Olipa kerran Ranskassa Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento

Olipa kerran Ranskassa 2 Korppien synkkä lentoOlipa kerran Ranskassa
Suuri gansterisota, osa 2: Korppien synkkä lento

Käsikirjoitus: Fabien Nury
Kuvitus: Sylvain Vallée
Suomennos: Markku Salo
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8851-5

Sarjan ensimmäisessä osassa nuori Joseph luo Ranskassa omaa romumetallivaltakuntaansa. Jo silloin hän omaksuu taktiikan, jossa veikataan useita voittajia yhtä aikaa. Kun saksalaiset sitten marssivat Pariisiin, romukeisari joutuu kahden vaiheille. Paetako henkensä edestä, juutalaiset kun eivät ole erityisen kovassa huudossa, vai jäädäkö hoitamaan bisneksiään, sillä natsien sotakoneisto huutaa raaka-aineita. Siinä voi mies rikastua, kunhan ei heitä henkeään.

Olipa Kerran Ranskassa 2 autoJoseph joutuu kohtaamaan niin epäilyjä syntyperästään kuin tyytymättömiä saksalaisia, jolloin väkivalta ja lahjonta osoittavat tarpeellisuutensa. Näitä oppeja hän käyttää vielä myöhemminkin elämässään, kuten ensimmäisessä albumissa opimme. Kuinka pitkälle voi juutalainen rikollinen mennä yhteistyössä natsien koneiston kanssa, ja kuinka korkeaksi hinta lopulta muodostuu? Näillä teemoilla pelaten Korppien synkkä lento pitää lukijan tiukasti otteessaan loppuun saakka.

Surkeaa onkin, että Josephin tarina ei pääty, vaan pääsee vain yhteen käännekohtaansa. Vielä olisi neljä albumillista käänteitä luvassa, mutta julkaisija Gummerus on päättänyt lakkauttaa lasten- ja nuortenosastonsa, ja sen myötä sarjakuvan kustantamisen. Juuri tällä hetkellä näyttää huonolta, mutta on pieni mahdollisuus, että Apollo jatkaisi sarjaa. Tätä jään toivomaan, sillä Olipa kerran Ranskassa – Suuri gansterisota nousi suosikkilistani kärkisijoille. Fabien Nury kuljettaa tarinaa vieden lukijaa kuin litran mittaa, Sylvain Valléen kuvitus maalaa esiin kiehtovan maailman ja minä haluan tulla viedyksi sinne vielä monasti uudestaan.

Ja jos jatkoa ei kuulukaan, muodostavat jo nämä kaksi albumia omanlaisensa kokonaisuuden, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Olipa kerran Ranskassa 2 hotelli

Liha ja sielu, Lintukodosta pohjoiseen

Liha ja sieluLintukodosta pohjoiseenLiha ja sielu (2011)
Lintukodosta pohjoiseen (2012)
Tekijät: Niko Tersa, Hissu, Jari Moilanen, Avi Heikkinen, Markku Lehmonen, Sauli Jokinen, Maria Lehikoinen, Ella Anttila, Heini Turpeinen, Heidi Ruotanen, Joonas ”Iikka” Sutinen
Keski-Suomen Sarjakuvaseuran julkaisuja

Näin jälkikäteen arvioiden olen varmaan aina arvostanut yhteisöllistä tekemistä. Kootaan porukka, päätetään mikä on se kiva proggis joka toteutetaan ja sitten pannaan hösseliksi. Sillä tavoin on syntynyt scifi-coneja, harrastusseuroja, novelliantologioita sekä sarjakuvavuosikirjoja.

Parasta on, kun jossain notkossa tahi saarelmassa havaitaan jonkin tietyn kulttuurialueen vajaatoiminta ja tilanne päätetään yksissätuumin korjata. Näin kävi jossain Keski-Suomen tietämissä vuonna 2010. Paikalliset sarjakuvaharrastajat perustivat virallisesti epävirallisen Sarjakuvaseuran ja tiesivät heti, että katu-uskottavalla seuralla on oltava jotain sisältöä tarjottavaksi. Vuosijulkaisu, vaikkapa.

Vuosijulkaisuja on syntynyt tähän mennessä kaksi, Liha ja sielu vuonna 2011 ja Lintukodosta pohjoiseen vuonna 2012. Ensimmäisessä teema noudatteli nimeä ja hajonta oli suurta. Toisen julkaisun esipuheessa Niko Tersa käyttääkin ensimmäisestä täysin ansaitusti termiä sillisalaatti, mitä ei toki pidä ottaa negatiivisesti, vaikkei minun laillani koskisi silliin edes metrisellä haarukalla. Jälkimmäiseen vuosijukaisuun valittu tarkempi – mutta yhtä kaikki laaja-alainen – teema, tarujen uudet tulkinnat, pitää kokonaisuuden paljon paremmin hanskassa. Sanoisin, että nyt on löydetty toimiva työtapa toteuttaa visiota.

Niko Tersa: Torakat

Niko Tersa: Torakat

Liha ja sielu on A5-kokoinen, pahvikantinen, 90-sivuinen kokoelma, jossa on 11 sarjakuvaa. Suosikeiksi sukeutui kolme tarinaa, joista Niko Tersan Torakat toimii samalla antologian avauksena. Muodoltaan se on kuvakirjamainen, mutta silti hyvin sarjakuvallinen ja kertoo kahdesta torakasta, jotka saavat uuden ystävän tyhjästä lasipullosta. Tunnelma on lämmin ja hauska. Myös Avi Heikkisen Omena jäi kutkuttamaan, vaikken ymmärtänyt siitä yhtikäs mitään. Ehkäpä tapaan Avin joskus jossain livenä ja hän voi kertoa, mistä siinä oli kyse. Kolmas nosto on Salainen ase, Avi Heikkisen ja Sauli Jokisen yhteistyön tulos. Jokisen jäljestä pidin, joskaan hänen soolosarjiksensa Santo ei tarinallisesti jaksanut elähdyttää. Oli joukossa muitakin hyviä, mutten minä niitäkään kaikkia ymmärtänyt. Vuosikymmenten altistuminen länsimaiselle viihdekulttuurille on mädättänyt hälyttävän suuren osan aivosoluistani, pelkään.

Ella Anttila: Marras

Ella Anttila: Marras

Lintukodosta pohjoiseen näyttää jo paljon kunnianhimoisemmalta työltä. Vaikka sivumäärä on pudonnut hieman, koko on kasvanut A4:ään ja sarjakuvia löytyy seitsemän. Sivukoko tekee paljon, nimenomaan sarjakuvien kanssa. Yksityiskohdat nousevat paremmin esiin, mikä on iso juttu sokeiden lepakoiden keskuudessa. Ei tarvitse minunkaan tihrustella.

Ella Anttilan tarinassa Marras edellisestä vuosijulkaisusta tuttu Nuppanen lähtee ihmisen kanssa pienelle kävelylle metsään. Se ei välttämättä ole täysin vaaraton veto. Harmaasävyinen kuvitus luo unenomaista tunnelmaa ja tuo hieman mieleen Totoron. Lisäksi Nuppanen on Ihq!

Jari Moilanen: Ike-Age V

Jari Moilanen: Ike-Age V

Olen tainnut paikantaa yhden uuden henkilökohtaisen suosikin, sillä jälleen pitää kehaista Avi Heikkisen työtä, tällä kertaa tarinaa Usva. Kalevalaiset nimihenkilöt esiintyvät modernissa asussa ja maailma on mitä ilmeisimmin menossa päin helvettiä. Tai ehkä aihe huomioiden, Tuonelaa. Mustavalkoinen kuvitus ja varjojen rohkea käyttö lumoavat. Ja tällä kertaa en ollut tarinastakaan pihalla.

Heini Turpeinen on ottanut pohjaksi Selma Lagerlöfin kertomuksen Vaihdokas ja siirtänyt sen jonkinlaiseen dystooppiseen lähitulevaisuuteen. Piirros on hahmotelmanomaista, mutta sarjaa lukiessa valintaan tottui ja aloin ihan pitää siitä. Niin se maku muuttuu, joskus aiemmin en olisi tämänkään ansioita osannut nähdä.

Jari Moilasen Ike-Age V kertoo Ainon tarinan uudesta näkökulmasta, mittäin nappitripistä, joka alkaa pahaenteisellä textarilla. Piirrostyyli istuu tarinaan ässästi. Vaikka loppu onkin tunnetusti traaginen, hiukan jäi silti hihityttämään. Hyvä niin.

Arkkusaaressa Maria Lehikoinen käyttää lapsuudessaan kuulemaansa tarinaa ja panee fretin juoksemaan legendaarisen aarteen perässä. Eläinhahmoinen sovitus on onnistunut.

Avi Heikkinen: Usva

Avi Heikkinen: Usva

Joonas ”Iikka” Sutinen panee Ragnarökistä saarnaavat herättäjäviikingit kulkemaan ovelta ovelle kertomassa ihmisille, mitä tuleman pitää. Ikoninen, joskin historiallisesti kovasti epämääräinen, sarvikypärä päässään ja kraka kaulassa Olaf yrittää parhaansa löytääkseen uuden ihmiskunnan äidin. Tässä jäin kaipaamaan joko pidempää tarinaa tai lukuisiksi stripeiksi purettua aiheen tutkiskelua, koska nyt homma lopahti alkuunsa. Aiheesta saisi varmasti irti enemmänkin.

Heidi Ruotanen on ottanut pätkän Kalevalaa ja kuvittanut sen. Valinta on sikäli onnistunut, että piirrokset tukevat tarinaa, tulkitsevat sitä oikein oivallisesti, mutta lukiessa silmät tahtoivat vain seurata tekstiä. Loppuun päästyäni silmäilin sivut uudelleen, kuvien kera.

Näiden kahden julkaisun perusteella toivotan Keski-Suomen sarjakuvan puurtajille pitkää ikää ja paljon sivuja. Kumpaakin opusta saa hankittua suoraan seuran sivujen kautta, mikäli jäi kiinnostamaan.

Viisi vinkkiä kirjoittajille

Muutamat tuntemani kirjoittajat ja kirjailijat ovat jakaneet omia vinkkejään, mitä kirjoittamiseen tulee. Kerronpa minäkin, mitä olen tähän mennessä oppinut.

Ihmiset ovat toki yksilöitä. Samat neuvot eivät päde kaikille ja joillekin jonkin tietyn neuvon noudattaminen saattaa olla tyhmin liike ikinä. Välttääkseni sen, että joka käänteessä päädyn miettimään kaikkia vaihtoehtoja ja miinoittamaan omaa tarkoitustani, suuntaan ohjeistukseni kaksi vuosikymmentä nuoremmalle itselleni, joka oli kovasti pihalla niin asiassa kuin asiassa, myös mitä kirjoittamiseen tulee.

Ja lähtee.

1. Kirjoita!

Yksinkertainen neuvo, mutta hyvät hyssykät että voi olla vaikea sisäistettävä. Sillä mitään ei ole niin helppo keksiä kuin syitä ja tekosyitä kirjoittamattomuuteen. Pitäisi lukea pari kirjoitusopasta ennen kuin ryhtyy itse kirjoittamaan. Sitten on hiukan kiire, tenttejä, juttuja, televisio ja netti. Ei ole inspiraatiota, ei huvita, ei jaksa. Läpä läpä, vuositolkulla. Roskaa! huudan minä.

Jos joku joskus sanoo, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla, kumartakaa syvään. Olette viisauden lähteillä. Se ei kerro sanojasta vielä mitään, mutta ottakaa sanomasta silti opiksi. Siinä vaiheessa kun taitoa ja rutiinia vasta hankitaan, ei asioita kannata vain kelata päässään. Sanoja paperille, tai ruudulle. Ilman sitä ei synny mitään.

2. Lue!

”Lue”, minulle sanottiin. ”Kirjoittamaan oppii lukemalla. Lue myös muuta kuin scifiä.” Tätä vastaan olen taistellut alusta saakka. Miksi tuhlata aikaa muuhun kuin siihen, mitä nimenomaisesti haluaa lukea? Jos aikoo vain lukea, silloin tällä ei ole niin väliä, mutta jos aikoo kehittyä kirjoittajana, sitten ei auta. Parempi lukea laajasti ja ottaa selvää, mikä toimii ja mikä ei.

Lukenut olen koko pienen ikäni, mutta aloin oppia katsomaan kirjoitustekniikkaa vasta, kun lähdin kirjoittamisen tielle tosissaan. Siihen saakka tarina joko toimi tai ei toiminut, mutten pystynyt sen tarkemmin erittelemään miksi. Vasta silloin, kun joutuu oikeasti miettimään omassa kirjoituksessa jos jonkinlaisia outoja juttuja, niihin alkaa kiinnittää huomiota muidenkin teksteissä. Silloin kannattaa lukea ankarasti, koska on ajallisesti tehokkaampaa oppia muiden virheistä kuin omistaan. Muilta oppii myös paljon viileän koleita juttuja, joita ei olisi itse tullut koskaan ajatelleeksikaan.

3. Hanki vertaistukea

Jos yksin nykertää, maailma ja elämä voivat vaivihkaa rusentaa unelmat kuin mustaan aukkoon putoavan ilmapallon. Yhtäkkiä sitä huomaa, että kirjailijaksi piti ryhtyä, mutta viimeiset vuodet aika onkin palanut ihan muuhun. Miksi? Koska maali karkasi näkyvistä. On aina helpompaa, kun joku säännöllisesti muistuttaa, mitä pitikään tehdä.

Siksi kannattaa etsiä kavereita, jotka myös kirjoittavat. Niitä voi löytyä oman opiskelualan piiristä, paikallisista scifiyhdistyksistä, tai sitten netistä. Hiukan kun hakee löytää erilaisia porukoita, joilla on omat kiinnostuksen kohteet ja työskentelytavat. Itsekseen märehtien voi tuudittautua valheelliseen totuuteen, jonka mukaan oma tahti, on se sitten kuinka laiska tahansa, on täysin kelvollinen eikä kaipaa parannusta. Melkeinpä mikä tahansa yhteisö tarjoaa kylmän suihkun tuollaisissa houreissa riutuvalle kirjoittajalle. Jotkut tekstimaakarit voivat puskea ulos parikin kelvollista novellia kuukaudessa, jolloin oma yksi raakile per vuosi alkaa vaikuttaa aika säälittävältä.

Jotkut puhuvat kirjoittajakateudesta. Se aiheutuu siitä, kun joku muu saa aikaiseksi enemmän, julki enemmän ja romaaninkin markkinoille. Itse olen kokenut varsin vähän kateutta. Minusta on aina inspiroivaa nähdä, että se on mahdollista. Minäkin voin, kunhan väännän duunia riittämiin. Menestystarinat innoittavat minua ja niitä näkee sitä enemmän, mitä useamman kirjoittajan kanssa hengaa.

4. Hae palautetta

Palaute ja kritiikki on ensiarvoisen tärkeää. Se saattaa lamauttaa, se voi murskata kokonaan, mutta se on silti tarpeen. On masokistista luoda ensin paras mahdollinen lopputulos ja sen jälkeen ehdoin tahdoin pyytää muita repimään se silpuksi ja kertomaan, mikä kaikki siinä on vialla, mutta sanotaan se näin: parempi esilukijat ja toimittajat kuin varsinaiset lukijat. Ensimmäisen joukon tyrmäystuomion jälkeen voi vielä parantaa, jälkimmäisen ei.

Ja uskokaa suosiolla, kukaan aloitteleva kirjoittaja ei ole niin hyvä, etteikö voisi parantaa. Ei kukaan. Ei, et edes sinä. Siitä vain tuotokset luottolukijoiden hampaisiin, kyllä niistä verisistä riekaleista aina saa jotain kursittua kasaan. Ja katso! Eikö viimeistelty kirjoitus ole sittenkin parempi kuin se alkuperäinen, vaikka se tuntuikin aikoinaan täydelliseltä?

5. Osallistu

On kilpailuja, on lehtiä, on antologioita. Kannattaa pysyä kärryillä mitä on tulossa, ja tarjoutua mukaan. Harva asia motivoi enemmän kuin läpisaatu teksti, paitsi ehkä positiivinen palaute sen perään.

Näissä jutuissa oma aktiivisuus on elinehto. Harvoin jos koskaan kukaan tulee erikseen kysymään mukaan johonkin projektiin, ei ainakaan täysin tuntematonta kirjoittajaa. Pitää antautua rohkeasti kritiikille alttiiksi ja tarjota, mitä löytyy.

Ja jos ei rahkeet riitä, luovuttaminen on ehdottoman väärä vaihtoehto. Silloin pitää kirjoittaa hampaat irvessä vuosi ja kokeilla uudestaan. Kehitystä tapahtuu, mutta se ei tapahdu viikossa. Kirjoittaminen on laji, jossa sitkeys palkitaan.

6. Mitä muuta?

Jatkossa kerron, miksi kirjoitusoppaat eivät ole saatanasta. Lisäksi maglitella varustettu proktologi kertoo, missä se inspiraatio jälleen kerran luuraa. Siihen saakka heihei, ja naputi naputi. Jokin deadline on ihan varmasti taas ovella.

Atorox-tärppejä

Viikko aikaa ehdottaa Atorox-novelleja. Tässä vaiheessa ehtii hyvin lukaista vielä novellin tai pari, deadline kun on 10.3.

Jos käsissä on iso kasa antologioita eikä tiedä mistä edes aloittaisi, tarjoan mielelläni pari tärppiä. Vinkkaan kuitenkin kustakin tähän mennessä lukemastani kokoelmasta vain yhden novellin, etten paljasta koko ehdokaslistaani.

Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää (Steampunk! Koneita ja korsetteja)
Novellin maailma on eheä ja tarina kaunis. Voinko retroaktiivisesti vetää oman novellini pois kokoelmasta, että sinne mahtuu Nupposelta toinenkin teksti?

Jussi Katajala: Marsin aave (Me emme valehtele)
Yhdysvallat on pirstaloitunut ja Neuvostoliiton kenraalin adjutantti pääsee tapaamaan Texasin presidenttiä. Avaruuspolitiikkaa ja salaliittoja, mukana myös eräs herra Putin.

Boris Hurtta: Madonsanat (Ne ammoiset)
Lääkäri ja pornokauppias selvittävät maan alla piilevän kauhun mysteeriä. Lovecraftiaanisen kauhun mestarilta!

Maria Carole: Pahanilmanlintu (Kumman rakas)
Hyvät hahmot ja toimiva interaktio. Maailma on kiinnostava ja kerronta loistaa. Hieno kokonaisuus.

Jussi Katajala: Paavo Väyrynen – elvyttäjä (On Suurten Muinaisten aika)
Levecraftilaisen kerronnan elementit osuvat kohdalleen, kun poliittinen Muinainen manaa menneen maailman mörköjä. Suomen talous on elvytettävä keinoilla millä hyvänsä. Iä Iä, Breznev fhtagn!

Tuomas Saloranta: Tunguskan musta jumala (Mannerheimin seikkailuja)
Tuleva kommunistijohtaja kohtaa Suomen marsalkan Tunguskan kovia kokeneessa maastossa. Menevää, letkeää seikkailua.

Tero Niemi & Anne Salminen: Kannevakuuskorvausanomus (Tiamatin värit)
Nimbus-tarina! Kaikki Nimbus-tarinat ovat loistavia! Kovaa scifiä elävillä hahmoilla. Kaikki rahkeet kansainväliseen menestykseen.

Markus Harju: Hämärän renki (Huomenna ne tulevat)
Myyttiset olennot heittävät keikkaa, kunhan maksusta sovitaan. Tunnelma on viritelty hyvin.

Anne Leinonen: Vieraan taivaan alle (Maailmanlopun kirjasto)
Maailmanloppu on tulossa, geometrinen kuvio kerrallaan. Kaupunki on liki autio, jäljellä ovat vain ne, joille pako ei ole mahdollista.

Paljon timanttia kamaa jää näiden yhdeksän tärpin ulkopuolelle, mutta muun muassa edellämainittuja suosittelen lämpimästi.

Jedi vs. Sith (raapale 396)

Jedi vs. Sith

Jedimestari katseli tarkkaavaisesti ympäristöään. Hän vaistosi vaaran olevan lähellä, muttei tiennyt mistä se ryöpsähtäisi esiin. Tyhjentäen mielensä hän keskittyi. ”Lähellä…” Hän aisti takaanaan värähdyksen Voimassa ja käännähti ympäri.

Pienen matkan päässä seisoi Pimeän puolen palvelija, irvistäen häijysti. ”Jedi, tiesi päättyy tähän.” se kirahti hampaidensa välistä. ”Voitto on minun!” Punainen säde ojentui sithin pitelemästä kahvasta. Jedi veti oman aseensa tyynesti esiin.

”Se nähdään.”

Valomiekat räsähtelivät iskujen tahdissa. Hyökkäyksiä, torjuntoja, väistöjä. Koko tulevaisuus oli vaakalaudalla. Jedi keskittyi. Ja löi sithin aseen seitsemään osaan. Taistelu oli ohi. Vain viha jäi leiskumaan sithin silmiin.

“Parempi luovuttaa, Sarin. Sitä paitsi minä olin lippujonossa ennen sinua.”

Ready Player One

Ready Player OneReady Player One
Ernest Cline
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8840-9

Sanon heti kärkeen, että Ready Player One on minusta aivan loistava kirja. Ymmärrän ne syyt, miksi tämä ei välttämättä kaikkiin uppoa, mutta minä olin selvästi kohdeyleisöä ja kohdeyleisöön kirja kolisee kuin Optimus Prime täynnä peltiämpäreitä.

Ensimmäiset sata sivua ei vielä vienyt mennessään. Ernest Cline pyrki taustoittamaan kirjan maailmaa ja juonta, mutta puutumisen myötä mieleeni hiipi epäilys, onko koko kirja vain kasaripopuläärikulttuurin detaljeilla briljeerausta. Olihan se. Mutta kun juoni lähti liikkeelle, peli- ja elokuvareferenssit alkoivat tukea kerrontaa ja tapahtumia. Sen jälkeen mikään määrä ei olisi ollut liikaa.

Maailma on muuttunut paljon 2040-luvulla saavuttaessa. Iso osa ihmiskuntaa kuluttaa aikaansa virtuaalimaailmassa nimeltä OASIS, jonka James Halliday julkaisi 2012. Siellä lapset voivat käydä koulua, vanhemmat työskennellä ja firmat tarjota teknistä tukea, kaikki tämä kotisohvalta käsin. Tai romukasan alle hautautuneesta pakusta, kuten päähenkilömme Parzivalin kohdalla. Maailma ympärillä on monelle kuolemaa kohti kituuttava helvetinkolo. Köyhien määrä on räjähtänyt, kuten toistensa päälle pinotuista asuntoparakeista koostuvat slummitkin eikä ympäristölläkään potki lujaa. Parzival elää yhdessä tällaisessa pinossa.

Viimeiset vuodet OASISissa on ollut käynnissä peli, maailmanhistorian suurin aarteenmetsästys. Ennen kuolemaansa Halliday kätki tuhansia maailmoja käsittävään virtuaalimaailmaansa kolme avainta, kolme porttia ja niiden taakse yllätysmunan. Kuka ikinä munan löytääkään, perii Hallidayn koko jälkeensäjättämän omaisuuden. Halliday kertoi kaiken videoviestissä, joka oli ammuttu täyteen hänen intohimonsa kohteita, nuoruutensa vanhoja elokuvia, kirjoja, pelejä, musiikkia, populäärikulttuuria. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin munanmetsästäjät, munastajat, opettelevat satoja elokuvia ulkoa repliikki repliikiltä yrittäessään saada tolkkua vihjeisiin ja löytääkseen ensimmäisen avaimen. Viidessä vuodessa ainutkaan munastaja ei ole päässyt puusta pitkään.

En todellakaan väitä olevani minkäänsortin asiantuntija, mitä tulee 80-luvun kaikkiin hulppeisiin ilmiöihin, mutta oman osani tuon ajan kulttuurituotannosta on tullut tutuksi. Vuonna -85 pelasin Spectrum ZX:llä Sabre Wolfia, Commodore 64:llä Pyjamaramaa, luin Hulkia ja Arthur C. Clarkea, kuuntelin Dingoa ja Bon Jovia. Siinä epäilemättä tärkein syy, miksi Ready Player One iski lopulta niin lujaa. En varmastikaan bongannut kaikkia Clinen käyttämiä viitteitä, mutta kuitenkin riittävästi kiskomaan minut kaljuineen kaikkineen hurmaavalle nostalgiatripille.

Mainittakoon, että oman kokemuksen puute tärkeiksi nousevista peleistä tai elokuvista ei haittaa nautittavuutta lainkaan, kunhan rakkautta aiheeseen löytyy. Itse en ole pelannut varmaan ainuttakaan kirjan kannalta olennaista peliä Pac-Mania lukuunottamatta eikä se hidastanut menoa tai maailmaan uppoutumista.

Aivan kuten Highlanderissa, voittajia voi olla vain yksi. Parzivalilla on ystävällismielisinä kilpailijoinaan paras ystävänsä Aech ja legendaarinen munastaja Art3mis, jotka kisaavat keskinäisen kunnioituksen vallitessa. He ovat ehkä vastustajia, mutteivat vihollisia. Se kunnia lankeaa monikansalliselle korporaatiolle nimeltä IOI, jonka munastusdivisioonan pomo ei kaihda edes raakoja rikoksia, vaikkapa massamurhaa, voiton saavuttaakseen. Esimerkki ei ole keksitty.

Oletan tämän arvostelun lukijoiden pääjoukon muodostuvan yhden tahi toisen sortin nörteistä. Kelatkaapa taaksepäin, teinivuosiinne. Onnekkaimmilla meistä oli samanhenkisiä kavereita, ja eikö se ollutkin hienoa? Joku, jonka kanssa keskustella ja väitellä milloin minkäkin leffan tai kirjan pienistä mutta ah niin tärkeistä detaljeista. Ja kaikki ne huimat seikkailut, joihin sankarit joutuivat. Kukapa ei haaveissaan seikkaillut heidän laillaan, käyneet väsymätöntä taistoa ylivoimaista vihollista vastaan koko maailman puolesta, ja tavoitelleet siinä samalla romanttista rakkautta. Ready Player One soittaa kaikkia noita kieliä ja kertoo yhdestä nörtistä, joka tekee sen kaiken, ja hänen siivellään me lukijat palaamme työurien ja arkipäivän hautaamille juurillemme.

Käännöksestä pitää antaa ihan erikseen propsit J. Pekka Mäkelälle. Tällaista viitteiden määrän kanssa mässäilevää romaania ei käännetä onnistuneesti ilman laajaa kulttuurituntemusta ja epäilemättä poskettoman suurta tutkimustyötä, jotta jokainen lainattu termi ja repliikki menee oikein. Uskon vahvasti, että laadukkaalla käännöksellä on tekemistä sen kanssa, että Ready Player One on päässyt Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle.

Ready Player One on superviihdyttävä kirja, joistakin pikkupuutteistaan huolimatta. Siksi suosittelen sitä kaikille elämäntapanörteille, etenkin jos 1980-luku kuuluu niihin muistojen kultaamiin vuosiin, joiden pariin palatessa olo on aina kuin kotiin olisi tullut. Kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi henkilökohtaisesti päässyt vetämään nekkuun Xuria ja koko Ko-dan-armadaa.

Kaunokainen

Kaunokainen Kaunokainen
Francois Schuiten
Suomennos: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-062-9

Höyryveturit kiitävät halki maan kuljettaen niin kuormaa kuin matkustajiakin. Se ei kuitenkaan tapahdu helposti eikä vaivatta, ei ilman kokemusta ja uhrautumista. Tarvitaan sekä kuljettaja että lämmittäjä, joiden kummankin on tunnettava veturin lisäksi reitin halkoma maasto intiimisti. Kyseessä on vähintään symbioosi, ehkä jopa rakkaussuhde.

Léon Van Bel ajaa junaa 12.004 eli Kaunokaista, on ajanut jo lukuisten vuosien ajan. Sitten maailma alkaa muuttua. Kaikkialle rakennetaan tornien varassa seisovia köysiratoja, rataosuuksia lakkautetaan ja yhä useammin yhä laajemmat tulvat peittävät alleen maan ja kiskot. Lopulta jäljelle jää viimeisiään vetävä veturimies ja kadonnut Kaunokainen, jonka Van Bel aikoo löytää vaikka se jäisi hänen viimeiseksi teokseen. Hänen kumppanikseen siunaantuu ratapihoilta metallia varastellut tyttö, joka ei puhu.

Tarina on kaunis ja herättelee nostalgisia tuntoja. Ollaan siirtymässä aikakaudesta toiseen, höyrystä sähköön, eikä menneen maailman reliikeille ole sijaa. Joko ne sopeutuvat uuteen tai ne lakaistaan syrjään. Tarinassa myös kauneus itse on merkittävässä roolissa. Sitä etsitään sen monissa ilmenemismuodoissa.

Piirrokset ovat pikkutarkkaa työtä ja näyttävät hyviltä mustavalkoisina, joskaan ainakaan kannen perusteella en olisi värejäkään pahasti katsonut. Varjoilla ja varjostuksilla pelaten maailma saadaan näyttämään ankealta tai unenomaiselta, mikä kulloinkin onkaan tarve. Vesi peittää pellot, joilta tuhannet köysiratatornit ponnistavat, enää vaijerit yhdistävät kaupungit toisiinsa ja jostain löytyy valtaisa maakukuneuvojen hautausmaa.

Henkilöistä en voi mennä vannomaan, mutta Kaunokainen on todellinen. Vuonna 1962 sen oli tarkoitus monen muun viimeisten höyryveturien tavoin päätyä romutettavaksi, mutta se onnistuttiin piilottamaan erään hallin perukoille, josta se löydettiin vasta 1985. Nyt Kaunokainen ajelee raiteilla vain harvakseltaan, mutta jokainen kerta on merkkitapaus.

Francois Schuiten on ottanut kiehtovan tarinan todellisesta elämästä ja luonut sen avulla jotain maagista.

Poseidonin pylväs (raapale 395)

Poseidonin pylväs

”Miltä valtameri näytti ennen mullistusta?” teini-ikäinen poika kysyy? Hymyilen valloittavasti. Kysymys tulee juuri oikeaan aikaan.

”Saattaa olla vaikea uskoa, mutta se näytti ennen kaikkea tasaiselta. Säilyneiden aikalaiskertomusten mukaan aallokko ei useinkaan noussut satoihin metreihin.” Juuri silloin lentäjä antaa merkin. Kaikki kerääntyvät oikean puolen ikkunoille.

”Poseidonin pylväs syntyy, kun riittävä määrä vettä valuu Mjölnirin iskukraateriin. Alemmat vesikerrokset kuumenevat, kunnes syntyy räjähtävä-” Lauseeni jää kesken, kun kumea jyrinä värisyttää lentokonetta.

Näköetäisyydellä miljoonia tonneja vettä purkautuu kymmenien kilometrien korkuisena patsaana. ”Vesi muodostaa niin paljon pilviä, että aurinko on peittynyt pysyvästi näkyvistä”, jatkan.

Pojan ilme kirkastuu jännityksestä. ”Aurinko! Vitsit, se olisi hienoa nähdä joskus.”

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö

Kapteeni Kuolio ja Kapteeni KökköKapteeni Kuolio ja Kapteeni Kökkö
Tarina ja taide: Pekka Manninen
Zum Teufel, 2010
ISBN: 978-952-5754-26-1

Voiko kukaan supersankari todella pärjätä ilman uskollista apuria? No tokihan voi, kysymys on oikeastaan esimerkki niistä aidosti tyhmistä kysymyksistä, joiden olemassaolon jotkut härkäpäisesti kieltävät. Tämä perusteella väitän, että eräänä aamuna maailmankaikkeus yksinkertaisesti heräsi ärtyneenä ja päätti rangaista jotain sattumanvaraista asukastaan. Arpa sattui osumaan Kapteeni Kuolion kohdalle ja hänen naapuriinsa muutti maailman ärsyttävin supersankari, Kapteeni Kökkö.

Kapteeni Kököllä, jonka siviilinimi muuten sattuu olemaan Kökkö, on monia voimia. Hän osaa esimerkiksi matkia talkkarin ääntä. Lisäksi hän pystyy vuosi toisensa jälkeen lisäämään massaansa ihan vain kotisohvalla istuksien ja aivoja näivettäviä tv-ohjelmia katsellen. Tarkemmin kun asiaa ajttelen, myös minä saatan olla supersankari. Ja arviolta 30% tämän arvostelun lukijoista. Meidän pitäisi kuulkaa perustaa seura, kenties jopa yhdistys!

Jos edellinen kokoelma, Tampereen sankari, nitkautti kosmisilla visioillaan ajatteluelimiänne, Kapteeni Kökkö aiheuttaa sille avomurtuman. Nyt Kuolio saa vastaansa Shokki-lehden ruutukaavan, kirjallisviitteellisen merirosvorähinän, ulkoavaruuden ihmissusien invaasion sekä kaalinpäitä himoavan gorillan. Mutta kuka varasti Maapallon?

Olen tavannut Pekka Mannisen. Hän vaikuttaa aivan täysipäiseltä mieheltä. Hyvä esitys, Pekka. Kapteeni Kökön jälkeen minä tiedän vihdoin totuuden!

Räjähtävää jännitystä!

Räjähtävää jännitystä!

Fingerpori näytelmäkirja

Fingerpori näytelmäkirjaFingerpori : näytelmäkirja
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-060-5

Koppasin käteeni Fingerpori-kokoomapokkarin, joten olin jokseenkin hämilläni huomatessani lukevani näytelmää. Jos olenkin joskus ehkä Fingerpori-näytelmästä kuullut, ovat aivoni pyyhkineet sen tiedon yli ja tallentaneet tilalle tärkeämpiä juttuja, kuten vedenkeitto-ohjeen, tietokonepelin loppumusiikin lyriikat ja piin kolme ensimmäistä numeroa. Ehkä siksi, etten arvellut strippisarjamatskusta kovin jytisyttävää näyttämötaidetta syntyvän.

Vaan kas perhanaa, sehän toimii, ja vieläpä hyvin. Pertti Jarla on korkeimman, ja epäilemättä myös matalimman, omakätisesti raapustanut käsikirjoitusta, johon totta kai moni muukin taho antoi oman panoksensa, tärkeimpänä näytelmän ohjaaja Jussi Helminen.

Strippien sovittaminen lavalle olisi varmaan sekin onnistunut, mutta sellaiseen ei Jarla ollut aiemmin ryhtynyt eikä onneksi nytkään. Itse asiassa ne muutama suoraan sanomelehdyköiden hupisivujen kautta kierrätetty pläjäys pikemminkin uuvutti vauhtia kuin lisäsi sitä. Suoraan kohtauksiksi kirjoitettu materiaali toimi paremmin ja kohosi välillä perversseihin sfääreihin. Oma suosikkini oli kohtaus 15, Savolainen 1984, jossa savoksi puhuttu dialogi tekstitettiin, kuten maan tapana nykyään on, miten kuten. Jarla on siis tälläkin saralla edelläkävijä.

Kaartiin kuuluu mm. Heimo Vesa, Hitler, Saatana ja kaupunginjohtaja Homelius, mutta esimerkiksi sekatyömies Allan Kurma loistaa poissaolollaan. Sen verran hyvin kyllä näytelmä toimii omana juttunaan, etten Allania edes ehtinyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan rooleja luetellaan mittava letkajenkka, kun taas näyttelijöitä projektissa oli vain kelpo kourallinen. Jokaiselle piisasi siis

Olen patalaiska käymään missään edes itseäni huvittaakseni, mutta jos kauniina kesäpäivänä Fingerpori-näytelmä esitettäisiin tuossa takapihan nurmikolla, kyllä minä ainakin verhot avaisin. Sen verran koko käsis jo pelkkänä tekstinä nauratti.