mukavan viileää.” Stella astui kuutamoon. Jean seurasi häntä puiden katveeseen.

”Työnantajamme edellyttää ehdotonta vaitioloa kaikesta”, sanoi Stella yllättäen.

”Pystyn pitämään salaisuuden.”

”Et ilman apua”, Stella sanoi ja veti aseen taskustaan.

Routakodon joulukalenteri, luukku 11

Raapaleet 153-167

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.


Tikit

”Mitä sinulle on käynyt?” radistimme kysyy nähdessään verestävän haavan kulkevan oikean käsivarteni ympäri.

”Lähikontakti viholliseen. Leikkaantui irti.” Virnistän. ”Lekurit kursivat-.”

Samassa joudumme väijytykseen. Plasma korventaa vasemmat sormeni hiileksi. Lääkintämies ehtii iskeä kipulääkkeellä, sitten räjähdys täräyttää leijutasoamme. Kolme joukkuetoveriani syöksyy kaasujättiläisen syvyyksiin.

Saan reunasta kiinni. Sydämeni hakkaa ja korvissa humisee. Jotakin lämmintä valuu kainalooni. Katson. Verta.

Eilinen haavani on repeytynyt auki. Kauhun hyöky hyytää järkeni. Haavan sisällä näen, miten lihaksia sitovat ompeleet katkeilevat. En pelkää kuolemaa, mutta oman ruumiini lahoaminen järkyttää syvältä.

Lihasten revetessä sormivoimat hiipuvat. Vasen käteni on hyödytön. Riekaleiden seassa näen valkeaa luuta.

Otteeni kirpoaa.

Tai ehkä päästin irti.


Tähtipelto

Kaukoputki on paikoillaan. Viimeinenkin kajo on jo katoamassa taivaalta, kun kuulen puhetta. Joukko ihmisiä lähestyy pellon yli.

”Tähtitaivasta katselemassa?” kysyy tummatukkainen tyttö ja kurkistaa putkeen. ”Seulaset! Miten kaunis näky.” Hän tuoksuu persikalta.

Heitä on viisi. Istun maahan heidän seuraansa, tytön viereen. ”Olemme lähdössä matkalle”, tyttö kertoo.

”Minne?”

”Kauas.”

Pimeyden rauha murentuu valoon ja huminaan. Varjostan silmiäni. Kirkas alus laskeutuu pehmeästi eteemme. Muut nousevat seisomaan ja kävelevät sitä kohti.

Tyttö tarjoaa kättään. ”Tule mukaan.”

Lähtisinkö? Jättäisin kaiken! Epäröin.

”Pian. On lähdön aika.”

Haluan tarttua käteen, haluan sielullani, mutta lamaannun. Käteni ei tottele sydäntäni.

Kyyneleinen hymy. Tyttö katoaa valoon.

Valo katoaa taivaalle.


Jahti

Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.

Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.

Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.

Hurtat saavat tulla.


Paha uni

Istun selkä pallon koria vasten. Lennän korkealla. Näen vain taivaan jäätävän sinen. Silti joku on takanani. Tunnen läsnäolon, vaikken kuule mitään. En hengitystä, en vaatteiden kahahtelua.

Tiedän uneksivani, mutta se ei vähennä välittömän vaaran tunnetta. Päin vastoin. Uneni ovat muuttuneet kiihkeämmiksi kaupungin jälkeen. Kaupunki kaupungin alla. Hiekan alla.

Kalpea nainen hymyilee kuolleilla kasvoillaan. En näe sitä, mutta tunnen sen. Hänen katseensa lävistää minut ja värisen kauttaaltani. Hengittäminen käy työlääksi. En tiedä, onko sydämeni purskahtamassa ulos rinnastani vai pusertumassa kasaan.

Vaikka tämä on unta, se on myös totta. Kuollettavan totta.

”Tulet luokseni”, kalpea nainen kuiskaa.

Tiedän hänen puhuvan totta. Taivas mustuu.


Vanhaa rautaa

”Se on nyt tutkassa.” Seuraan avaruusromun matkaa ruudulla ja säädän pyydystimen valmiiksi.

”Saakelin aussit”, Thompson kiroaa. ”On niillä otsaa.”

”Ei se ole varmaa, että nämä satelliitit ovat australialaisten”, huomautan.

”Kuka muukaan käyttäisi eteläistä Molnija-rataa? Chilekö? Vai onko minulta mennyt ohi tarinat Argentiinan loisteliaasta avaruusohjelmasta?”

En vastaa, vaan keskityn. Nappaan romun tarraimella ja hilaan sen sisään tutkittavaksi.

”Aussilainen, saatpa nähdä”, Thompson sanoo ja suuntaa ruumaan. Menen perään.

Kappale on osittain metallia ja selvästi keinotekoinen.

”Se on täysin säteilyn nakertama”, sanon.

Thompson skannaa satelliittia. Data valuu analyysiohjelmistoon. ”Tulosten mukaan tämä tekokuu on viisikymmentätuhatta vuotta vanha.”

Hymähdän. ”Sitten se ei voi olla aussien.”


Ero

”Minä en voi enää elää näin”, hän päättää puheensa. Tuijotan ikkunasta ulos enkä katso häntä kohti. Pelkään, että näyttäisin, miten syvään tämä kaikki iskee. Pala kurkussa tuntuu suurenevan ja estävän sanat jo etukäteen.

”Kuulitko sinä?” hän kysyy, vaikka tietää hyvin että kuulin. Kohautan olkapäitäni vihaisesti. Saan siitä voimaa, riittävästi voimaa koota itseni. Käännyn.

”Me olemme eläneet yhdessä neljä vuotta.” Ääneni kuulostaa heikolta ja anovalta.

”Olemme kasvaneet erillemme”, hän sanoo.

”Me emme voi kasvaa erillemme!” huudan. ”Me olemme klooneja! Me olemme sama!”

”Olimme sama.” Hän asettaa käden hellästi poskelleni. ”Nyt minä olen minä.”

Seison edelleen ikkunassa, kun hän astuu taksiin.


Taksi

”Minne?” taksikuski kysyy. Vedän oven kiinni ja pysähdyn miettimään. Minulla oli suunnitelma, olen siitä varma, mutta nyt en enää tiedä.

Pohdin asiaa pitkään, ennen kuin päätin lähteä. Tein sen. Sanoin mitä olin aikonutkin. Osasin odottaa kyyneleitä ja vihaa. Otin ne vastaan ja suljin oven. Nyt kun olen vapaa menemään, istun taksissa saamatta sanaa suustani.

Käteni tärisevät. Pääni tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mahaani myllertää etäisesti ja ihoani pistelee. Tältäkö vapaus tuntuu?

Tarvitsen nyt etäisyyttä. Minun piti mennä hotelliin, kunnes saisin asiani järjestykseen. Saisin aikaa miettiä. Nyt haluan vain pois. Kauas pois.

”Avaruussatamaan, planeettainvälinen terminaali”, vastaan.

”Minne olette matkalla?”

Hymyilen. ”Minne vain.”


Takahuone

”Hei Jerome, vittu vauhtia nyt.” Loggaan mechavirtuaalista, kun Harrison hakkaa minua sääreen Ak-47:n piipulla. Takahuone on lähes pimeä ja savuinen. Jossain lähellä joku oksentaa ja joku nai. Minua kuvottaa ajatus, että se olisi yksi ja sama henkilö.

Tarkistan Lundhallin tilan. Iho on kylmä, pupillit eivät vastaa valoon. Pulssi on päin helvettiä. ”Seuraava satsi voi viedä hengen”, varoitan.

”Paskan väliä, meillä on homma”, Christy huomauttaa sohvalta ja osoittaa minua tupakallaan. Tomodachin käärmelogo luikertelee hänen paljaiden rintojensa välistä ja sihisee. ”Lund waree, sinä pidät hänet aineissa.”

Työnnän neulan Lundhallin silmään ja ruiskutan Violettia yhden annoksen. Ohimoon työntyvä valokaapeli sykähtelee.

Loggaan takaisin peliin.


Patsas

Näin merkillisiä lonkeromaisia olioita, joiden kauhistuttava vieraus sai ne muistuttamaan vain hyvin vähän mustekaloja tai mitään muutakaan Maan päällä elävää, tai mitään mikä oli elänyt jo aikakausia sitten. Ne luikertelivat ja valuivat toistensa yli niiden niljaiset ulokkeet taivaaseen kohoten ja näyttivät kuin tanssivan karkean veistoksen ympärillä. Veistos itsessään heijasteli valoa ja varjoa aivan eri tavalla kuin jalusta, jolla se seisoi. Molempia valaiseva valonlähde oli pakko olla sama, mutta patsaan heijastumat vihjailivat kokonaan toisenlaisista taittokulmista ja optiikan laeista. Valo vältteli patsasta ja kosketti sitä vain hajanaisesti kuin silkasta inhosta, paitsi kohdissa joissa se syöksyi kirkuen patsaan pintaan kuin yrittäen tuhota sen.


Kehitysvamma

”Pelkään pahoin, että lapsellanne on kehityshäiriö.” Lääkäri pyörittää ilmassa ultraäänihologrammia. ”Siemennesteen teknogeeninen osa ei ole tarttunut. Munasolu on hedelmöittynyt puhtaasta siittiöstä.

Vanhemmat istuvat toisiaan vasten painautuneina. ”Mitä se merkitsee?” kysyy mies.

”Teknogeenin puuttuessa lapsi ei pysty kommunikoimaan kodin kanssa syntymän jälkeen. Hän on kykenemätön antamaan käskyjä avustaville roboteille omilla aivoillaan.”

”Voiko tilannetta korjata?” vaimo kysyy.

”Jälki-implantin asennus on mahdollista vasta myöhäisteini-iässä. Sen jälkeenkin neurolinkki ympäristöön on vajaakaistainen.”

”Miten sellaisesta elämästä selviäisi?”, mies henkäisee.

”Alkuvuosina teidän täytyy osallistua hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaisesti. Vaihtaa vaipat, syöttää, viihdyttää, leikkiä. Se on raskasta ja vaativaa. Harkitkaa, jaksatteko.”

”Jaksammeko?” Naisen ääni väräjää.

Miehen ote tiukkenee. ”Yhdessä.”


Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.


Salainen maailma

Se oli mehiläinen, minulle myöhemmin kerrottiin. Se lensi sisään avoimesta ikkunasta ja livahti suuhuni huulieni välistä, kun nukuin. Kukaan ei ollut todistamassa sitä, mutta vastaavaa on tapahtunut muuallakin.

Kukaan ei tunnu tietävän, tai ainakaan kertovan, mistä mehiläiset tulevat. Ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Luulen, että jotkut kuolevat niihin, vaikka kukaan ei ole myöntänyt sitä. Arveluni pohjaa siihen, miten se ollaan myöntämättä. Vältellen.

Pitelen käsissäni kutsua. Se tuntuu palvelukseenastumismääräykseltä. Nämä ihmiset voivat kertoa minulle lisää. Opettaa käyttämään uusia kykyjäni. Ja jos en tartu tilaisuuteen, he voivat jahdata minua sen vuoksi, mitä saattaisin pahimmillaan kyvyilläni tehdä.

Parempi liittyä heihin, kuin tuhoutua.


Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä yhden Le Guinin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.


Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Routakodon joulukalenteri, luukku 10

Raapaleet 137-152

Kesäloman 70 päivää

”Tarviiko vielä kauan?” Milla valittaa ja roikottaa kasteluletkua kädessään kuin kuollutta käärmettä.

”Viinimarjapensaat tarvitsevat paljon vettä”, sanon. ”Tuo omenapuukin haihduttaa kymmenen litraa päivässä.”

”Joko mun vuoro on ohi?” jatkuu valitusvirsi.

Johan minuutti menikin. Huokaan. ”Meri, vaihto.”

Kuluu kymmenen sekunttia. ”Tarviiko vielä kauan?” Meri matkii siskoaan.

”Vastahan aloitit. Ja vadelmapuskat myös.”

Illalla alkaa ropista. Vilkaisen ulos. Oikea kaatosade. Nurmikot tykkäävät.

Vielä aamullakin vettä tulee kuin aisaa. Ei auta, kauppaan on mentävä silti. Puen sadeviitan. Etupihalla aurinko paistaa ja asvaltti on kuivaa.

Kierrän talon juosten. Sadealue on tarkasti aidasta aitaan juuri meidän pihan kohdalla.

”Tytöt, kauanko tuo sade kestää?”

”Seitsemänsadan litran ajan.”


Markettiralli

Kaaos riehuu ihmisten taistellessa elämästä ja kuolemasta. Kaamea varmuus nälkäkuoleman vääjäämättömyydestä ajaa jokaisen hamstraamaan ehdottoman välttämättömiä tarvikkeita kuten lihaa, leipää, limonadia, suklaakeksejä, grillimakkaraa ja ehdottomasti maitoa.

Hullussa paniikissa asiakkaat ryntäävät täysien kärryjensä kanssa kassoille. Kolmensadan euron ostokset ovat vasta aloittelijoiden pahaista piperrystä! Vasta kun ostokset on lastattu autoihin on aikaa hengähtää. Voitto, tälläkin kertaa, huoahtaa kaikkensa antanut ostaja.

Kulttuuriantropologit myöntävät, että tällä brutaalilla hamstrausriitillä on tietty funktio vaikkapa joulun ja juhannuksen alla. Joidenkin mielestä myös uudenvuodenaaton rynnistys voidaan selittää järkiperäisesti. Mutta keskellä viikkoa olevien, päivän mittaisten arkipyhien vaikutusta he eivät osaa selittää.

Helatorstaita edeltävä päivä on pelkästään käsittämätöntä, sulaa hulluutta.


Koski

Tukikohta sijaitsee virran niskassa. Katson edessäni seisovia agentteja raskain sydämin. Suurin osa heistä ei palaa.

”Kohde on laskenut virtaa alas. Emme tiedä tarkkaa maihinnousuajankohtaa, joten teidän on mentävä perään ja pidettävä silmät avoinna. Muistakaa, että virtaukset ovat lähes poikkeuksetta petollisia.”

”Millä tavoin?”

”Kaikin. Aika käyttäytyy paljolti veden lailla, paitsi että se on yhtä pitkää koskea. Ja kuten koskessa, virheet voivat muuttua hetkessä tappaviksi. Voitte jäädä jumiin esteiden alle, ajautua ryteikköihin tai päätyä paikkoihin, joissa virtaukset jättävät teidät ikuiseen ansaan. Lisäksi ajassa esiintyy könkäreitä.”

Osoitan laituria. ”Ottakaa aikakajakit ja etsikää kohde. Älkääkä hukkuko aikaan, sillä kukaan ei lähde etsimään ruumiitanne suvantohetkistä.”


Keräilijän sielu

Lapsena keräsin pullonkorkkeja, sellaisia kruunureunaisia. Olisin halunnut tuoda niitä Italiasta säkillisen, mutta äiti kielsi.

Aloin himoita Aku Ankkoja ja siinä ohessa kaikkea, missä luki Disney. Pezejä, siirtokuva-arkkeja, tyhjiä karkkiaskeja.

Haalin itselleni massoittain scifiä, fonttisarjaa ja Ursaa, Otavaa ja Tiikeriä. Myöhemmin myin ne pois, koska halusin ne englanniksi. Vituttaa vieläkin ja uudessa kokoelmassani on yhä Teräsluolien kokoinen kolo.

Keräilyn henki on kironnut minut, tai ehkä siunannut. Ääni päässäni supattaa, että tuo puuttuu, hanki tuo. Lopulta aina sorrun. Sitten se on hiljaa, taas hetken. Kunnes tarve kartuttaa kokoelmaa jälleen nostaa päätään.

On jo viikko, kun ostin kirjan. On taas aika, ääni kertoo.


Kiertyvä kiertolainen

Kun soitin observatorioon, puhelimeen vastannut professori ei ottanut minua tosissaan. ”Kuu on alkanut pyöriä havaittavasti”, kerroin. ”Näkyvissä on jo alueita, joita ei ole koskaan aiemmin havaittu Maasta käsin.” Professori nauroi ja sanoi, että huhtikuun ensimmäinen meni jo.

Tunnin kuluttua hän soitti takaisin ja pyysi anteeksi. ”Kerroin puhelustasi assistentilleni, joka huvin vuoksi halusi varmistaa asian. Hän huomasi muutoksen heti. Soitin ESA:an ja sain selville, että asiasta tiedetty jo pari viikkoa. Nyt kun harrastajat ovat alkaneet havaita Kuun muuttuneen pyörimisen, he aikovat pitää virallisen tiedotustilaisuuden huomenna.”

”Miten pyöriminen vaikuttaa Maapalloon?” kysyn.

Tauko keskustelussa kertoo paljon. ”Tiedotustilaisuus pidetään huomenna”, professori vastaa. Pelottavan paljon.


Tomua

Mars

Tapasin Harrietin ollessani komennuksella Hebes Chasman tukikohdassa. Rakastuin heti. Vietimme paljon aikaa kupolin ulkopuolella ja katselimme tähtiä, joista osaa ei enää silloin ollut olemassa. ”Olemme tähtien tomua”, Harriet sanoi. ”Atomimme ovat syntyneet jo kuolleiden aurinkojen sisuksissa.” Kosin häntä silloin, vaatimattomassa mutta romanttisessa kaksoiskuutamossa.

Merkurius

Hyssytän poikaa sylissäni. Hän on vielä liian pieni tajutakseen aikuisten asioita. Kerron hänelle hänen kauniista äidistään, kun hän kasvaa. Lasken käteni kapselille vielä hetkeksi. Sitten se liukuu äänettömästi massalingon sisään. Suojien takana valtaisa kehrä loimuaa infernoaan.

”Auringoista olet sinä tullut, aurinkoon olet sinä jälleen palaava”, lausun hiljaa kaavan mukaan.

Lattia vain värähtää, kun Harriet aloittaa viimeisen matkansa.

Aurinko


Näytevastaus

Kaksi viikkoa operaation jälkeen lääkäri soittaa. ”Ovatko ompeleet jo sulaneet?” hän kysyy.

”Osittain”, vastaan.

”Esiintyykö arkuutta?”

”Ei enää”, valehtelen. Haluaisin unohtaa koko jutun.

”Minua pyydettiin välittämään teille viesti. Sukellusvene, joka poistettiin siementiehyestänne, on hedelmöittynyt.”

Maailma pyörii silmissäni.

”Oletteko siellä vielä?”

”Olen”, vastaan heikosti.

”Teistä tulee isä.”

Looginen ajatus puskee paniikin läpi. ”Kuka on äiti?”

”Ajattelette nyt munasolua. Kyseessä on kuitenkin sukellusvene.”

”Entä-”, haen oikeita sanoja ”lapsi? Siis jälkeläinen.”

”Se ei ole minun vallassani, mutta kuukausittainen viikonlopputapaaminen saattaa olla mahdollinen.”

”Tarkoitan, miltä se näyttää.”

”Mahdotonta sanoa ennen kuoriutumista. Tämä on ennakkotapaus.”

”Kuoriutumista!?”

”Valitan, minun on mentävä. Loppuvuoden kestävä lomani alkaa huomenna.”


Ämledeh nälete

Valonheittimet pyyhkivät öljy-yhtiön toimitalon seinää kuin autoa vahaava Karate Kid. Niillä ei ole pienintäkään toivoa havaita minua, kun kiipeän sisään ikkunasta. En olisi uskonut, että kukaan on riittävän vainoharhainen asentaakseen varashälyttimen huoneeseen, joka on kuusikymmentä kerrosta maanpinnan yläpuolella. Mutta niin vain on. Vartija ryntää paikalle sekunneissa. Tempaisen katanat kainalokoteloistaan ja siivutan miehen ennen kuin hän ehtii antaa täyshälytyksen. Suuntaan kahvihuoneeseen. Hedelmäkori on keskellä pöytää kuin tarjottimella. Liian helppoa. Sylkäisen. Satatuhatta volttia räsähtää ikävästi. Lyön yhdellä iskulla pöydän neljään osaan ja katkon kaikki johdot. Kori ei koskaan ehdi lattiaan.

Päärynät mukanani pakenen kranaattikeskityksen läpi. Kujalla kranttu lehmäni vartoo jo vaatimaansa yöpalaa.


Kaupunkihohtogolf

Seison tiiauspaikalla tunnustellen tuulta. Puuskittaista. Rata on haastava, par-5. Kaikkialla ympärilläni levittäytyy öisen kaupungin valot joka suuntaan. Sadan metrin korkeudesta näen autojonojen mutkittelevan kaukaisuuteen. Tyhjän tontin tuolla puolen on greenikatto.

Voimakasta valoa hohkaava pallo seisoo tiin päällä. Arvioin etäisyyden vielä kerran. Onnistuminen on siinä ja siinä. Vedän henkeä, koukistan polvia ja lennätän pallon matkaan rennonnapakalla lyönnillä. Se piirtää ilman halki sinisenä hehkuvan kaaren, mutta sitten sivutuuli tarttuu siihen ja valojälki taittaa kohti jokea.

”Suoraan vesiesteeseen”, hörähtää pelitoverini ja asettaa oman pallonsa. ”Eikä tämä vielä ole edes hankalaa. Odotahan, kun päästään omakotitaloalueelle. Se on täynnä hiekkalaatikkobunkkereita ja orapihlaja-aidat ovat häijyä raffia.”


Sulkemisaika

Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.

”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.

”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”

Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”

Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”

Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.

Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.


Helvetinkolo

Muistan kiireen ja ärsyttävästi rienaavan punaisen valon, joka ilkkui ja vittuili kuin haastaakseen. Sen lisäksi muistan satasta ajavan pakun, enkä juuri muuta.

Edessäni seisova heebo ei ole Pyhä Pietari, ei edes liki. Sillä on kaksi punaista sarvea ja ehdottoman pantava hymy.

”Tervetuloa”, se toivottaa, ”Keitäs sitä ollaan?”

Änkytän nimeni. Olen tapakristitty jos sitäkään, mutta tilanne alkaa stressata.

”Kyllä, nimi löytyy vastikään kuolleiden listalta. Mutta pukukoodi takkuaa. Meillä on tänään Helvetinkoloteema.”

Katson vaatteitani. Normipuku ja kraka.

”Jotain vähemmän arkista pitäisi olla. Vaikka nahkahousut. Tai stringit. Ja pääsymaksu on kaksikymmentä.”

Kaivelen taskujani. Löydän vain kortin.

”Kelpuutamme vain käteistä. Lähin ottopiste on kiirastulessa.”


Popkornisavotta

Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.

”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.

”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.

”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.

Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”

Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.


Putous

Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.

”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”

Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”

”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.

”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.

”Mutta kun ne ovat.”

”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”

”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”

Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.

Olen ansassa.


Sieppari

Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.

Valmista.

Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.

Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.

Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.


Sheriffi

Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.

Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.

Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.

Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.

Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.


Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

Routakodon joulukalenteri, luukku 9

Raapaleet 122-136

Uusi naapuri

Kuukausi sitten itämainen tyttö ilmestyi takapihallemme. Hän sanoi, että olimme muuttamassa pois, huoneisto neljä. Kerroin ettemme olleet. Mainittu ovinumero oli naapurin. Hän hymyili, nyökkäsi ja poistui.

Eilen, iltahmärän jo laskiessa, kävin takapihalla keräämässä lasten kengät. Naapurit istuivat vielä omalla pihallaan grillaamassa ja keskustelemassa hiljaa ruotsiksi.

Yöllä heräsin seinän takaa kuuluviin ääniin. Kuin puhetta, mutta epäinhimillisen suotimen läpi tungettuna. Koko huone kylpi ulkoa kantautuvassa, aavemaisessa valossa. Makasin sängyssä kuolemankauhuissani, lamaantuneena. Aamulla vakuutin itselleni kaiken olleen painajaista. Muut eivät olleet huomanneet mitään.

Kun lähdin töihin, vilkaisin naapurin ikkunaan. Asunto oli täysin tyhjä. ”Siskoni muuttaa ensi kuussa, huoneisto kolme”, joku sanoi hiljaa takaani.


Kutsurituaali

Raotan ovea varovasti. Kellarihuoneesta kantautuu liekkien loimotusta ja messuamista. ”Nyt hiljaa”, kuiskaan ja avaan oven portaikkoon.

”Meidän pitää keskeyttää kutsurituaali”, toverini sanoo. Mulkaisen häntä ärtyneesti. ”Yhdeksän riittiä kymmenestä kutsuu entitettin ensimmäisen minuutin aikana”, sihisen hampaitteni välistä samalla kun laskeudumme. ”Loput loitsuista on sen sitomista kutsujan käskyvaltaan”,

Yhtäkkiä huomaan äänten vaimenneen. ”Tunkeilijoita!” joku huutaa. Sitten alkaa kuulua kalliota vavisuttavaa karjuntaa, repeävän lihan mossahtelua ja kultistien kiljaisuja, jotka ylittävät ihmismielen ymmärryksen.

Pakenemme portaita ylös. ”Meidän täytyy karkoittaa se!” toverini ähisee hengästyneenä. ”Ojenna rituaalikynttilät, äkkiä!”

”Tuon hengen ilmenemismuoto on lihallinen”, huomatan avatessani takakontin. Nostan esiin singon. ”Jos se vuotaa verta, sen voi räjäyttää.”


Päiväkirurginen operaatio

”Teillä on siementiehyessänne sukellusvene”, sanoo lääkäri ja lehteilee paksua ohjekirjaa. Sormi taputtaa sivua. ”Täytyy tehdä ilmoitus.”

Aivoni taistelevat absurdiuden kanssa samalla, kun lääkärini selittää tilannettani puhelimeen lääketieteellisiä termejä käyttäen. Lopuksi hän sulkee puhelimen ja sanoo, ”täytyy leikata.”

”Miten niin leikata?”

”Ei se sinne voi jäädäkään.”

”Miten se on ylipäätään joutunut sinne? Sukellusvene!”

”En voi antaa lisätietoja kansallisen turvallisuuden nimissä.”

Hoitaja antaa minulle kipulääkettä ja paikallispuudutuksen. Hetken harkittuaan myös annoksen rauhoittavia. ”Käytännössä lopputulos on sama kuin vasektomiassa”, lääkäri huomauttaa pestessään käsiään. ”Ette voi enää saada lapsia.”

”Mutta entä sukellusvene?” kysyn.

”Operaatio estää myös sukellusveneet”, lääkäri vakuuttaa. ”Aloitetaan. Ensin teen viillon kivespussiinne.”


Syntymäpäivä

Kun avaat silmäsi, valo on kirkas. Koitat kääntää katseesi sivuun, mutta pääsi kieltäytyy tottelemasta. Tunnet jotain kireää ranteissasi.

Jostain kuuluu ääni. ”Olet hereillä. Hienoa. Älä suotta kiihdy, tämä on pian ohi.”

Ohi? Mikä on ohi? Haluaisit kysyä, mutta kielesi on paksu ja tahmea. Hetken pelkäät, että tukehdut siihen.

”Synnytys on alkanut.”

Ennen kuin ehdit pohtia enempää, tunnet vatsassasi muljahtelua ja pientä polttelua. Jokin liikahtelee sisälläsi. Sitten alkaa kipu. Se jokin ponnistelee, puskee.

Ikuisuuden jälkeen kipu räjähtää repiväksi tuskaksi. Kaiken piinan yli tunnet, miten jotakin kiipeää vatsastasi esiin ja ryömii hitaasti rintasi poikki.

Vaikka suljet silmäsi tiukasti, tunnet terävät hampaat kaulallasi.


Tampere kuplii

Kaikkialla ympärillä hyörii ja pyörii massoittain ihmisiä. Kirjoittajia, piirtäjiä, faneja. Seinustoja reunustavat myyntipöydät, joiden takaata sarjakuvakustantamoiden myyntitykit huutelevat mainospuheitaan kilpaa omakustannekaupustelijoiden kanssa. Ilmassa sekoittuu vanhan paperin ja tuoreen painomusteen tuoksut.

Paarustan eteenpäin samalla, kun selailen ohjelmalehtistä, enkä huomaa ajoissa työntökärryjä täynnä laatikoita. Törmäys ei ole luja, mutta ylin laatikko putoaa silti. Se iskeytyy lattiaan ja kansipahvi rusahtaa rikki. Näen, että laatikko on täynnä muoviin pakattuja lehtiä. Osa muoveista on revennyt.

Aukoista pursuaa kuplia. Ensin kymmeniä, sitten tuhansia. Ne tulvivat pitkin lattiaa, nousevat seinäpintoja ylös. Aina kun yksi poksahtaa, tilassa kajahtaa repliikki. Pian koko köysitehdas on kuplien vallassa.

Sitten koko Tampere.


Musiikin lumo

Radio on ollut hiljaa vartin, mutta edelleen ääni päässäni juo kaljaa auringon nousuun. Kun saan itseni kiinni hyräilemästä mukana, laitan aparaatin raivoisasti taas päälle. Ojasta allikkoon. Aivoni ajautuvat Mombasaan. Tekee mieli huutaa ääneen. Ulkoa ohiajavasta karvanoppa-Corollasta kantautuu Ukkometso. Ei sentään lumivalkoista rakkautta, ajattelen, ja samassa vahinko on jo tapahtunut. Lehden kannessa näkyy vapaana laukkaava ratsu. Vieläkö on villihevosia? Tuska alkaa käydä sietämättömäksi.

Aika turvautua koviin otteisiin. Kaappaan pirtupullon käteeni ja isken pääni pöydän pintaan. Korkki auki ja litku korvaan sisään. Kun mato pulpahtaa pintaan hengittämään, nappaan siitä otteen.

”Jumalauta, muu vielä menee, mutta Katri Helenan Joulumaa? Nyt on perkele toukokuu!”


Lentoturma

Katselen kiikareilla luutnantti Masekin kiipeämistä vuoripolkua pitkin. Hänen tavanomaisesta hyväntuulisuudesta ei ole merkkiäkään.

”Tilannekartoitus on valmis, herra eversti.” Masek tekee kunniaa. ”Kone on raapaissut siiven vuorenseinämään ja syöksynyt maahan.”

Kaksi kuukautta äärimmäisessä pakkasessa. Silti uskallan toivoa. ”Eloonjääneitä?”

Masek pudistaa päätään. ”Kaikki 35 matkustajaa ja miehistön jäsentä ovat umpijäätyneitä.”

”Paljon ruumiita. Pirullinen kuljetusoperaatio.”

”On muutakin, herra eversti. Osasta vainajista löytyi puremajälkiä.”

Se muuttaa kaiken. Ei kuljetuksia. ”Ulkopoliittisesti napalmi-isku on poissuljettu vaihtoehto. Kuinka pian epäkuolleet sulavat?”

”Viikossa, sir.”

Tilanne on kaiken lisäksi hoidettava välittömästi. ”Käyttäkää räjähteitä.”

”Sir?”

”Porataan reikä jokaiseen ruumiiseen. Räjäytetään ne. Ja herran tähden luutnantti, painottakaa miehille, ei sanaakaan lehdistölle.”


Tarinamaatti

”Päivää, täälläkö oli rikkinäinen laite?”

”Kyllä, se on työhuoneessa, pöydän alla.”

”Tämäkö? Miten vika ilmenee?”

”Jälki on epätasaista ja huonoa. Joskus tulee vain lirua ja luikuria, joskus taas paksua jöötiä, joskus avaruusnovelli. Välillä esiintyy tukoksia.”

”Katsotaan. Jaahas, taisi selvitä heti. Tännehän on syötetty sairaskertomus.”

”Ai? Onko se paha asia?”

”Eihän kukaan jaksa tavallisia terveydentilajuttuja. Käytettäessä lääketieteellistä materiaalia tarinamaatista on valittava ainakin yksi seuraavista asetuksista: Traaginen kuolema, pandemia, House tai Barbara Cartland.”

”Entä jos aiheena on vapaaehtoinen sterilointi?”

”Lisätkää mukaan katumapäälle tulo, asian salaaminen puolisolta tai uusi, lisääntymistä edellyttävä parisuhde. Tai sukellusvene.”

”Mitä, sukellusvene?”

”Uskokaa ammattilaista. ’Kumma’ on nyt kuuminta hottia.”


Jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. On liian kuuma totella. Paatti lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla viidakko ääntelehtii ja liikahtelee. Ilmassa tuoksuu sademetsä ja kosteus. Jopa yöllä lämpötila on tukahduttava, kerrassaan käsittämätön lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan kannella selälläni ja katselen puolikuun valaisemaa tähtitaivasta.

Jossain vaiheessa huomaan viidakon hiljentyneen.

Mieleeni tulvahtaa illallisella kuulemani tarinat. Intiaanit nousivat kapinaan. Eurooppalaiset valloittajat teurastivat soturit ja hukuttivat muut. Joen kuolleiksi, opas oli kutsunut heitä. Viekoittelemassa varomattomia matkaajia vetiseen hautaan.

Veden pinnan rikkoo naisen pää. Kelmeä, kaunis, kuollut. Tule, se kuiskaa. Tule mukaani.

Jokin hipaisee nilkaani, tarttuu siihen. Voisin huutaa, mutten tee niin. Äänettömästi liu’un kannelta veteen.


Urbaani jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. Olen liian humalassa totellakseni. Soutuvene lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla kaupunki ääntelehtii ja mörisee. Ilmassa tuoksuu Topinoja ja pakokaasu. Yöllä lämpötila on lämmin, juuri sopiva lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan peräpenkillä ja katselen puolikuun puhkomaa valosaastetta.

Jossain vaiheessa huomaan lähiluonnon hiljenneen.

Mieleeni tulvahtaa Proffassa kuulemani tarinat. Kemistien kaljaviestijoukkue kekkuloi kännissä kusella liian lähellä vesirajaa ja hukkui Aurajokeen koko revohka. Rantakemistit, opo oli heitä kutsunut. Houkuttelemassa gradujumissa painivia vetiseen hautaan.

Pinnan alta nousee punahaalarinen kalmo kädessään kossupullo, tyrkyttäen rastilahjuksia. Ota hei hörppy, se köhii.

Jokin tarttuu nilkkaani ja kiskoo minut veteen. Paskat siitä. Ilmainen viina kelpaa aina.


Raapale

Vihdoinkin se on valmis, kuuden vuoden työn tulos. Suuri suomalainen tieteisromaani. Luen viimeiset kolme sivua vielä kerran. Lopetus on täydellinen.

Ovikello soi. Huoneeseen astuu viisi mustaviittaista hahmoa. ”Keitä te olette?” huudahdan. ”Ja miten pääsitte sisään? Ovihan on lukittu.”

”Kyllä sen pitäisi olla kaikille selvää”, he vastaavat kuorossa.

”Mitä te tahdotte?” tivaan aavistellen kauheita.

He virnistävät pahaenteisesti. ”Me olemme Paikallinen Kirjoittajapiiri ja me tahdomme antaa palautetta.”

”Ei!” karjahdan, mutta on jo aivan liian myöhäistä. Sinne menee kuvauksellinen alku, päättäväinen loppu ja joka toinen lause. Tarinani teurastetaan silmieni edessä.

”Mitä minä nyt teen?” ulvon.

”Jos tiivistät vielä hieman, siitä tulee hyvä raapale.”


Meripihkahuone

Astuessani sisään kynttelikköjen ja kattokruunujen liekit syttyvät itsekseen. Kylven kullan ja meripihkan lämpimässä hehkussa. ”Oliko hyvä lentosää, Amelia?” kysyn ja nyökkään naiselle.

Jokainen neliösentti on uurrettu tai koristeltu. Katossa ja seinillä komeilee arvokkaita maalauksia. Andreas Schlüterin ja Gottfried Wolframin visioiman huoneen uskotaan tuhoutuneen sodan loppupuolella. Uskomus on tietysti väärä. Todellinen keräilijä osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kaadan lasiini Ranskan vallankumouksen ajoilta peräisin olevaa konjakkia. Tuoksu on huumaava. Harmi, etten uskalla jakaa tätä kaikkea kenenkään elävän kanssa. Ainoat hahmot lisäkseni huoneessa ovat täytettyjä. Keskustelen siis heidän kanssaan.

”Otatteko lasillisen, Herr Kammler? Ei? Entä te, herra Hoffa?”

Mutta he harvoin vastaavat.


Suu

’Löysin ihanan ravintolan. Mennään tänään sinne. Klo 19? Käyn vain suihkussa ja lähden.’ Tekstiviesti Marthalta. Hymyillen klikkaan karttalinkkiä. Samassa hymyni hyytyy.

Vuosisatoja sitten hullu arkkitehti piirsi pohjakaavan pääkallon muotoon. Suu on rikollisuuden ja pahuuden pesä. Ihmisiä katoaa jäljettömiin viikottain. Ravintola on siellä.

Koska tyttöystäväni ei vastaa soittoihini, en voi muuta kuin mennä. Taksi jättää minut vasempaan Suupieleen. Kaulus pystyssä hiippailen annettuun osoitteeseen. Martha on jo odottamassa.

”Löysin viestisi, kun tulin kotiin. Mutta eihän täällä ole ravintolaa.”

”Minkä viestin? Sinähän lähetit tekstarin.”

”En lähettänyt. Puhelimeni varastettiin aamulla.”

Helvetti! Otan Marthaa kädestä ja lähdemme juoksemaan. Askelten kaiuista kuulen, miten lauma lähtee peräämme.


Tutkimusmatka

Kiinnitän tekoviikset huolella, vedän hatun liki silmilleni ja kiskon kauluksen ylös. Sitten livahdan asunnostani ulos. Ei käy laatuun jäädä kiinni yhdentoista kuukauden jälkeen.

Ensin suuntaan lehtikioskille. Daily Mailissa on artikkeli Niilin tulvista. Se sopii hyvin. Romukauppaan on tullut uutta kamaa. Bambunvarresta ja sopivasta kivestä saa rakennettua keihään. Museossa kopioin palan karttaa. Kotimatkalla löydän maasta haalistuneen valokuvan herrasmiehestä. Hän saa luvan olla matkalla kohtaamani lähetyssaarnaaja. Kuppilassa kirjaan muistiin humalaisen merimiehen tarinan myrskystä, joka vei kolme matruusia mukanaan.

Nyt minulla on tarpeeksi ”todisteita”. Haen kotoa loput ja suuntaan Seikkailijoiden klubille.

”Olen palannut tutkimusmatkaltani pimeimmästä Afrikasta”, julistan aplodien raikuessa. ”Jo menomatkalla jouduimme myrskyyn…”


Koirapuiston tonttu

”Oisko kuule antaa jotain juotavaa? Katkaisivat veden putkitöiden vuoksi.”

Ovella seisoo käppänä äijä suippomainen, harmaa lakki päässä. Ulkona puhaltaa viima. ”Juu, onnistuu. Mutta tule sisään, saadaan ovi kiinni. Tulee vilu.”

”Ei haittaa meikäläistä, kylmä tai kuuma. Nuorempana olin töissä riihessä. Tiedätkös edes, mikä sellainen on?”

Kaadan vettä suodatinkannusta. ”Toki.”

”Sen jälkeen heitin keikkaa saunalla, mutta ei se tuntunut samalta. Sitten kun tuli kiertoilmauunit, kokeilin sellaistakin. Ihan liian teknoa puuhaa meikäläiselle.” Antamani lasi tyhjenee hujauksessa.

”Päätin vaihtaa alaa kokonaan. Jotain ulkoilmaduunia välillä. Kun tuo koirapuisto avattiin, laitoin hakemuksen vetämään. Ja sain paikan! Työsuhdekämppä on sen ison puunrungon alla, jos tulee asiaa.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 8

Raapaleet 107-121

Pikkuveli

Opin varsin nuorena, että kukaan muu ei nähnyt pikkuveljeäni ja lakkasin puhumasta hänestä ennen kouluikää. En siksi, että minua olisi vanhemmiten pidetty hulluna. Siinä iässä en vielä ymmärtänyt niin syvällisiä asioita. Syy oli se, että minua alkoi harmittaa pikkuveljeni puolesta, kun kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Ei hän kyllä huomiota tarvinnutkaan. Hän ei koskaan puhunut itse kellekään eikä edes syönyt mitään, vaikka minä pyysin aina hänellekin omenan tai leipapalan tai mitä olikaan välipalaksi. Päädyin aina syömään ne itse.

Nyt olen jo vanha. Pikkuveljeni, edelleen nuori poika, istuu sänkyni päädyssä. Hän näyttää surulliselta.

Kuka pitää hänestä huolta, kun minä olen poissa?


Kuoppa

Yön aikana pihalle on ilmestynyt kuoppa. Se jättää hädin tuskin kerrostalojen rappukäytävien eteen kaistaleen, jota pitkin kävellä sen ympäri. Kuoppa on syvä, ainakaan aamun matalalla loistavan auringon valossa pohjaa ei näy. Heitän sinne vanhan kattilan enkä kuule edes hiljaista rämähdystä.

Taloyhtiön hätäkokouksessa keskustellan toimenpiteistä. Puheenjohtaja haluaa vuokrata sen kaupungille pohjattomaksi kaatopaikaksi. Taloudenhoitajan mielestä paras tuotto saataisiin turistinähtävyydestä. Oma Grand Canyon, kuten hänen rouvansa asian ilmaisee. Kakkoskerroksen insinööri paasaa geolämmöstä.

Omalla vuorollani mainitsen niistä niljakkaista laahautumisjäljistä, jotka löysin 4D:n nurkalta, mutta kukaan ei kuuntele.

Seuraavana yönä herään mossahteleviin ääniin. Jokin kurluttaa aivan avoimen ikkunan takana.

”Sinulta putosi tämä.”

Kattila tumpsahtaa sängylleni.


Aja hiljaa, isi nyt vaan

”Isi, voitko tulla huomenna hakemaan meidät koulusta?” kysyy Meri.

”En voi. Työjuttu, pitää ajaa Helsinkiin. Se loppuu vasta neljältä.”

”Mutta kun liikuntapäivässä on luistelua”, Milla sanoo.

”Sitten otatte luistimet bussiin. Ei se nyt ole mikään ongelma.”

Aamuinen ajo sujuu huomattavan sutjakasti. Laskettelen ykkösbaanaa metallia luukutellen ja saavun perille tunnissa. Jää hyvää aikaa kiskoa litra aamusumppia.

Iltapäivällä lähden paluumatkalle. Motarilla huomaan joutuvani pujottelemaan kaistalta toiselle, koska muut matavat kuin tervaetanat konsanaan. Itse hädin tuskin kosken kaasuun.

Kauhea aavistus hiipii mieleni etualalle. Tyttöjen säätöjä taas. Hikoillen vilkaisen nopeusmittaria. Lukema on reilut kuusisataa kilometriä tunnissa ja viisari väpättää ylöspäin.

Sitten kilometrit vaihtuvat valovuosiksi.


Melanie

”Isä, missä hän on?”

”En tiedä mistä puhut, poika.”

”Minä tiedän että hän on elossa. Minne olet piilottanut hänet?”

”Ymmärräthän, että hän itse halusi pois. Hän pyysi minulta apua.”

”Minä luulin, että hän on kuollut!”

”Välttämätön varotoimenpide.”

”Varotoimenpide? Kolmekymmentä kuollutta!”

”Siitä minä en ole vastuussa. Käytin vain tragediaa hyödykseni.”

”Anna minun edes puhua hänen kanssaan.”

”Se olisi typerää. Yhteys voitaisiin jäljittää.”

”Sinun ystäväsi jäljittäisivät.”

”Entiset ystäväni.”

”Isä, hän odottaa lasta.”

”Erityisesti lasta minä suojelenkin.”

”Vain siksi, että pojantyttäreni on matkustanut tähän aikaan.”

”Tyttö on tärkeä aikalinjalle. Hänen isänsä syntymä ei saa vaarantua.”

”Isä!”

”Saat puhua hänelle synnytyksen jälkeen. Et ennen.”


Sukupolvikuilu

”Kiipeä, vanhus, kiipeä!”

”Haista vittu, runkkari. Minä olen vasta kolmekymmentä.” Kiskon itseni katolle tärisevin käsin. Miksi kukaan ei keksinyt laittaa köyteen solmuja? Mulkoilen itseäni. Olinko tosiaan noin ärsyttävä kloppi?

”Milloin minä ryhdyn kiroilemaan noin paljon?”

”Siperia kuule opettaa.”

”Entä milloin minusta tulee noin läski?”

”Kun jatkat pullan mussuttamista, vaikka aineenvaihdunta näyttää sinulle keskaria.”

Hiukseton minä kurkkaan nurkan takaa. ”Hiljempaa pennut, tai yllätys menee.”

Teiniminä katson minua ja vanhaminua. ”Entä milloin minulta lähtee tukka?”

Vanhaminä virnistän. ”Kalju on valinta. Kaljuus ei ole.” Viittaan nuoremmat minut luokseni. ”Kerronko odotellessamme, miten minusta tuli homo?”

Järkytyn itsekin, mutta on ihanaa nähdä pelkoa nuorilla kasvoillani.


Chili

Hypistelen pientä, punaista paprikaa hansikas kädessä. Maailman tulisin chili. Tähän ei ole hyvä koskea paljain sormin. Muut kilpailijat aloittavat haukkaamalla kärjestä. Minä työnnän paprikan kokonaan suuhuni ja pureskelen.

Heti ei tunnu miltään, sitten viileä polte leviää suuhuni. Se kerää intensiteettiä ja muuntuu hohkaavaksi masuuniksi. Sylki, joka on nyt laavaa, kuljettaa hornan kurkusta alas mahaan.

Hiki pursuaa huokosista ja valuu otsallani. Endorfiinit potkivat euforiaa ylikierroksille. Sisuksissani pyörii aurinko. Kuumuus käy kestämättömäksi.

Joku tarjoaa jugurttipurkkia. Tyrkkään hänet syrjään. Liian myöhäistä. Avaan suuni ammolleen ja hönkäisen korventavan liekin, joka polttaa katon. Levitän kädet sokeana sivuille. Niihin kasvaa siivet.

Häntäni piiskaa. Ärjyen nousen lentoon.


Matkustaja

Ajan halki yön. Auto on katsastamaton, joten kuljen syrjäteitä. Katuvaloja ei ole, eikä vastaantulijoita. Väsyttää. Olisi pitänyt keittää kahvia termariin.

Mutka. Pidän vauhdin ja ajan keskiviivaa. Yhtäkkiä edessäni tiellä seisoo joku! Tiedän heti, etten ehdi jarruttaa.

Hahmo on nuori nainen, tuskin kahtakymmentä. Hän näyttää surulliselta. Suljen silmäni vaistomaisesti juuri ennen törmäystä. Samalla tajuan, että näen hänen lävitseen.

On kulunut vain kiitävä hetki, kun avaan silmäni. Sydämeni takoo. Törmäys ei tuntunut eikä kuulunut. Annan auton jatkaa matkaa.

Silmäkulmastani huomaan kalvakkaan tytön istuvan viereisellä penkillä. Hän ei virka mitään, enkä minäkään. Hän on kaunis.

Ennen kuin uskallan ottaa häntä kädestä, hän katoaa.


Rikos kirjallisuutta kohtaan

”Olet pahassa pulassa, ymmärrätkö?”

Nyökkään nöyränä, vaikka urani aikavalvojana on ohi joka tapauksessa. En tarkoittanut pahaa.

”Historian häpeämätöntä sorkkimista. Pöyristyttävää sääntöjen halveksuntaa. Mitä sinulla on sanottavana pulustukseksesi?”

Kröhäisen. ”Ainakaan en estänyt Hitlerin valtaannousua.”

”Se olisikin puuttunut. Se on ensimmäisen asteen aikamanipulaatio ja vieläpä kaikkien aikojen yleisin rike. Niin tyhmä et sentään ollut. Mutta ei tämäkään ole leikin asia. Saat luvan selittää toimesi.”

”Minusta se on aina ollut hyvä kirja. Se ansaitsi parempaa.”

”Parempaa! Sinä junailit sille Hugon ja Nebulan.”

”Minusta Atlaksen olankohautus-”

”Se ei ole hyvää fiktiota!”

”Mielipidekysymys.”

”Eniten tutkintakomissiota kuitenkin kiinnostaa tietty seikka. Millä keinoin sait annetuksi sille Finlandian?”


Invaasio

Maailmat erottava rajapinta väreili maagien loitsujen paineessa. Elfamalefican ikiaikaisen historian mahtavin armeija oli valmiina.

”Keskus, täällä Bronson. Mitä ikinä teidän tutkassanne näkyykään, sitä ei näy täällä taivaalla.”

”Kiertäkää alue vielä kerran. Häiriö vakiintuu.”

Hävittäjä kaarteli ja Bronson vilkuili ympärilleen. ”Missä? Minä en- ei. Tuolla. Vihreää hohdetta, yhdeksäntuhatta jalkaa. Sehän laajenee.”

”Bronson, saimme selvän tutkakontaktin! Näettekö mitään?”

”Tätä te ette usko. Tuo näyttää lohikäärmeeltä, jolla on kaksi ratsastajaa.”

”Bronson, tämä on vakava tilanne! Kontaktien määrä lisääntyy. Mitä siellä tapahtuu?”

”Niitä on kymmeniä, satoja! Koko taivas täynnä. Hyvä jumala, niitä täytyy olla tuhansia!”

”Bronson, ohjaamonne lämpötila-anturi antaa lukemaksi yli viisisataa astetta. Bronson?”


Sankareiden kaupunki

Taksi pysähtyi. Andrea tyrkkäsi veljeään kylkeen. ”Herätys unikeko. Olemme perillä.” Andre kömpi ulos unenpöpperössä. ”Perillä missä?”

”Missäkö? Älä ole ääliö, sinun unelmasihan tämä oli, päästä maailman sankaripääkaupunkiin. Paragon City, hölmö. Katso ympärillesi.”

Andre katsoi.

Edessä oli kaupungintalo ja sen edessä patsas, iso kuin vuori. Atlaksen patsas, mies koko maailma harteillaan. Vielä hämmästyttävämpää oli sen alle kerääntynyt joukko. Miehiä, naisia. Eläimiä, olentoja. Jokaisella yllään värikkäitä vaatteita, viittoja. Osa seisoskeli keskustelemassa, osa leijui paikoillaan. Jotkut lensivät kilpaa. Heistä sinkoili tulta, jäätä, sähköä.

Andre tuijotti suu auki. ”Supersankareita, Andrea! Oikeuden puolustajia, vääryyden kostajia. Tämä kaupunki on meidän kohtalomme, siskoseni. Pian mekin olemme sankareita!”


Hiukkasetsivä

Nimeni on Marlowe. Ovessani lukee hiukkasetsivä.

Sade piiskaa pimeää kujaa, kun vedän liipasimesta. Suuliekin välähdys ja aseen paukahdus ajaa myonin esiin roskiksen takaa. Paiskaan hänet seinää vasten. ”Alahan puhua”, ärähdän.

”Älä ammu! Hadronin baari, Cernin liepeillä. Et sitten kuullut tätä minulta.”

Jatkan matkaa ja pistän tupakaksi. Jälki alkaa lämmetä. Viime hetkellä huomaan takaa tulevan auton. Väistän konepistoolin sylkemän neutriinosuihkun syöksymällä maihin.

Baarissa lahjon itseni sisään muutamalla gigaelektronivoltilla. Totinen ilmeeni ja Tevatronin vilautus avaavat tieni takahuoneeseen. Kaksi kännistä elektronia vaeltaa joka puolella, kunnes huomaavat minun tarkkailevan niitä. Vaalea bosoni istuu nurkkapöydässa naukkailemassa viskiä. Istuudun.

”Neiti Higgs. Tiedättekö, teitä on etsitty pitkään.”


Vapaapudotus

Tivolin sisällä tarkistan tyttöjen lippurannekkeiden sisäpinnat kontrollipiirien varalta. Sitten pidän pienen puhuttelun.

”Muistakaa, karusellin rakenne ei kestä kovin pitkään kymmentä kierrosta sekunnissa.” Milla nyökkää.

”Eikä maailmanpyörällä sitten lähdetä ajelemaan”, jatkan.

”Joo joo, isi”, vastaa Meri ja molemmat juoksevat tiehensä.

”Soittakaa, jos tulee jotain!” huikkaan perään ja suuntaan kahvioon.

Menossa on kolmas mukillinen sumppia, kun puhelin helähtää.

”Me löydettiin tosi kiva laite”, selittää Milla. ”Se nousee hitaasti ylös ja sitten ihan yhtäkkiä se putoaa alas. Ihan lopussa se hidastaa.”

”Vielä ylemmäs!” huutaa Meri taustalla.

Ylemmäs. Aavistellen pahaa nostan katseeni. Jossain kilometrin korkeudessa pieni koppi pysähtyy ja lähtee putoamaan.

”JEEE!” kuuluu puhelimesta.


Avaruussotaa

Kiskaisen ohjaimia ja vältän laserplasman täpärästi. Jos selviän täältä hengissä, aion vaihtaa pari valittua sanaa strategikkojen kanssa.

Ennen vanhaan simulaatiot perustuivat kiertoratapuolustusmentaliteettiin. Oman planeetan ja aurinkokunnan muiden tukikohtien suojelu vieraan älyn hyökkäksiltä oli strategian kulmakivi. Taisteluharjoituksissa aluksia oli kummallakin puolella kymmeniä, korkeintaan satoja.

Väistän uudelleen samalla, kun madonreikiä avautuu psi-sektorissa. Krakeneiden laivasto syöksyy taisteluun. Tietokone seuraa tilannetta reaaliajassa. Sataneljäkymmentäneljä tukialusta, jokaisessa tuhatseitsemänsataakaksikymmentäkahdeksan hävittäjää.

Pyöräytän aluksen rajusti keskiakselin ympäri ja laukaisen. Höyrystän minua jahdanneen dodon moottoriyksikön. Yksi vähemmän.

Liittolaisiamme purkautuu hyperporteista jatkuvalla syötöllä. En tunne riemua, vaan kasvavaa epätoivoa. Mitä voi tehdä yksi mies taistelussa, jossa on satojatuhansia ja miljoonia hävittäjiä?


Yöajaja

Aavikon yötaivasta täplittivät tähdet. Rakettiskootteri kiiti kapeaa kanjonia kuin hiekkaväki olisi ollut perässä. Ajaja nauroi.

Jokainen päivä kuolema vaani kintereillä. Kun yhden vihollisen löi, kaksi ilmestyi tilalle. Niin moni taho olisi tahtonut hänet hengiltä. Hän ei koskaan ollut kieltäytynyt vastaamasta haasteeseen. Kaikki tilanteet tuli kohdata täysillä.

Vastuu kaupungista. Henkilökohtainen kunnia. Klaanin johtaminen. Velvollisuus ystäviä ja liittolaisia kohtaan. Ne kaikki menettivät merkityksensä näinä hetkinä. Tähtien heikossa valossa valtava lohkare nousi aivan ajokin eteen. Yhä nauraen ajaja tempaisi ohjaimia välttäen törmäyksen hiuksenhienosti.

Aina täysillä. Täysillä pakoon kuolemaa, täysillä kohti kuolemaa.

Moottori ulvoen hän syöksyi kanjonista, yllättyneenä jälleen siitä, että oli edelleen hengissä.


Nukkumatti

On keskiyö. Istun koneella lukemassa Linnunradan rakenteesta. Nukkumatti seisoo selkäni takana jalkaansa naputtaen. ”Aamulla on aikainen herätys”, se sanoo ja heittelee unihiekkaa. ”Menehän nukkumaan.”

Hieraisen hieman silmiäni ja kurkkaan Facebookiin, ihan vain hetkeksi. Salakavalasti kello tulee kaksi. ”Ehdit nukkua enää vain viisi tuntia”, Nukkumatti provoaa. ”Kone kiinni ja pää tyynyyn!”

”Ihan kohta” mutisen. ”Tämä pyramididokumentti loppuu kohta.”

”Käytetään sitten kovia otteita” sanoo Nukkumatti ja katoaa.

Uuden nettiroolipelin betatestaus katkeaa, kun joku koputtaa olkapäähäni. Käännyn. Edessäni on parimetrinen lihaskimppu. Korvissa roikkuu unisiepparit, farkkutakin rinnassa on nappi ”Höyhensaaret tai kuolema”.

”Nukkumasa, terve.” Hän vetää takin hihaa ylös. ”Seuraavaks ohjelmassa neljä tuntia tajuttomuutta.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 7

Raapalee 92-106

Ei itkeä saa

”Me operoimme vain läntisen, kristillisen kulttuurin piirissä.”

”Nyt te laajennatte toimintanne globaaliksi.”

”Miksi me?”

”Koska agenttinne eivät koskaan jää kiinni.”

Siihen joulutonttu ei väitä vastaan.

”Toisekseen, tarkkailu ei enää riitä. Tästä lähin eliminoitte listanne tuhmat kohteet.”

”Eliminoimme! Mutta hehän ovat lapsia!”

”Joista kasvaa tulevaisuuden terroristeja, mielenosoittajia ja toisinajattelijoita.”

”Me emme suostu.”

”Paljonko organisaatiollanne olikaan velkaa? Jos haluatte tukipakettimme, teette kuten sanotaan. Tässä on lista lapsista, jotka jäävät toimivaltanne ulkopuolelle.”

”Nämä ovat tiedusteluyhteisön, poliitikkojen ja yritysmaailman perillisiä.”

Sivuutan huomion. ”Sitten on vielä nykyinen johtajanne. Hänet pitää hoidella. Mieshän on selvä kommari, johan sen näkee nutun väristä. Lavastakaa laskeutumisonnettomuus. Siihen uskotaan aina.”


Metsästäjä

Joka kerta, kun yritän puukottaa ihmisiä rintaan, he juoksevat karkuun. Joskus onnistun yllättämään kohteeni ja silloin koko homma on nopeasti ohi, mutta usein menee jalkatyöksi. Niin kuin tänäänkin.

Istuin jokirannassa kirjaston luona, kun ohitseni käveli salkkua ronttaava pukumies. Hänestä huokui pahuus. Lähdin heti perään ja vedin haamutikarini esiin, mutta hän huomasi sen. Sain hänet kiinni vasta teatterisillan kohdalla.

Kaveri pani hanttiin minkä pystyi, alahuulikin siinä aukesi, mutta lopulta sain survottua veitsen huitovien käsien ohi syvälle rintaan. Mies nytkähteli hetken ja silmistä loisti kelmeää valoa, kun aave hänen sisällään teki kuolemaa.

Jätin miehen toipumaan ja livistin. Poliiseille on turha selittää aaveidenmetsästystä.


Tiedeinertia

”Teoriasi on järjetön”, jyrähtää professori. Hän ei voi joutua eläkkeelle liian pian. ”Katsokaa nyt todisteita. Tätä pitää tutkia lisää.”

”Roskaa! Mikään vakavasti otettava lehti ei julkaisisi näitä tuloksia.” Ei niin, lehtiä toimittavat samanlaiset ikivanhat pierut kuin sinä, ajattelen.

”Mutta todisteet-”, aloitan. Professori keskeyttää minut heti. ”Riittää. Määrärahoja ei myönnetä, niille on parempaakin käyttöä.” Niin, tukemaan omaa, neljäkymmentä vuotta vanhaa tutkimustasi. Että vihaan tiedepolitikointia.

Olen kuullut huhuja eräästä palvelusta. Illalla etsiydyn sen salaisille foorumeille. ”Tiede uudistuu vain vanhan polven kuollessa. Me nopeutamme prosessia puolestasi.” Se on heidän mainoslauseensa.

Tilaan lähdön tiedekunnan koko johdolle. Siitä saa paljousalennusta ja omaatuntoa nipistää vain kerran.


Tänään ne tulivat

Olen lähettänyt aikataulukyselyjä sähköpostitse kahden viikon ajan. Viimeisen viikon olen soittanut joka päivä, tänään kolmasti. Epätoivoissani tarkistin numerotiedustelustakin, että puhelinnumero on oikea. Miten voi yksinkertaisen tiedon saanti olla näin vaikeaa?

Iltapäivällä puhelimeni soi. Ne soittavat ja kertovat, että nyt tuote on valmis. ”Sen voi noutaa tänään, sitten olemme neljä viikkoa lomalla.” Huokaan. Auto pitää hakea kotoa, olen liikkeellä pyörällä. ”Suljemme sitten neljältä.”

Jumalauta. Kolme minuuttia aikaa. Mutta kaveri ilmeisesti ei laske leikkiä.

Turvaudun harvoin hallussani olevaan teknologiaan, mutta nyt minua ärsyttää riittävästi. Telesiirrän itseni suoraan firman ulko-ovelle. Jokin selitys kyllä pitää keksiä.

Avaan oven puhelin korvalla. ”Satuinkin juuri olemaan nurkilla.”


ID-100-TTI

”Tekninen tuki, kuinka voin auttaa?”

”Tämä minun assistenttini ei toimi ollenkaan.”

”Voitko kuvailla, mitä teet ja missä kohtaa jokin ei toimi odotetusti?”

”Minä olen kutsunut sitä vaikka kuinka monta kertaa eikä mikään auta. Ääni tässä jo käheytyy.”

”Hetkinen. Ääni? Kutsutko sitä verbaalisti?”

”Tietenkin.”

”Siinä oven vieressä on sellainen vanhanaikainen katkaisin. Käännä se ’päälle’-asentoon ja kiinteä hologrammi ilmestyy keskelle huonetta.Sen jälkeen aktivoit sen taputtamalla olkapäähän.”

”Siinä on patsas.”

”Anteeksi, missä on patsas?”

”Keskellä huonetta. Sellainen mies, typerä ilme naamallaan.”

Alan aavistella ID-100-TTI-syndroomaa. ”Johtomme kutsuu sitä tervetulohymyksi. Se on teidän assistenttinne.”

”Niinkö. Sillä kun oli käsi ojossa minä luulin sitä kahvikuppitelineeksi.”


Museohanke

Arsenaalini on varsin mittava, vaikka itse sanonkin. Kaikkea löytyy verkoista kivääreihin. Jokaista kohdetta varten tulee valita juuri oikeat välineet, kohteen luonne pitää ymmärtää syvällisesti ja suunnitelmasta on karsittava virhemahdollisuudet.

Hammaskeiju oli helppo, sen siivet takertuivat kärpäspaperiin. Nukkumatin sain satimeen vaanimalla verhon takana ja kalauttamalla kakkosnelosella. Pääsiäispupu taas astui karhunrautaan. Turkkia tosin piti jälkikäteen hieman paikkailla.

Tänä vuonna tavoitteeni ovat korkeat. Hankin ravintolan kylmiöyksikön pakkasukkoa varten, mutta pääkohteeni on joulunajan legenda, itse pukki.

Nykyajan punanuttuinen variantti on tervehtinyt vierailijoita jalustaltaan eteisessä jo pitkään. Nyt kohteeni on vanhempi nuuttipukki. Syötiksi laitan unilääkkeillä terästetyn viinapullon.

Tätä menoa voin parissa vuodessa avata Tarumaisen Museoni.


Jäljittäjä

Kannan mukanani aina kahta asiaa, asetta ja puhelinta. Puhelin on siltä varalta, että löydän mitä etsin. Ase taas on niitä tilanteita varten, kun ei ole aikaa soittaa.

Tiedän, etten ole ainut jäljittäjä, mutta muita en ole tavannut. Jos he ovat samanluontoisia kuin minä, hekin hoitavat työnsä mieluummin yksikseen. Joskus tosin harkitsen parin hankkimista. Useammin kuin haluaisin myöntää minut on pelastanut vain uskomaton tuuri.

Otan kamerallani kuvan linnanraunioista ja liitän mukaan GPS-koordinaatit. Metsästäjät saavat jatkaa tästä. Minä puolestani häivyn, ennen kuin Luurankokreivitär saapuu. Kuukin on jo nousemassa.

Jotain vaaleaa vilahtaa puiden välissä. Vedän aseen esiin. Jos selviän, vannon hankkivani itselleni parin.


Pääsiäissaalis

”Mitäs te tytöt nyt puuhaatte?” Lattialla on epäilyttävä vyyhti köyttä.

”Me otetaan pääsiäispupu kiinni”, kertoo Milla.

”Ja pyydetään siltä paljon munia, kaikki huoneet täyteen”, täsmentää Meri.

”Kiva että olette aktiivisia, mutta nyt hammaspesulle.”

Myöhemmin piilotan saappaisiin neljä munaa kummallekin. Varmuuden vuoksi vältän tyttöjen huonetta. En halua kompastua johonkin köysihärdelliin.

Yöllä herään pieneen kolinaan. Kuuntelen hetken. Meri puhuu taas unissaan. Erotan sanat ”päästetään sinut” ja ”päästään kyllä sopimukseen”.

Lopulta havahdun iloiseen kiljahteluun. Ovat huomanneet saapaansa. Päätän nousta ja pukea. Melkein astun jonkin päälle. Suklaamunia. Koko lattia on täynnä suklaamunia. Sama juttu joka huoneessa.

”Sovitaanko tytöt, että jätetään edes jouluna ansat virittämättä?”


Temporaalikenturio

”Synkronoikaa aikakoneenne!” Komentoni kaikuu lähtöhallissa. ”Muistakaa, kohteemme on kokenut ja vaarallinen. Saapumiset vuoden välein persikankukkien aikaan. Varioikaa päivää ja paikkakoordinaatteja kunnolla.”

Myönnän, minua kaivelee edelleen Shang-dynastian aikainen fiasko. Menetimme puolet operaattoreista liian tiukan koordinaattitäsmäyksen vuoksi. Saavuimme vuosittaiseen väijytykseen.

”Herra vuosisadanpäämies.” Vastavalmistunut aika-agentti nostaa kätensä. ”On alkanut liikkua huhuja mahdollisesta historiasingulariteetista.” Hänen äänensä haipuu.

Olen yllättynyt. Singulariteeteista ei ole tapana keskustella julkisesti. Päätän kuitenkin puhua suoraan, liian paljon on vaakalaudalla.

”Aikalinjaromahduksen riski on suuri. Jos agitaattori saa taivuteltua keisarin vetämään Kiinan tutkimuslaivaston takaisin, Uudet Mantereet voivat joutua eurooppalaisten käsiin. Se muuttaisi koko nykyisyyden.”

Kohotan käteni tervehdykseen. ”Ihmiskunnan tulevaisuus riippuu teidän onnistumisestanne.”


Seuraavaa ohjelmaa ei suositella alle 16-vuotiaille

Lojun sohvalla ja katselen televisiota. Verhot on vedetty tiukasti kiinni eikä kuvaruudun lisäksi muita valonlähteitä ole. Musta, silmätön olento nousee joesta. Se pikemminkin luikertelee kuin kipeää töyrästä ylös ja teräviksi viilatut hampaat välkkyvät kuutamossa.

Vaihdan kanavaa. Kaksi polkupyörää taistelee keskenään iskien toisiaan tangoillaan. Maastopyörästä puuttuu poljin, kun taas jopon lamppu on rikki. Se surahtelee vääntyneillä vanteillaan sokeana ja törmää puuhun.

Vaihto. Nurmikolla seisoo viisitoista seivästettyä tonttua. Ne osoittavat minua ja nauravat lakkaamatta, vaikka niiden suista valuu verta. Kauhu saa käteni tärisemään. Otan kaukosäätimen ja yritän sulkea television, mutta se ei onnistu.

Miten se voisikaan? Sähköä ei ole ollut kahteen viikkoon.


Avara luonto

Juon aamukahvit aina television ääressä. Joskus katson uutisia, mutta tänään sieltä tulee luontodokumentti.

Ohjelmassa seurataan eläinlauman kehitystä pitkällä aikavälillä. Luulisin. En ymmärrä selostuksesta sanaakaan. Kieli vaihtuu joka päivä. Eläimet ovat seitsenraajaisia ja violetteja. En missään vaiheessa hahmota, mikä niiden pintaa peittää, karvat vaiko ehkä pienet lonkerot.

Kasvikunnastakaan en tunnista mitään. Maasta popsahtelee palkokasveja, joiden pullistumat leijuvat hitaasti taivaalle. En usko, että ne laskeutuvat koskaan. Välillä sukelletaan köynnösviidakkoon, jonka hohtava lonkerovaltameri ulottuu kilometrien syvyyteen. Ehkä viidakko on seitsenraajainen aikuisena?

Kun kahvi on juotu, lähden töihin sammuttamatta televisiota. Sen virtakytkin ei toimi. Ei se toisaalta sähköäkään kuluta, koska se ei ole seinässä.


Kasmasiini

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?” Milla kysyy.

Virnistän kierosti. ”Toki, mutta ette kaikkia.”

”Miksei muka?” vaatii Meri.

”Koska niitä tulee kolmelta kanavalta yhtä aikaa. Eikä niitä nyt tallenneta minnekään”, torppaan lausumattoman jatkoprotestin suoraan. ”Menette ulos ohjelmien jälkeen.”

Illalla istahdan sohvalle ja avaan television. Päähäni hyökyy yhtenä mylläkkänä sketsejä, murhatutkimusta, pömpöösiä fantasiaa, uutisia kuudella kielellä, aikamatkaseikkailua, dokumentit Vietnamin sodasta, burleskin historiasta ja Pertti Jarlan elämästä sekä kolmesataa musiikkivideota.

Saatuani vihdoin ruudun kiinni käyn ottamassa tupla-annoksen särkylääkettä ja painun nukkumaan. Aamulla käydään tuttu keskustelu.

”Voidaanko me katsoa lastenohjelmia?”

”Toki, mutta vain tietyn määrän.”

”Kuinka monta?” kysyy Meri.

”Sen minkä vartissa ehditte. Sitten ulos.”


Kaksi poikaa kateissa jo viikon – poliisi vaitonainen tutkimuksista

”Ei siellä mitään kummituksia ole.”

”Ole hiljaa, kun et mitään tiedä, kaupunkilainen.”

”Se on vain vanha kartano. Ei kukaan enää nykyään oikeasti usko kummituksiin.”

”Usko itse mitä uskot, minä en tuonne astu.”

”No jää sitten tähän tielle seisoskelemaan! Minä ainakin menen.”

”Pääset vielä hengestäsi, hullu! Kun poliisi myöhemmin kysyy, minä sanon että minä ainakin varoitin.”

”Ei poliisi mitään kysy, kun ei ole syytä. Tule nyt, pelkuri.”

”Sinä et tunne tätä taloa tai tiedä mitä täällä on tapahtunut.”

”Tiedänpäs, itsehän kerroit tarinoita koko illan.”

”Mutta et usko niihin.”

”En uskokaan. Tuletko vai et?”

”Tulen, jos lähdetään heti kun minä niin sanon.”


Huoltoasema

”Olen pahoillani, että tuhlasin aikaasi tällaiseen roskaan.”

”Hutilyöntejä sattuu kaikille. Pysäytä muuten seuraavan aseman kohdalla, kahvi voisi kelvata.”

”Se kuulosti niin lupaavalta. Ulisevia ääniä, itsestään liikkuvia esineitä, kateissa oleva nuorisojoukko. Siitä tuli Chesterfieldin tapaus elävästi mieleen.”

”Usko nyt, en minä sinua syytä. Teinit olivat lähteneet salaa retkeilemään viikonlopuksi.”

”No, ainakaan kukaan ei tällä kertaa kuollut.”

”Totta. Hei, tuolla on asema. Pysäytäpä.”

”Se näyttää olevan hylätty. Lautoja ikkunoissa.”

”Hylätty ehkä, mutta ei tyhjä. Katso, Cassandran amuletti hehkuu hieman.”

”Tällaista sattuu vain sinun tuurillasi. Lähdet tutkimaan huijaukseksi paljastuvaa kummitusta ja paluumatkalla löydät epäkuolleita.”

”Huonoa tuuria se on. Kaivahan lugerisi esiin. Valmis? Mennään.”


Steinin kuolema

Tyttö on kuollut. Murhattu. Puristit sanoisivat, että väliäkö sillä. Steineilla ei ole sielua. Se ei hetkauta minua, sielu on humpuukia oli kyseessä sitten luonnollinen ihminen tai artti.

Vilkaisin rikospaikkaa ylimalkaan. Turhaan, kuten arvelinkin. Todellinen syy kuolemaan löytyy jostain muualta. Tytön suhteista, teoista, elämästä. Joku järjesti hänet raivatuksi.

Kuvio kylmää niskaani. Osaston kapteeni tahtoo tapauksen haudatuksi nopeammin kuin ruumis päätyy krematorioon. Tutkiva tarkastaja haluaa syyllisen. Kummankaan motivaatiota en ymmärrä. Vielä. Tiedän vain, että kuollut tyttö ansaitsee apuni.

Missään ei näy takseja, tietenkään. Olisi pitänyt ottaa vastaan tarjottu kyyti. Nyt menee apostoliksi, ja vielä tällä alueella. Mutkan paino taskussa tuo pientä turvaa.

Routakodon joulukalenteri, luukku 6

Raapaleet 76-91

Viedyt

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan. Kumppanini on jossain heidän joukossaan.

Ruuman sisäpinnoilta hohkaa pahansuopaa valoa. Se värjää kaapatut verenpunaan. Tartun kiinni seinästä työntyvään putkeen ja vedän lähellä kelluvan lapsen luokseni. Edes valaistus ei saa häntä näyttämään elävältä. Vakuutun siitä, mitä olen koko ajan pelännyt. Kukaan ei ole enää hengissä.

Tilanteen lopullisuus uhkaa musertaa minut massiivisuudellaan. Itken tyrskähdellen pukuni sisällä ja rintaani koskee niin, etten ole varma olenko sydänkohtauksen vallassa. Vapisen kauttaaltani, kun palaan ilmalukon lähelle. Asettaudun suoraksi ja puristan veistä kädessäni.

Niiden tapana on, että johtaja syö ensin.


Paenneet

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Tutkin heitä rauhassa. He ovat vaipuneet jäädytettyyn syväuneen, pieneen kuolemaan. Tietyllä tasolla ihailen sellaista vakaumusta. Vaatii rohkeutta antautua täysin puolustuskyvyttömään tilaan, vaikka vaihtoehto olisikin iso kuolema.

Tartun nuorta miestä kädestä ja kiskon hänen jäykän ruumiinsa luokseni. Tiedän että minun pitäisi palauttaa hänen elintoimintonsa, suoda lämmön jälleen vallata hänen kehonsa, mutta huuma ja himo on liikaa. Haluan hänet heti.

Hellästi upotan hampaani hänen ranteeseensa. Veri on mustaa ja paksua, nestemäistä ja maistuu kemikaaleille. En välitä.

Syötyäni surmaan heidät yksi kerrallaan. Opetukseksi. Minulta ei paeta.


Pelastautuneet

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Saatan tuskin uskoa, että koettelemukseni on vihdoin ohi. Tähtijärjestelmä toisensa jälkeen jahtasin alusta vain huomatakseni, että se oli jo ehtinyt jatkaa matkaansa.

En vieläkään tiedä, mitä kotiplaneetallemme tapahtui. Kun palasin sinne, ilmakehä oli poissa. Samoin asukkaat. Kuusta löysin viestikapselin, jossa kerrottiin evakuointialusten suunnat. Etsin vektoreiden joukosta oman kyläni.

Vaikka oma alukseni onkin eloalusta nopeampi, jahtini kesti viikkoja. Automaattiohjaus ei välittänyt signaaleistani ja hyperhypin perässä, kunnes alus löysi vetypilven tankkausta varten.

Huokaisen ja tartun kryo-injektoriin. En tiedä milloin seuraavaksi herään, mutta herään ystävieni kanssa.


Kodittomat

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Annan valokiilan kiertää koko tilan kaikessa rauhassa. Nyökkään. Täällä ne on kaikki. Sepän paja uuneineen, valkoiseksi kalkittu hospis. Kauempaa näkyy mylly. Koko kylä vartiotornista lehmihakaan on ujutettu jättimäiseen ruumaan.

Alus pitää kääntää ympäri ja lentää takaisin planeetalle. Se ei voi olla kovin vaikeaa. Hankalampaa on saada koko kylä ulos ja paikoilleen yhtenä kappaleena, mutta senkin pitäisi onnistua. Jos ei, rakennelmat täytyy purkaa ja koota uudelleen.

Mutta tärkein asia ensin. Oppivatpahan laakista pöllimään toisten kyliä. Niska-pers-otteella alan nakella hibernoivia kaappareita yksi kerrallaan ulos ilmalukosta.


Kokoontuminen

Juuri kun saan kaljan korkatuksi ovikello soi. Siellä olen minä, neljän pizzan kanssa. ”Nuo riittävät nipin napin kaikille”, huomautan. ”Sanoinhan, että kannattaisi varautua.”

”Korttini ei kelpaa nyt”, vastaan. ”Piti pärjätä sillä käteisellä mitä oli. Hyvä etteivät katsoneet setelien kuvia tarkemmin. Miten niin ei riitä?”

Päästän itseni sisään. ”Meitä on tullut lisää.” Kymmenen minua istuskelee olohuoneessa. Lasken pizzat pöydälle. ”Kaksi pepperonia, yksi jauheliha ja yksi vege.”

Teiniminä lipittää siideriä ja nyrpistää nenäänsä. ”Miten hemmetissä minusta tulee idunpurija? Vedonlyönti vai nainen?”

Minä puolestani haluaisin tietää, miksi olen päättänyt kokoontua juuri tänään ja juuri minun luonani.

Puhelin soi. Minä soitan. ”Tehtävänne on tässä…”


Yöpartio

Kun menen ulos, naapurit eivät enää tuijota pesäpallomailaani. Keksin kertoa, että olen liittynyt naapurustopartioon. Onneksi suurin osa on niin samatonta sakkia, että kukaan ei ole hinkunut mukaan. Yhdelle teinille sanoin, että saisi kasvaa vielä vähän.

Pitkä takkini kätkee näppärästi sekä luotiliivit että kainalokotelossa matkaavan Beretan ja nanohiiliteräinen mora kulkee saappaanvarressa. Aurinkolasit toimivat katkaisimesta myös pimeänäkölaseina. Olen valmis metsälle.

Tapaan muut leikkikentän kulmalla. Liikkeellä on vahva huhu lähiseuduilla liikkuvasta ihmissudesta. Ei pitäisi olla paha rasti viime viikon vampyyrikellarin jälkeen. Ellei niitä sitten ole kokonaista laumaa.

”Muistakaa, hallittuja laukauksia, älkää päästäkö niitä iholle. Varokaa ihmisiä, varokaa susia. Hyvää metsäonnea.”

Hajaanumme pareittain maastoon.


Piilotetut

Saan viimein lastiruuman ilmalukon auki. Koko kyläni oli siis suljettu tänne. Tunkeudun satojen verkkaisesti leijuvien ruumiiden sekaan.

Varmistan sääntöjä noudattaen, että kaikki ovat läsnä. Leijuessani riittävän läheltä skanneri lukee jokaisen ihonalaisen mikrosirun. Nimi nimeltä lista ruudulla pienenee. Hemmetti, yksi puuttuu. Kierrän ruuman uudelleen, mutta lopputulos ei muutu. Tarkistan säännöt. Niiden mukaan saa käyttää vain kahta piilopaikkaa.

Ensimmäinen oli neutronitähden pinnan alle kätketty staasiholvi, toinen tämä ylivalonnopeutta kulkeva alus. Sitten lasken ruumiit käsin. Haa, yksi enemmän kuin siruja! Ranteen ympäri kulkeva heijastinkalvo häiritsi lukijaani. Ovelaa.

Minut julistetaan Etsijäksi, kolmannen kerran.

Nyt minun pitää vain etsiä itselleni uusi kylä ensi vuotta varten.


Lähtö

Caldier oli viettänyt koko päivän kahdessa puuhassa. Ensinnäkin hän oli varustautunut pitkään matkaan hiekkaerämaan halki. Toisekseen hän oli vältellyt amirin miehiä tehdessään ensimmäistä. Autiomaan armoton kuumuus kammotti häntä, mutta hän aikoi silti noudattaa kerran tavernassa kuulemaansa neuvoa. ”Lähde silloin, kun polte kaupungissa on suurempi kuin sen ulkopuolella.”

Hän oli aikonut lahjoa portin yövartijan päästämään hänet, mutta tarkistuskierros illalla valutti sen suunnitelman hiekkaan. Amir oli nelinkertaistanut vartion Ilivuan jokaisella ulosmenotiellä. Niinpä Caldier hankki köyttä. Paljon köyttä.

Vaati kokolailla voimaa, monta väkipyörää ja hyvin harvoin partioidun muurinpätkän, mutta lopulta Caldier sai sekä kamelin että tarvikkeensa kaupungin ulkopuolelle.

Taakseen vilkuillen hän ratsasti länteen.


Heräteostos

”Ei voi olla totta! Tällaisista hankinnoista piti keskustella yhdessä etukäteen.”

”Katsos kun tilanne oli päällä. Sillä aldebaranilaisella oli kiire, piti ostaa heti.”

”Mutta kokonainen tähtijärjestelmä! Milläs sinne edes päästään?”

”Lainataan Fred-sedän alusta. Matka on vain tuhannen parsecia.”

”Näillä antimateriahinnoilla? Se Fredin kosla syö dilitiumia kuin musta aukko.”

”Mennään edes katsomaan. Priima M-luokan planeetta, kaksi isoa kuuta, kunnon magneettikenttä.”

”No, mennään. Vaan auta armias, jos siellä on hyttysiä.”

***

”En nyt oikein ymmärrä…”

”Herra hyvä katsoo tarkkaan sitä tähteä. Neutronitähti se on, niin. Supernovan jäljiltä!”

”Mutta maasta katsoen…”

”Me matkustamme ylivalonopeutta, torvi! Anna mun kaikki kestää, novaräjähdyksen kuva on vasta matkalla Maahan.”


Kesäaika

Milla ja Meri hymyilevät molemmat. Se harvoin tietää hyvää. Ei välttämättä pahaakaan, mutta ongelmia kuitenkin.

”No, mitäs nyt?”

”Viime yönä siirrettiin aikaa”, sanoo Milla.

”Joo, kelloja siirrettiin tunti eteenpäin”, korjaan.

”Se on ihan turhaa puuhaa!” julistaa Meri. Hyvin ovat tytöt kuunnelleet isin paasausta.

”Joten me siirrettiin aikaa kerralla riittävästi, ettei joka kevät tarvitse.”

Tuijotan Millaa ja lasken kahvipannun hellalle. ”Siirsittekö siis kelloja keskellä yötä?”

”Ei kun aikaa!” Meri meinaa jo hermostua.

Nielaisen ja katsahdan ulos. Puut ovat lehdessä. ”Onko nyt… kesä?”

”Meni vähän yli”, mutisee Milla.

Säntään jääkapin ovelle kalenteria katsomaan. Vuosi 2014.

Hyvänä puolena, saatiin ohitettua 2012:n maailmanloppu kunnialla.


Hautajaiset

Tummia pukuja ja painuneita päitä. Tilan täyttää kumea, hidastempoinen urkumusiikki. Istun yksin takarivissä ja mietin omiani. Tapasin poismenneen viimeksi kaksi vuosikymmentä sitten. Hänen kuolemansa ei koskettanut minua.

Havahdun pieneen kohahdukseen. Se on vain hiljaisen jupinan aalto, mutta kantaa ahtaassa kappelissa. Joku istahtaa viereeni. Vilkaisen.

Huppu peittää pään ja kasvot, musta viitta juoksee niskasta nilkkoihin. Hupun pimeys kumartuu puoleeni. Kuulen nimeni kuiskattavan. Havahdun vasta aameneen.

Siunauksen jälkeen tädit päivittelevät ihmisten makaaberia huumorintajua. Sairasta, he sanovat. Ei mitään häpyä. Vitsailla nyt toisen kuolemalla.

Vapisen enkä osallistu pöyristelyyn. Olin ainoa, joka näki. Kaapu olisi saattanut olla puku, mutta jalat, ne olivat valkeaa luuta.


Ilmakuoppa

Nuokun penkissäni, kun kone osuu vähäiseen turbulenssiin. Muita se ei näytä häirinneen, muttä minä säpsähdän hereille. En osaa oikein nukkua istualtani.

Valoja en kehtaa laittaa päälle, joten en voi lukea. Edessäni olevan penkin selkänojassa on pieni ruutu, josta voisin katsella elokuvaa, mutta valikoima ei houkuttele. Näpäytän lentokartan päälle ja seuraan sitä apaattisena.

Brighton, Lontoo, Avalon… Räpäytän silmiäni, mutta teksti pysyy. Järjestelmäohjelmoijan vitsi? Avaan ikkunasuojan, vaikka onkin yö, ja katson ulos. Mahtava linna kohoaa kohti aurinkoa. Lohikäärme lentää ohi siipeä liekittäen.

Olen juuri herättämässä vierustoveriani, kun lentokone tärähtää jälleen. Valo ikkunan toisella puolen alkaa haipua hitaasti.

Kentällä huomaan vasemman siiven mustuneen.


Arkin aamu

Noustuani sängystä vilkaisen pihalle. Porkkanat ovat kypsiä. Poimin yhden ohimennessäni. Että pitikin, pekoni nousee pystyyn välittömästi. Siirryn kauemmas tarkkailemaan.

Kylään tunkee neljä hippiä, pieniä sellaisia. Aavistan pahaa. Ja naps, sinne meni yksi porkkana. Helkkari, se oli kypsä ja kaikki! Heitän pienintä hippiä banaanilla ja loput luikkivat karkuun. Pitäisiköhän jäädä passiin? Voivat tulla takaisin.

Sitten huomaan pekoni-ilmoituksen. Tarkistan pikaisesti tehtävät listasta. Yksi airi ja… Loistavaa, kolme parsaa tarvitaan. Hyppään. Helvetti, väijytys!

Viisi isoa hippiä istuu odottamassa. Mutta kukaan ei tee mitään. Päätän heittää banaanin heikoimmalle ja karata sen jälkeen. Liian myöhään huomaan pitsit maassa. Kärähdän kerrasta ja päädyn pilvelle porkkanamaani ylle.


Piilopaikka

”Sain juuri viestin. Keskustoimisto petti meidät.”

”Rauhoitu, eivät Nitistäjät meitä täältä löydä. Aurinkokuntia on niin turkasesti.”

”Nitistäjillä on piilopaikkajärjestelmämme tuntomerkit. Ei me millään ehditä karkuun relativistisella aluksella.”

”Hetkinen. Mitkä tuntomerkit?”

”Tähden spektri, järjestelmän massa, planeettojen lukumäärä, kaikki. Pian niiden hyperluotaimet tulevat ja paikantavat meidät.”

”Mitä jos muuteltaisiin niitä merkkejä hieman?”

”Muuteltaisiin? Oletko lyönyt pääsi? Vai osaatko sinä fuusioida keskustähden vetyä heliumiksi?”

”Ei. Me piilotamme yhden planeetan.”

”Sinä siis olet lyönyt pääsi.”

”Meillähän on aluksessa massaraahain. Kuljetetaan tuollainen pienempi kiviplaneetta kaasujättiläisen viereen ja singotaan se kiertoradalle.”

”Mitä se muka auttaa?”

”Sittenhän se ei ole enää planeetta, vaan kuu! Siitä ne hämääntyvät.”


Muuttoapu

”Voidaanko mennä huomenna uimaan?” kysyy Milla Star Trekin jälkeen.

”Huomenna ei onnistu. Pitää auttaa kaveria muuttamaan Lahdesta Turkuun.”

”Mutta sen jälkeen?” utelee Meri.

”Siihen menee koko päivä. Ensi viikolla sitten.”

Vaikka herätys on aikaisin, havahdun silti puhelimen pirinään.

”Kuule, ei tarvitsekaan ajaa tänään Lahteen.”

”Mitä, onko muutto peruttu? Sairastuiko joku?”

Hetken on hiljaista. ”Ei kun muutto on hoidettu jo. Koko kämppä.”

Aavistan pahaa. Milla uteli materiansiirrosta ja Meri väsäili jotain iltasadun aikana.

”Tarkoitan nimenomaan kämppä. Koko talo on keskellä Kupittaan puistoa. Nyt pitää mennä, poliisi on ovella. Ilmoita muulle muuttoporukalle.”

Samassa saan rantapallosta päähäni. ”Uimaan!”

Myönnän. Tämän kuopan kaivoin itse.


Myöhäinen vieras

Kun olin lapsi, äitini opetti, että talon on oltava kunnossa kun menee nukkumaan. Siksi viikkaan kaiken riisuutuessani.

Laskostan villapaidan ja housut huolellisesti. Aluspaita kelpaa vielä, mutta sukat ja alushousut joutavat pyykkikoriin. Otan uudet aamusuihkun jälkeen. Silmälasit asetan hyllylle.

Avattuani kaulan sauman pääsen käsiksi niskassa olevaan vetoketjuun. Vedän sen auki ristiselkään saakka ja pujottaudun ulos nahasta kuin nuorison kokovartalopuvusta. Leuan alta saan tukevan otteen ja vedän kasvot pään yli. Käännän hupun ympäri ettei tukka sotkeennu.

Lopuksi irrotan huolellisesti lihakset, sisäelimet ja muut pehmytkudokset. Aivot solahtavat silmien kanssa hydrolyyttiseen liemeen. Livahdan vällyjen väliin.

Ovikello soi.

Hitsi.

Puenko päälle, vai menenkö vain kylpytakissa?

Routakodon joulukalenteri, luukku 5

Raapaleet 61-75

Oman elämänsä antisankari

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta hankimatta. Sitten ihmissusi puri minua.

Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.

”Sinun piti purra edes yhtä ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait purra mitä eläintä vain. Ja minkä kimppuun kävit?”

”Suden”, uikutan.

”Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”

”Susisusi?” heilutan häntääni varovasti.

Koko lauma ulvoo naurusta.

Taas hävettää.


Yöpuhelu

Havahduin vaivoin siihen, että puhelimeni soi. Pimeässä hapuilen hyllyä kädelläni, kunnes kapula vihdoin löytyy. Käperryn peiton alle samalla, kun vien puhelimen korvalleni. ”Niin?” mutisen miten kuten mirofoniin.

”Hei,” sanoo naisen ääni, ”oletko kotona?”

”Joo”, vastaan nyt marginaalisesti enemmän hereillä, vaikka väärä numero se on silti.

”Oletko sängyssä?” ääni kujertaa. Ennen kuin ehdin vastata, nainen jatkaa. ”Mitä sinulla on päälläsi? Älä vain sano, että nukut alasti!” Nauru on heleää ja leikkisää.

Olen täysin hereillä ja kierähdän selälleni. Vapaa käteni etsiytyy itsestään haaroväliini. ”Kuka siellä on?” kysyn.

Samassa tunnistan äänen. ”Jumalauta Siri, joko taas? Nyt loppuu ne pilapuhelut!”

Huomenna vaihdan iPhonen nokialaiseen.


Alcubierre

”Herra al-Rashid, erittäin mielenkiintoinen tieteellinen havainto, mutta miksi meidän pitäisi olomme turvattomaksi?”

”Kuvitelkaa hetki. Istutte kotonanne. Kuuluu ääniä, jotka tunnistatte lähtevän tankista. Kuuluu tykin jylyä. Räjähdys. Katsotte ulos. Naapurinne talo on murskana. Tankkia ei näy. Ette tiedä missä se on. Ehkä takapihallanne? Mitä tapahtui? Ette tiedä. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”

Salissa vallitsi hiljaisuus.

”Siriuksen järjestelmässä havaitsemamme suunnattu energiapurkaus oli valtaisa, liian iso selitettäväksi kaksoistähden omalla dynamiikalla. Ainoa toimiva selitysmalli on Alcubierren moottori. Avaruusalus syöksyy tähtienvälisen avaruuden halki keräten hiukkasia edellä työntämänsä kuplan pinnalle. Pysähdyttäessä syntyy mahdollisesti jopa koko järjestelmän tuhoava räjähdys.”

”Emme tiedä, missä tuo alus nyt on. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”


Astronomiahuhupuhe

Pieni meteoriparvi saavutti suurta asteroidia. Meteoreja jännitti ja muutama törmäili tohkeissaan toisiinsa. Yksi niistä, nikkelipitoisin, oli valittu puhemieheksi.

”Anteeksi herra!” se huikkasi kun välimatka alkoi kuroutua umpeen. ”Anteeksi, voisimmeko häiritä hetken?”

”Mikäs tässä”, asteroidi tuumasi. ”Ei minulla mikään kiire ole. Mitäs asiaa teillä pikkukivillä on?”

”No kun me kuulimme, että ihan pian sinulla koittaa suuri päivä. Ja me tahdoimme onnitella sen vuoksi.”

”Ja pyytää nimmarit!” kiekaisi tuskin kilon painoinen möhkäle parven perästä.

”Mikäs suuri päivä minulla on?” ihmetteli asteroidi.

”No planeettatörmäys tietenkin!”

”Olettekos te mukulat taas kuunnelleet niitä radiolähetyksiä? Pelkkää perusteetonta pelottelua. Kyllä tässä vielä kierroksia pari miljoonaa ehtii kertymään.”


Eläinkuriiri

Hymyilen lentokenttävirkailijalle ihan kuin siitä olisi jotain hyötyä. ”Paperit”, hän pyytää. Tai käskee. Ojennan passini. Yrmeä mies selailee sitä kuin sanomalehden otsikoita. ”Ja minne matka?”

”Las Vegasiin”, vastaan. Laitan matkatavarani minulle osoitetulle liukuhihnalle. ”Ja sitten olisi nämä.” Osoitan kahta kantolaatikkoa jalkani vieressä.

”Ja mitähän niissä on?”

Ladon kaikki tarvittavat asiakirjat tiskiin. Vesikauhurokotustodistus, verolippu, terveyslausunto. ”Yksi kääpiölohikäärme ja kolme astraalikissaa.”

Voitokas virne kohoaa yrmeille kasvoille. ”Sääntöjemme mukaan yksi henkilö saa kuljettaa vain yhtä eläintä.” Niin olin arvellutkin.

Kerään paperit rauhallisesti takaisin taskuuni. Samalla kissat soljuvat kopan seinamien läpi ja lennähtävät kehoni sisään.

”Sääntönne taitavat nimenomaan sanoa ’fyysistä eläintä’. Nämä kulkevat sisälläni.”


Pato

Betoni jalkojeni alla jatkuu kilometrejä. Silti se on juuri ja juuri merenpinnan tasolla. Uuden merenpinnan, mutisen itsekseni, vaikka vanhaan maailmaan viittaaminen onkin kerettiläisyyttä. Aurinko paahtaa kuumasti ja juon leilistä hörppäyksen. Katson kaukaisuuteen häviävää nauhaa, joka on padon reuna. En ole vielä edes puolivälissä pyhyiinvaellustani. Toisella puolella Meri aukeaa tasaisena ja laajana. Haluaisin uimaan, mutta veden puolella ei ole tikkaita. Silti ajatus houkuttaa minua, kuten jokaisena päivänä. Vuosittain sadat pyhiinvaeltajat joutuvat hurmioon ja hukuttautuvat. Ymmärrän hyvin, miten puolet planeetasta peittävä meri voi ajaa ihmisen järjiltään. Sini on niin syvä, kuten Merikin. Pyyhkäisen otsaani ja suljen leilin korkin. Vaellukseni planeetan ympäri jatkuu.


New Vegas

”Tervetuloa Gaiaan!” Ovimikko pokkasi ja antoi turvamiehille tuskin havaittavan merkin, että minut sai laskea sisään. ”Ymmärtääkseni tämä on ensimmäinen kertanne kasinollamme?” Nyökkäsin. ”Olemme ylpeitä voidessamme sanoa, että tämä on koko Vegas-rypäksen historian suureellisin ja kallein kasino. Täältä löydätte varmasti pelejä omaan makuunne riippumatta siitä, kuinka vaativa se on. Blackjackista on tarjolla kahden pakan, yhden pakan ja nyt erikoisuutena, puolen pakan versiot. Urheiluvedonlyöntimme kattaa kaiken pesäpallosta ilmakehäsukellukseen.” Katselin ympärilleni. ”Muut paikat tarjoavat toisintoja kaupungeista. Me olemme ainoa kasino, joka on toisintanut koko Maapallon. Suuripanoksisimmat ruletit löytyvät Tansanian savanneilta ja Kalliovuorten pokerissa ei ole ylärajaa lainkaan. Toivottavasti te ja luottokorttinne viihdytte kauan.”


Kaivos

”Tuolla se kaivos oli.” Katson ystäväni osoittamaan suuntaan. Kallioseinässä näkyy louhimisjälkiä ja selvä suuaukko. ”Uraaniako sieltä etsittiin?” kysyn. ”Niin sanotaan”, ystäväni sanoo ja vinkkaa silmää. ”Tapasin kerran miehen, joka oli nähnyt tiettyjä papereita. Hänen mukaansa uraanikaivos oli vain keino pitää ihmiset pois alueelta.” Muistelen varusteita auton takakontissa, köyttä ja lamppuja ja muuta vastaavaa. ”Emme kai aio mennä sinne sisään?” huudahdan. Mutta tietenkin me aiomme. ”Älä hermoile, vartijat lähtivät vuosia sitten.”

Käytävä viettää alas ja kapenee mennessään. Valot tuntuvat imeytyvän mustuuteen paljastamatta mitään. Ihoani kihelmöi, kun kurkin sivukäytäviin. Yhdestä kantautuu kaukaista murinaa.

Ehdimmeköhän karkuun, ennen kuin selviää, miksei vartijoita enää tarvittu?


Suuri kanjoni

Astun ajokista näköalatasanteelle silmiäni hieroen. Päivä on jo noussut ja tummennettujen ikkunoiden hämärän jälkeen auringonvalo lähes sattuu. Kestää hetken, ennen kuin katson ympärilleni.

Pysähdyn kesken askeleen. Henkeni salpautuu enkä edes huomaa sitä. Mikään valokuva ei tee oikeutta todellisuudelle.

Kanjoni aukeaa edessäni ulottuen taivaanrantaan saakka. Nippelitietotumake kertoo, että näen ainakin sadan kilometrin päähän, että alas on viidentuhannen metrin matka. En kuule, imen vain näkymää sieluuni.

Lukemattomat kivikerrostumat seuraavat toisiaan eriväristen viivojen mosaiikkina. Kaukaisuudessa timanttikobolttimuodostumat kimaltelevat kuin tuhannet tähdet. Varjovyöhykkeellä auringonsäteet jättävät osumatta kiven pintaan. Kukaan ei tiedä, miksi.

Matkanjohtaja ojentaa minulle liitosiipeni. Kiinnitän ne selkääni. Kiipeän reunalle.

Sitten heittäydyn ilmavirtojen vietäväksi.


Kirje kiven alla

Tiedän, että muut tulevat tänne kokemaan omaa pienuuttaan, mutta kiviaineksen jylhyys ei hetkauta minua. Läsnäolooni on syynä laajemmat tieteelliset pyrinnöt. Turisteja varjellaan totuudelta eikä missään matkamuistomyymälässä ole niistä kertovia tuotteita, mutta me todelliset tutkijat tiedämme. Kanjonissa asuu olentoja.

Havaintoja niistä on tehty vuosisatojen ajan, kenties vuosituhansien. Intiaanien tarinoita pidetään vain legendoina, kuten kaikkea muutakin, johon läntisen pallonpuoliskon niin sanottu nykytiede ei ole atomiajan huumassa vielä ehtinyt koskemaan. Tiede vaatii todisteita, kuten kuuluukin, ja niitä minä aion hankkia.

Havainnot kertovat ihmistä pienemmistä olennoista syvällä kanjonin kätköissä. Aion löytää ne ja kuvata niitä. Palaan kuukauden kuluessa.

-Loren Kincaid, huhtikuun 16. päivä, 1974


Rajalla

Orionin protektoraatin rajamuodollisuudet ovat jo nähtävyys sinänsä ja jokainen alueelle saapuva rivituristi pääsee osalliseksi tuosta häkellyttävästi prosessista. Itse olen odottanut internointisatelliitissa nyt kolme viikkoa.

Valvonta on tiukkaa. Vartijat kiertävät sähköpamppujen kanssa vahtimassa, että hatut pysyvät poissa päästä ja kengät jaloista. Kerran päivässä meidät avataan kirurgisesti ja varmistetaan, ettemme ole spontaanisti kehittäneet räjähteitä haiman ympärille.

Kolmen tunnin välein suoritamme erilaisia fyysisiä testejä ja ratkomme älykkyyspähkinöitä. Liian huonoja tuloksia saavat viedään poistohalliin. Omalta osaltani olen toiveikas, harva selviää näin pitkään, mutta vaimoni kohtalo huolestuttaa minua.

Näin kerran sisään poistohalliin. Siellä ei ollut ketään, mutta ainuttakaan paluusukkulaa ei ole laukaistu kolmen viikon aikana.


Area 51

Siinä se on, raja. Oranssit tolpat jakavat hiekkaisen, kukkulaisen maan kahtia. Kaktukset täplittävät kummankin puolen maisemaa yhtäläisesti. Ilmassa väreilee kuumuus ja pöly. Seisomme muutaman askeleen päässä yhdestä tolpasta. Se ei vaikuta uhkaavalta.

”En näe kameroita missään. Oletko varma, että se on tässä?”

”Tuskin kukaan on kylvänyt noita oransseja pyrpylöitä kahden metrin välein käytännönpilanakaan.”

”Mikä sitten estää meitä ylittämästä rajaa?” Virnistän ilkikurisesti ja otan askeleen lähemmäs.

”Älä nyt, se on laitonta. Joudut vielä ikävyyksiin.”

”Filosofiapähkinä: Tapahtuiko rikosta, jos poliisi ei ollut sitä näkemässä?” Naurahdan ja teen mahtavan loikan.

Iskeydyn johonkin näkymättömään. Nenästäni vuotaa verta.

”Saatana!”

”Ovela veto, ovat korvanneet kamerat voimakentällä.”


Kivi

Hypistelen kiveä kädessäni. Ehkei se ollut fiksua. Nyt se seuraa minua kaikkialle.

Pari ensimmäistä kertaa luulin sitä vain huvittavaksi sattumaksi. Osoitin kavereilleni liikennevaloissa seisovaa valkoista autoa ja hihkuin, ”Katsokaa, siltäkin puuttuu rekisterikilpi ja ikkunat on tummennettu.” Heidän oli pakko myöntää, että se näytti samanlaiselta kuin auto kaukana kukkulan päällä.

Sitten aloin nähdä sitä kaikkialla, kasinoiden parkkihalleissa, purilaispaikan drive in -kaistalla, jopa aidatulla asuinalueella. Minne tahansa meninkin! Kun loma loppui, huokaisin salaa helpotuksesta ja palasin Eurooppaan.

Siitä ei ollut apua. Nyt valkoinen auto seuraa minua kaikkialle. Joskus öisin kuulen sen kiertävän taloa moottori murahdellen. Pelkään.

Auttaisikohan rajan takaa poimimani kiven palauttaminen?


UFO-Havaintotavoite

”Siellä niitä on, kapteeni. Tuolla kukkulan laella. Ainakin kymmenen.”

”Ohjatkaahan lähemmäs niin katsotaan.”

”Näyttää olevan UFO-porukkaa, kapteeni.”

”Tutkijoita vai uskovaisia?”

”Kolmella on ET-lippis, sir.”

Ilmavoimien kapteeni huokaisi. ”Joko taas on uusikuu?”

”Mitäs sanotte kapteeni, jos vilautettaisiin vähän?”

Kapteeni pohti hetken ja näppäili tilastot auki. ”Vasta kahdeksan ufo-havaintoa tällä viikolla ja nyt on jo lauantai.”

”Aivan! Jäädään kohta jälkeen tavoitemäärästä.”

”Olette oikeassa. Laskekaa häiveverho.”

Kymmenen metriä maan pinnasta valot syttyivät kuin tyhjästä. Lautasen muotoinen alus leijui ihmisjoukon yllä ja voimakas, aaltoileva humina täytti ilman.

”Siellä ne nyt kuvaavat meitä!”

”Riittää jo tältä erää. Kiihdyttäkää hitaasti kahteen mailiin ja nostakaa sitten häive.”


Verikivi

Kymmenentuhannen mokkasiiniparin ääni oli kuin yötuulen suhinaa. Soturit juoksivat tasaista vauhtia yli kukkuloiden ja halki kaktusten täplittämien laaksojen. Maa värähteli kaukaisen kuorsauksen tahtiin. Pieni pilvi puristi keihästä kädessään ja pysytteli kokeneempien miesten tahdissa, vaikka keuhkoja poltti. Hän oli heimonsa nuorin, melkein poika. Aamun jo koittaessa sadan heimon yhteinen armeija näki jättiläisen. Se nojasi kallioon ja nukkui. Vuoristot vavahtelivat. Hyökkäys oli nopea ja brutaali. Nuolet vonkuivat, sotakirves iski lihaan. Jätti karjui ja iski murskaten luuta ja lihaa, mutta shamaanien taika imi veren kiveen. Pieni pilvi kaatui maahan keihäs katkenneena.

Se oli aikojen alussa. Enää muistona taistelusta on valtava, punainen kallio Nevadassa.