Orvokki Lähteensilmä oli keiju, ja kuten keijut yleensäkin, hän oli pieni kooltaan, kaunis kasvoiltaan ja häijy luonteeltaan. Asuinpaikkanaan hänellä oli Puunkolo, jonka metsän eläimet olivat hänelle rakentaneet. Puunkolossa oli kaikki tarpeelliset mukavuudet: juokseva vesi, sauna, poreallas ja kaapeli-tv. Hän kutsui kaksikerroksista huvilaansa puunkoloksi vain johtaakseen harhaan keskustelukumppaneitaan, joita tosin hänellä ei monta ollut. Kukapa nyt kopean ja pikkumaisen keijun kanssa tahtoisi viettää aikaa? Palvelijoita lukuun ottamatta, tietysti.
Huvilansa hän oli teettänyt orjatyönä heti keväällä metsän vallattuaan ja sen eteen oli monta tikkaa, oravaa ja lumikkoa heittänyt henkensä. Fiksuimmat olivat selvinneet puhumalla pahaa tovereistaan ja kipuamalla Orvokin suosioon. Se oli ollut helppoa naapurikärhämien myrkyttämässä ilmapiirissä. Verrattain rauhallinen sekametsä oli muuttunut alta viikon pakkotyöleiriksi.
Orvokki oli pitänyt orjajoukkionsa kurissa palkkaamalla päällysmiehiksi kaksi peikkoa. Kukaan ei uskaltanut nousta Orvokin valtaa vastaan, ei ainakaan sen jälkeen kun Puntti ja Sintti olivat julmasti murskanneet peltohiirien kapinan. Tämän takia ei Mustan Hehtaarin metsästä löydy peltohiiren peltohiirtä tänäkään päivänä.
Puntti oli kahdesta peikosta isompi. Se painoi ainakin kaksisataa kiloa ja jaksoi nostaa kiven kuin kiven, ei väliä miten suuri se oli. Puntilla oli päässään aina, myös nukkuessaan, keltainen hattu, jossa oli valkoinen sulka. Sen se oli repinyt kiinni saamaltaan joutsenelta, joka oli päässyt hengissä pakoon vain siksi, että heti sulan saatuaan oli Puntti alkanut kiinnittää sitä hattuunsa.
Sintti puolestaan oli huomattavasti pienempi kuin toverinsa, mutta samalla kierompi, luihumpi ja sadistisempi. Siinä missä Puntti hakkasi puunrungollaan kaikkia, jotka eivät työskennelleet tarpeeksi rivakasti, käytti Sintti hienovaraisempia metodeja. Niihin lukeutui muun muassa myrkytettyjen ruoka-annosten jakaminen mahdollisille kapinajohtajille ja maamiinojen sijoittaminen patjojen alle ihan summamutikassa. Hyvin pian kukaan orjaleirin vanki ei ollutkaan käyttänyt makuualustanaan muuta kuin kovaa maata. Tämän jälkeen Sintti oli siirtynyt teholiimaan ja syyhypulveriin, mutta huolimatta kaikista järjettömistä väkivaltaisuuksista ja valtavista miestappioista ei yksikään eläin edes harkinnut karkaamista. Siitä pitivät kimalaiset huolen.
Kimalaiset olivat peikkojen ohella ainoita, joita Orvokki kohteli edes jonkinlaisella kunnioituksella, vaikkakin vähäisellä. Ne keräsivät Orvokille mettä, jota ilman keijut, kuten hyvin tunnettua, kuolevat hyvin tuskallisen kuoleman. Niinpä ne olivat tehneet sopimuksen Orvokin kanssa: ne toisivat Orvokille kaiken tämän tarvitseman meden ja vartioisivat orjia, ja Orvokki puolestaan jättäisi ne rauhaan. Punttia tämä sopimus ei miellyttänyt, sillä nyt hän ei voinut mätkiä kimalaisia puunrungollaan kuten ennen. Onneksi hänellä oli paljon muuta mätkittävää. Ja aina välillä osui joku partioiva kimalainenkin puunrungon eteen. Ihan vahingossa vaan.
Yksi metsän kovaosaisista eläimistä oli Taavi Tikka, joka ei ollut ollenkaan tyytyväinen asemaansa, vaikka olikin melkoisen korkealla Orvokin komentoketjussa. Kun metsän muille linnuille oli selvinnyt Taavin petollinen luonne, Taavi jäi sosiaalisesti yksin.
Hän muutti serkkunsa Åke Koskikaran luo läheisen virran varrelle, mutta lopulta hän joutui lähtemään sieltäkin. Kaikki oli ollut hyvin niin kauan, kunnes läheisessä Primalcon tehtaassa sattui onnettomuus ja virtaan pääsi valtaisa määrä Koskenkorvaa. Åke, joka oli siihen asti viettänyt nuhteetonta elämää ja oli siten siis täysin tottumaton alkoholin kuluttaja, alkoi häiritä naapureita riettailla lauluillaan siinä määrin, että lopulta muut lähiseutujen asukkaat yksissä tuumin tuikkasivat Åken kodin tuleen. Koivulehto oy:n asukastoimikunnan puheenjohtaja Harri Hirvi oli liekkien lyödessä yhä ylemmäs todennut: ”Niin päättyy Åke Koskikaran koskiskaraoke ja nyt on sen päällelaulut loppu.” Åke oli käristynyt sammuneena vuoteeseensa ja Taavi oli nipin napin päässyt pakoon.
Peläten henkensä puolesta Taavi päätti muuttaa turvallisemmille maille Keski-Amerikkaan, eikä häntä sen koommin Mustan Hehtaarin metsässä nähty. Jotkut huhut kertoivat Taavin jääneen metsästäjien verkkoon jossain Keski-Afrikassa ja päätyneen pannuun, mutta kukapa kaikista huhuista selkoa ottaisi.
Eräänä aamuna Puntti palasi vartiokierrokseltaan hiukan huolissaan. Hän otti jotain taskustaan ja näytti Sintille.
– Katsos hei tätä. Keltainen lehti. Syksy on tulossa.
– Tämä ei ole ollenkaan hyvä, sanoi Sintti. – Syksyn tullessa keijut muuttavat etelään, mutta me emme voi päästää rouva Lähteensilmää menemään. Muutoinhan meiltä menee työ ja katto pään päältä. Puhumattakaan siitä, että talven aikana nuo kirotut jyrsijät ja muut itikat saattavat kasvattaa selkärangan ja keväällä ei hyvä heiluisi. Meidän on estettävä sitä ämmää lähtemästä. Mutta miten?
– Jaa, sanoi Puntti, – murskataan sen siivet niin se ei pääse lentämään. Ja jos se ei voi lentää niin se ei voi lähteä.
Sintti riemastui. – Kuule, ensimmäinen hyvä idea sinulta tänä vuonna, ja syksy on vasta alkamassa. Just niin me tehdään! Ja jo samalla viikolla Orvokkia kohtasi osittain epäonnistunut salamurhayritys, kun suuren tammen takaa ammuttu nuoli osui vain siipeen. Salamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni, ei vaikka Puntti ja Sintti kuulustelivatkin kaikkia kiinnisaamiaan eläimiä sellaisella riehakkuudella, että tunnustus olisi kyllä irronnut jos joku olisi vain jotain tiennyt.
Niinpä Orvokin ei auttanut muu kuin jäädä Mustan Hehtaarin metsään talveksi, kun vapaaehtoista kyytiäkään ei ollut mistään tiedossa. Vain tyhmä olisi pakottanut jonkun kurjen tai vastaavan ratsukseen ja vastaamaan turvallisuudesta koko pitkän lentomatkan ajaksi, ja tyhmäkin vain kerran.
Toisaalla olivat metsän eläimet laatineet suunnitelmia. Puunkolon valmistuttua olivat työt vähentyneet, vaikka Orvokki tahtoikin kesämökin sadan metrin päähän huvilastaan, ja orjuutetut eivät olleet jääneet lepäilemään. Kärppien oli onnistunut salakuljettaa työmaalle viisi kiloa Raidia, ja lopulta eräänä syyskuisena aamuna alkoi tapahtua.
Kimalaisilla oli kova kiire. Yhtäkkiä niiden pitikin kerätä Orvokin matkaeväiden sijasta mesivarasto koko talveksi, ja se ei ollut helppoa puuhaa, varsinkin kun kukat olivat alkavan syksyn myötä vähentyneet. Niiden oli pakko irrottaa vartiovuorosta miehiä mettä keräämään, joten ne eivät voineet tarkkailla aivan kaikkea mitä tapahtui. Niinpä Sintti oli suojaton kun se meni lyömään vähän vauhtia kesämökin perustusten parissa puuhaileviin oraviin.
Sintti oli kumartunut tarkistamaan valetun betonipohjan tasaisuutta tökkimällä vielä märkää betonia kepillä, kun oravat huomasivat tilaisuutensa tulleen. Ne kerääntyivät suureksi laumaksi kivenheiton päähän Sintin taakse ja johtajansa merkistä syöksyivät vellovana laumana eteenpäin. Kuului vain *tömpsis* ja *tumpsis* kun oravat törmäsivät kyyristelevään peikkoon ja Sintti lennähti iso nenä edellä suoraan betoniin. Kuoppa oli kaivettu niin syväksi, että edes Puntti ei olisi päässyt sieltä ylös, pienemmästä peikosta nyt puhumattakaan. Sintti ehti pinnalla räpiköidessään päästää vain yhden ulvaisun ennen kuin betoni veti sen syvyyksiin ikuisiksi ajoiksi. Mutta ulvaisu oli ainoa, mitä kimalaiset tarvitsivat.
Kun työmaalla partioivat kimalaiset vihdoin tajusivat jonkin olevan pielessä, niiden oli enää täysin mahdotonta tehdä mitään Sintin eteen. Eipä sillä että ne olisivat varsinaisesti peikkoa halunneetkaan auttaa, mutta Orvokki suuttuisi paljon jos hänen apulaiselleen tapahtuisi jotain. Väistämätön oli jo tapahtunut, joten massiivinen kosto oli ainoa asia, mihin kimalaiset pystyivät Orvokkia lepyttääkseen. Kaikki kapinalliset olisi pistettävä hengiltä. Pian yleiskimalallinen hälytyssurina kantautui metsän laidasta toiseen ja kaikki kimalaiset kerääntyivät työmaan joka laidalle. Yksikään kurre tai jänö ei pääsisi hengissä karkuun.
Tuhannet kimalaiset lähtivät hyökkäykseen tarkasti suunnitellun kuvion mukaisesti. Jo ensimmäisessä aallossa jokainen kohde saisi tappavan määrän pistoksia. Jos kimalaiset eivät muuta olleet niin tarkkoja maineestaan tehokkaina työläisinä, oli tehtävä sitten mikä hyvänsä. Silmänräpäys silmänräpäykseltä tappava pilvi syöksyi kohti ja kapina näytti olevan tuomittu nopeaan ja tuskalliseen tuhoon, kun Marko Mäyrä säntäsi liikkeelle, juoksi kohti lautakasaa, hyppäsi sen yli ja huusi, – Mustan Hehtaarin metsän puolesta!
Ikävä kyllä Marko oli hypännyt väärän lautakasan taakse ja mäjähti suoraan Punttia varten piilotettuihin ja viritettyihin karhunrautoihin. Kun taistelu lopulta päättyi, Marko haudattiin pakattuna kolmeenkymmeneen kolmeen tulitikkurasiaan.Onneksi Rainer Minkki, maahissodan veteraani ja minkkien seksuaalinen tasa-arvo -yhdistyksen sihteeri, tajusi tilanteen ja jo ennen Markon kohtalokasta loikkaa lähti juoksuun kohti toista lautakasaa. Hänen huima loikkansa piirtyi kirkkaana jokaisen läsnäolijan mieleen. Se oli teko, josta puhuttiin Mustan Hehtaarin metsässä vielä vuosia. Rainerin kadottua lautakasan taakse koko aukio räjähti.
Raid-pommit oli kätketty suurta varovaisuutta noudattaen ja niitä oli aivan joka puolella. Pahaksi onneksi yllätystarkastus oli keskeyttänyt aamuyön miinoituksen, joten viimeinen pommi ja laukaisija oli jouduttu kätkemään samaan paikkaan lautakasan taakse. Näin ollen Rainer, laukaistessaan myrkkypommit, räjäytti myös itsensä. Hänestä tuli Kimalaissodan suurin sankari, jonka urheudesta tehtiin monia lauluja. Kun pommit räjähtivät, pelmahti ilma täyteen hyönteisille myrkyllistä ainetta ja kimalaiset joutuivat sekasorron valtaan. Niiden hyökkäys keskeytyi ja ennen kuin ne tajusivat mitä tapahtui, oli jo liian myöhäistä. Hitaana keltamustana sateena ne tippuivat maahan, kuolleina kuin kivet. Varsin kevyet kivet, tosin. Yksikään kimalainen ei selvinnyt ja niiden lajitoverit läheisessä Pellavalaaksossa muistavatkin tuon syyskuisen päivän Myrkkytorstaina.
Kun kimalaiset ja Sintti olivat poissa tieltä, oli lopputaistelu varsin helppo. Kaikki pettureiksi ryhtyneet kaivettiin koloistaan esiin ja surmattiin armotta. Kaikki paitsi Taavi Tikka, joka oli vaihtanut maisemaa jo kuukautta aiemmin ikään kuin aavistaen mitä tuleman piti.
Puntti taas yritti karkuun, mutta jäi kiinni metsän reunassa ja raahattiin hakattuna rakennustyömaalle. Valkoinen sulka oli tungettu etusormen kynnen alle, mutta keltaista lakkia ei ollut näkyvissä vaikka kolme virnistelevää jänistä vakuuttivatkin ”sen siellä olevan”. Työmaalla vieläkin märkä betoni sai ottaa vastaan jo toisen peikkonsa samana päivänä. Sitä ennen jokaiselle tarjottiin mahdollisuus puraista Puntista pala kostoksi kaikista hirveyksistä, mikä johti siihen, että betoniin päätyi lopulta vain puolikas kylkiluu ja hyvin kaluttu polvilumpio. Koko toimitus oli kestänyt monia tunteja ja Puntti oli pysynyt hengissä varsin pitkään. Lopulta oli aika kääntää huomio itse pääpaholaiseen, Orvokki Lähteensilmään, joka ei päässyt siipirikkona pakoon, sillä hänen alaovensa oli pönkitetty kiinni ja yhdellä siivellä oli paha lähteä lentoon toisen kerroksen parvekkeelta.
Kun pönkkinä ollut lankku oli potkaistu tieltä, huomasivat vapautensa itselleen taistelleet eläimet, että Orvokin ovi oli lukittu sisäpuolelta. Se ei kauaa vihaista joukkoa pidätellyt ja pian lensivät säleet joka suuntaan, kun ovi kaatui karmeistaan ja eläimet vyöryivät sisään Puunkoloon. Orvokkia ei näkynyt alakerrassa, joten oikeutettua vihaa puhkuva massa suuntasi portaita ylös. Sieltä Orvokki löytyi, makuukammaristaan. Viimeisenä tekonaan Orvokki oli riistänyt entisiltä orjiltaan koston suoman ilon ja päättänyt itse päivänsä. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui, että Orvokki oli ottanut yliannostuksen siitepölyä ja menehtynyt varsin onnellisena. Raivostunut lauma repi Puunkolon aivan säleiksi ja lopulta tuikkasi koko höskän tuleen. Vieläkään mikään kasvi ei suostu kasvamaan tuolla mustuneella aukiolla.
Ravistettuaan harteiltaan alkukeväästä saakka jatkuneen orjuuden Mustan Hehtaarin metsän asukkaat muuttivat asuinsijansa nimen Murhatun Keijun metsäksi varoitukseksi muille ja jatkoivat elämäänsä siihen mihin olivat jääneet, parhaansa mukaan. Talvivarastojen keräämiseen oli jäänyt huomattavasti vähemmän aikaa kuin aiempina vuosina, eivätkä uudelleen syttyneet naapuririidat helpottaneet tilannetta yhtään. Elämä palasi vanhoihin uomiinsa.
El Bananiassa Taavi Tikka oli ryhtynyt bisnestikaksi, vaihtanut nimekseen Nikko Nakuttaja ja kasvattanut lopulta melkoisen imperiumin myymällä Brasilian sademetsistä tuotettuja eksoottisia huumeita ympäri maailman. Hän kuoli lopulta viisitoista vuotta myöhemmin KOPin eli Kurre-Oravien Pyöveliveljien vihdoinkin saatua selville hänen olinpaikkansa ja lavastettua murhenäytelmän yhdellä tikalla ja täysperärekalla. Loppujen lopuksi oli oikeus voittanut ja Rainer Minkki saattoi vihdoinkin levätä rauhassa.
(Kirjoitin tämän sadun joskus vuonna 2001 tai 2002 kirjoittajakurssilla, jota olivat vetämässä Anne Leinonen ja Sari Peltoniemi. Tehtävänä oli lyhyestä sadunpätkästä kirjoittaa omanlaisensa versio, ja jos halusi tekstin sai jatkaa loppuunkin asti. Sinä yönä uni oli niukkaa, mutta yleisön ja ennen kaikkea kurssivetäjien palaute oli ehdottomasti sen arvoista. Tarina julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä 1/2002.)
Routakoto 