Routakodon joulukalenteri, luukku 21

Raapaleet 306-320

Abdul Alhazredin säätiö

Tiedän mitä minusta kerrotaan. Että olen hullu! Pötypuhetta, sanon minä. Minä olen täysin järjissäni. Minä olen vain suunnitelmallinen.

Sulkakynäni on huhujen mukaan kirottu, jonkin muinaisen kultin jälkeensä jättämä artefakti, joka vaatii toimiakseen ihmisverta. Pelkkää panettelua, punainen väri on kyllä mustetta. Ehkä virheellinen olettama johtuu siitä, että kirjoitan ihmisnahalle.

Mitä sitten, jos kirjoitankin vain uudenkuun öinä, jos uhraan akvaariokaloja syvyyksien jumalille, jos rakennan muinaisbabylonialaisia temppeleita hiekasta lasten leikkikentille? Luovilla ihmisillä on oikkunsa.

Joskus saatan pyydystää näkymättömiä kaskaita ja syödä niitä kirkuen kaupungintalon aulassa. Tai ripustan vaatteettoman itseni kauppakeskuksen katosta ongenkoukuilla.

Miksi kutsutte minua hulluksi?

Miten te sitten erottaudutte eduksenne muista apurahahakijoista?


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Kirjakeiju

Katson tuolilta. Ei, istuin siinä hetki sitten. Kirjahyllyssä kirjarivin päällä? Ei. Ruokapöytä, mikroaaltouunin päällinen, muovipussikasa työtason nurkassa, kaikki vesiperä. Ei sohvan selkänojalla, kuivaustelineellä, pyykkikorin päällä, vessassa pesukoneen vallanneessa lehtikasassa.

Luin sitä kirjaa vain viisi minuuttia sitten! Minne kosmioon se on jo ehtinyt hävitä? Teen vielä uuden kierroksen. Turhaan.

Olkoon niin. Kovat keinot käyttöön. Otan esiin 12000 syytä olla onnellinen ja revin siitä sivun. Tähän kelpaa onneksi roskakirjakin. Viillän sivulla sormeeni paperihaavan ja mumisen kutsuloitsun.

Ilma väreilee, vääntyilee. Utuinen hahmo ottaa muodon. Sillä on paperiset keijusiivet ja pyöreät silmälasit.

”Hiekkasotilaat, 9789510389928, on piiloutunut. Etsi se!”

Kirjakeijuilta ei yksikään nide pysy piilossa.


Myymätön painos

Olin ennen kirjailija. Monen mielestä hyvä, luettava, jopa viihdyttävä, mutta en myyvä. En sillä tavalla, kuin kustantajani olisi halunnut. Parissa vuodessa myymättä jääneet painokset tuhottiin, ja se tuhosi sieluni. Nide niteeltä, kunnes sydämeni oli yhtä tyhjä kuin kustantajani varastohyllyt.

Vaihdoin alaa pörssikeinotteluun. Tahkosin rahaa häikäilemättömästi vain tiettyä tarkoitusta varten. Tänään ostin entisen kustannusyhtiöni.

Olen kutsunut koko yhtiöjohdon uuteen toimistooni. Nauran heidän hölmistyneille ilmeilleen, kun he tunnistavat minut, entisen narussa johdateltavan käskyläisensä. Nauran heidän kasvavalle kauhulleen, kun ovet sulkeutuvat. Nauran seinään kiinnitetystä tuolistani, kun lattia aukeaa paljastaen makulointikoneiden ahnaat kidat.

Hyödyttömät, sieluttomat, kirjoja rakastamattomat tolvanat! Tuomitsen teidät! Repikööt koneet lihanne kappaleiksi!


Ystävät

Siitä saakka kun täytin kolme, säkenöivät kallot ovat seuranneet minua. Ensin ne pelottivat minua, mutta totuin niihin. Yleensä näen niitä vain ollessani yksin, mutta välillä tiedän muidenkin nähneen niitä vilaukselta. Kiljaisu, säikähtynyt ilme, otteesta lipsahtanut tavara, ne ovat varmoja merkkejä.

Kukaan ei ole kysynyt minulta niistä suoraan, mutta jutut leviävät. Olen saanut oudon maineen ja ihmiset huomaavat, että muutkin ovat varautuneita seurassani, tai karttavat sitä kokonaan. Aikaa myödän monet katkaisivat välit. Jäljelle jääneitä ei olut monta ja heitäkin on maailman meno harventanut.

Olen päätynyt elämään yksin, siis ilman ihmisiä. Yksin en voi koskaan olla.

Säkenöivät kallot kuiskivat minulle joka hetki.


Konearmeija

Minun kannattaisi pysyä piilossa. Kannattaisi, mutten pysty. Pelkään liikaa. Haluan vain paeta kaikkea. Lähden romahtaneen betonielementin takaa. Huudan siskoani. Kukaan ei vastaa.

Pääsen kadulle. Onko nyt tosiaan yö? Pimeällä taivaalla risteilevät zeppeliinit erottuvat palavan kaupungin liekeistä hohtavassa valossa. Jotakin putoaa korttelien päässä keskustaan. Räjähdys heittää minut maahan. Joku pudotti flogistonipommin!

Nousen ylös. Nurkan ympäri juoksee ihmisiä, heidän perässään kellopelien joukko-osasto. Mekaaniset kammotukset tarttuvan ihmisiin, ja musertavat heidät hengiltä tai paiskaavat heidät seinään tappavalla voimalla. Niiden yllä roottorien varassa leijuu toisenlaisia kellopelejä, jotka ampuvat räsähteleviä, murhaavia liekeiskuja harvenevaan ihmisjoukkoon.

Jähmetyn paikoilleni.

Tiedän, että häviämme taistelun. Aamuun mennessä tämä kaupunki kuuluu kellopeleille.


Turvatarha

Asiasta on vängätty kuukausia, joten kukaan ei ylläty, kun vihdoin annan periksi. Aamiaisen päätteeksi sanon, että voisimme käydä tänään lounaan jälkeen kennelissä, mutta eihän poikaa sellaisessa tilassa jaksa katsoa kovin kauaa. Päädymme lähtemään jo ennen lounasta.

Parkkeeraan ja kuljemme ilmalukosta. Paikan hoitaja kysyy, haluaisimmeko katsella kuvia, vai käydä hangaarihallissa katsomassa. Tietenkin poika haluaa katsomaan niitä.

”Tuo on hieno!” hän sanoo.

Katselen alusta, ainakin puoli kilometriä pitkä. ”Se kuluttaa enemmän dilithium-kristalleja kuin mihin meillä on varaa.”

Lopulta päädymme Collie-luokan risteilijään. Poika saa lentää sen itse kotiin.

”Muista sitten ulkoiluttaa sitä asteroidikentässä kolmasti päivässä”, sanon. ”Ja sohvalle sillä ei sitten ole asiaa.”


Povaaja

Asiakas istuutuu raskaasti huokaisten. Huolten painama mies. Puvusta päätellen varakas. Pidän saalistushymyni ystävällisenä.

”Haluatte siis tietää tulevaisuutenne, herra…?”

”Eikö teidän pitäisi tietää nimeni?”

”Olen ennustaja, en selvännäkijä. Te haluatte tietää mitä tulee, ette mitä on. Herra…?”

”Arden. Jimikristos Arden.”

Käännän kolme korttia esiin. Mies katsoo niitä otsa rypyssä. ”Tuohan on kuolema.”

”Ja nyt, maksu. Tulkinta sitten.”

Herra Arden latoo setelit pöytään yksi kerrallaan. Pieniä seteleitä.

Käännän kolme korttia lisää. Hengähdän terävästi. ”No jopas!”

Asiakkaani kalpenee. ”Mitä näette?”

Kala on koukussa. ”Minä kerron. Koko totuuden. Maksoitte siitä ja sen saatte.” Nyt hymyilen hampaani paljastaen. ”Tai kolminkertaisella hinnalla… kerron vain hyvät asiat.”


Järvi

Kyyristän hartioita, kiskon pusakkaa tiukemmalle tuulta vastaan ja tuijotan rantamatalikkoa. Jos peräännyn, ne lähestyvät. Jos käännän niille selkäni, ne lähestyvät. Jos suljen silmäni, ne kahlaavat kohti.

En ole varma, montako niitä on. Kymmeniä, ehkä satoja. Luulen, että niitä on nyt enemmän kuin aluksi. Ne tuijottavat minua kuolleilla silmillään, kasvot kalpeita, hymy jähmettyneenä muovisilla huulillaan. Mitä jos poimisin yhden niistä käteeni? En kuitenkaan poimi.

Illan tullen huolestun hämärästä. Hämärä muuttuu pian pimeäksi. Mitä silloin tapahtuu? Pystyisinkö juoksemaan niitä pakoon? En uskalla edes vilkuilla ympärilleni, etäisyyttä on niin vähän jäljellä.

Lasten nukkeja, levää hiuksissaan. Suut avautuvat, täynnä teräviä hampaita. Niin kovin teräviä.


Kirjat perivät maan

Aamulla herään tunteeseen, että kirjoja olisi hyllyköissä enemmän kuin illalla. Naurettava silkka ajatuskin, mutta en pääse siitä eroon. Hyllyt ovat vain ääriään myöten täynnä.

Ruokapöydälle on unohtunut pino. Mistähän hyllystä se on peräisin? Missään ei näy sopivaa aukkoa. Eteisessä on toinen kirjapino. Kun palaan vessasta, ruokapöydällä on kaksi pinoa. Käyn juomassa. Kumpikin pino kasvaa sillä aikaa kattoon.

Iltapäivällä olo käy tukalaksi ja elintila pienenee. Naapuri on lomamatkalla, joten kopautan seinään aukon moukarilla. Kirjavyöry laajenee välittömästi täyttämään uuden tilan.

Iltaan mennessä olen vallannut koko kerrostalon, mutta ongelma pysyy. Suljen ovet. Se pysäyttää tulvan. Olen turvassa.

Nyt vielä kun olisi jotain luettavaa.


Punainen täplä

Katso, punainen täplä lattialla. Mikä se on? Jännä! Mitä, sehän liikahti. Nyt tilanne muuttui kertalaakista. Sehän on elävä! Sitä pitää vaania. Nyt se liikahti uudelleen! Nyt tarkkana. Taas! kimppuun! Punainen täplä juoksee pitkin lattiaa ja onnistuu aina välttämään kiinnijäämisen. Missä se nyt on? Seinällä. Loikka, loikka! Ohi. Entä nyt? Ruokapöydällä, muovisen vesikannun kyljessä. Loiskis! Missä? Avoimessa kaapissa, menossa jauhopussiin. Ei onnistu! Sehän kaivautuu syvemmälle kaappiin, perään heti. Jätepaperipino, naulakko, tiskipöytä, kylläpä punainen täplä liikkuu nopeasti.

Kun kissa raastaa verhot alas, panen laserpointterin takaisin taskuuni ja poistun ikkunan takaa vihellellen. Jos tumppien viskely leikkipuistoon ei lopu, punainen täplä vierailee huomenna uudelleen.


Artefakti

Kuljen kujia, jotka eivät ole samassa järjestyksessä enää huomenna. Paikan asukkailla on pälyilevä katse, valoa on vähemmän kuin kuluva tunti antaisi odottaa. Ilmassa haisee vaarallinen magia. Astun liikkeeseen.

”Isäntäni lähetti minut hankkimaan muinaisen artefaktin, jossa asuu ikiaikainen paha. Onko teillä sellaista?”

Myyjä johdattaa minut ison vitriinin ääreen.

”Tässä on sormus, jonka smaragdiin on suljettu pahantapainen djinni.”

”Pahantapainen?”

”Se viskelee luumuilla.”

”Onko muuta?”

”Tähän tikariin kuningas Akhmed vangitsi kauhean demonin.”

”Sekö kuningas Akhmed, joka on nyt kuninkaana? Milloin?”

”Viime viikolla.”

Pudistan päätäni.

”Sallikaa minun esittää asia toisin. Muuta ei ole ja ainoalla kilpailijallani on tänään vapaapäivä.”

”Ymmärrän”, nyökkään. ”Pankaa tikari pakettiin.”


Virheetön

Kannan laatikon etuovelta suoraan pomon pöydälle. ”Kas siinä”, sanon. ”Uusin kirja, painotuoreena.” Onnittelen itseäni hyvin tehdystä työstä.

Pomo repäisee laatikon auki ja poimii päällimmäisen kirjan käteensä. Hän selailee sitä hetken ja nyökyttelee. ”Kai sinä oikoluit tämän?” hän kysyy.

Nyökkään. ”Kyllä, kuuteen kertaan.”

”Niinkö, entäs tämä tässä sivulla seitsemän-” Yhtäkkiä pomo vaikenee ja tuijottaa sivua hiljaa.

”Tosiaan, kun toimitin kauttasi käydyn viimeisen version painoon, huomasin vielä yhden typon, joka oli välttänyt katsettani siihen asti.”

Pomon kädet tärisevät. ”Ainakaan tätä ei ole vielä lähetetty.”

”Minä allekirjoitin lähetyslistan juuri äsken.”

”Hullu! Maailmahan loppuu, jos koskaan ilmestyy virheetön painotuote!”

Ulkona aurinko himmenee, ja sammuu.


Pelastus

Jostain kaukaa kantautuu torven ääni. Seisahdun ja vilkaisen myrkynvihreälle taivaalle, jonka pilvipeite on rikkumaton. Väärä hälytys, tuhahdan, kun merkkiääni toistuu, nyt lähempää. Pian jokainen katolle asetettu vahti puhaltaa omaan soittimeensa keuhkojensa kyllyydestä.

Monet uskoivat pelastusalusten tuloon, mutta minulle ne olivat vain haavekuvia, täyttymättömiä lupauksia, joiden pettäessä syttynyt toivo rusentaisi henkemme. Nyt uskon, uskon sieluni pohjia myöden. Pelastus saapuu!

Sitten näen sen. Alus on valtava, isompi kuin mikään, mistä toiveikkaimmatkaan ovat rohjenneet uneksia. Se ei silti ole riittävän iso koko kaupungille. Ei, osa pelastuu, osa jätetään jälkeen kuolevalle planeetalle. Toivo muuttuu hyytäväksi peloksi.

Minä aion pelastua. Vedän paidan alta leipäveitsen esiin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s