Routakoto

Posteri massiiviseen Requiem-kampanjaan (by Blackdove)

Minuun eniten vaikuttanut peli on Star Wars Galaxies, mutta City of Heroes tulee hyvänä kakkosena. Elin niissä elämän, useammankin. CoHissa elämäni nimi oli Coile, arkinimeltään Andre Kraft.

SWG ja CoH ovat kumpikin luonteeltaan MMO-pelejä eli usean (lue: satojen ellei tuhansien) pelaajien kansoittamia virtuaalimaailmoja. CoHin aihepiirinä oli supersankarit, ja harvapa populäärikulttuurinen asia on lähempänä sydäntäni, Tähtien sodan jälkeen.

Galaxy Girl, Galaxy City

Elettiin kevättä 2006. Oli kulunut puoli vuotta siitä, kun edelleen tuhansien kiroama NGE-päivitys tuhosi sen pelin, joka Star Wars Galaxies oli ollut. Peli itsessään oli alfa-tasoinen raakile, jonka peliosuus oli täysin rikki, mutta roolipelialustaksi siitä vielä oli. Tässä vaiheessa tosin se ropekin alkoi olla laantumaan ja taantumaan päin. Pari vuotta pyörinyt, alati muuttuva yhteisömme oli sirpaloitunut eikä uutta kokonaisuutta syntynyt. Pieni joukkomme etsi uutta suuntaa.

Suunta oli helppo valita. Parissakin aallossa meitä aiemmit lopettaneet olivat ripustaneet blasterit naulaan, kiskoneen spandeksit ylleen ja painuneet jakamaan oikeutta rikollisjengien ja suurkriminaalien piinaamaan kaupunkiin nimeltä Paragon City. Ajoimme SWG-hahmomme eläkkeelle ja raavimme kasaan alustavan suunnitelman, keitä uudet CoH-hahmomme olisivat. Lyhyen juonimisen jälkeen kirjoitin alkuperätarinan neljälle hahmolle, joiden pyrkimyksiin muut saataisiin sidottua sitten mukaan, sillä tokihan jokaisella itseään kunnioittavalla supersankarilla on selvä alkuperätarina!

Coile (by Blackdove)

Kaksi hahmoista, Andre ja Andrea Kraft, olivat kaksoset. Tai niin he luulivat. Itse asiassa toinen oli täysin eläväntuntuinen kone. Vitsi oli siinä, että vaikka minä tämän käänteen kirjoitinkin, jätin kolmannen pelaajan päätettäväksi, kumpi sisaruksista oli ihminen, kumpi kone. Tuo pelaaja esitti ”kaksosten” äitiä, joka oli… kömpelö robotti. Alkuperäinen äiti oli kuollut synnytyksessä ja murheen murtama isä oli rakentanut parhaimpien kykyjensä mukaan robotin äidin korvikkeeksi. Muitakin kommervenkkejä juoneen kuului, mutta ne pidin omana tietonani ja pudottelin paljastuksia aina sopivan paikan tullen. Neljäs hahmo oli kaksosten lapsuudentoveri Pohjois-Dakotasta, missä he kaikki olivat eläneet paranoidisen suojattua elämää. Eräänä päivänä taksi pysähtyi Atlas Parkissa kaupungintalon eteen ja kolme nuorta, innokasta wannabe-supersankaria astuivat Paragon Cityn kaduille.

Atlas, in Atlas Park

Tämä tapahtui huhtikuun loppupuolella. Jouluun mennessä sekä lapsuudentoveri että Andrea-sisko olivat kuolleet ja Andre jäänyt yksin johtamaan heidän pientä, mutta dysfunktionaalista superryhmäänsä Silent tempestiä. Seuraavan joulun saavuttua myös Andre oli pantu multiin. Se oli vain puolentoista vuoden keikka, mutta lyhyydestään huolimatta tuo aika oli hyvin kiihkeää ja täynnä tunteita. Rakastumisia, kuolemaa, vaaroja, vammautumisia, sankaruutta, toveruutta, ja ennen kaikkea käsittämättömän monisyisiä tarinoita.

SWG-aikoina olin jo ottanut tavaksi kirjoittaa tarinoita täydentämään pelissä koettuja tapahtumia, sekä kronikoimaan nimenomaan pelissä tapahtunutta. CoH villitsi mielikuvitukseni yhtä villiin lentoon ja naputin yli 30 roolipelikertomusta Andren edesottamuksista. Samaan aikaan tuotin yli sata päiväkohtaista recappia, ja koska rakastan haasteita, erään kuukauden aikana kirjoitin recapin jok’ikisestä päivästä. Nyt kun muistelen noita aikoja, on varsin helppo huomata, miten tietyt kirjoittavaan persoonallisuuteeni liittyvät palikat olivat ja paikoillaan. Kuten olen ennenkin sanonut, SWG ja CoH tekivät minusta sen kirjoittajan, joka nykyään olen. Siinä olkoon todiste siitä, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla.

Coile ja Sword of Truth Khan Tenrgillä (by Blackdove)

Vuoden 2007 syksypuolella eri pelaajien yhteiseen kasaan viskomat juonikuviot alkoivat ahdistaa enkä enää saanut pelimaailmasta irti sellaista iloa, jota kaipasin. Oli aika eläköityä, mutta samaa armoa ei ollut luvassa Andrelle. Hänellä oli liian tiiviit suhteet moneen hahmoon, jotka jäivät peliin, enkä toisaalta halunnut jättää miestä NPC:ksi muiden käsiin. Niinhän siinä kävi, että kuolo hänet korjasi, eikä edes sankarillisesti. Elintoimintoja ylläpitäneet laitteet kytkettiin pois päältä ja tiimitoverit saivat Andren isältä tiedon, että taistelu oli päättynyt. Jälkikäteen olen myöntänyt ehkä tehneeni virheen. Vaikka yleensä en halua kohottaa omaa hahmoani kirkasotsaiseksi sankariksi tai todelliseksi sankariksi ylipäätään, nyt olisi silti ollut paikallaan tehdä näyttävä lähtö taistelussa, jolla olisi ollut merkitys. Heerosmainen sankarin kaari olisi vaatinut niin.

Obituary (written by Britanic)

Obituary cont. (written by Britanic)

Aikaa myöten loputkin tiimitoverit jatkoivat matkaansa muihin maailmoihin, Star Trek Onlineen ja Champions Online, mutta ne eivät enää onnistuneet kiehtomaan. Aika ajoin palailin Paragon Cityn huomaan, kun jonkin kampanjan muassa tunnukseni aktivoitui ilmaiseksi ja pyytämättä, mutta magia oli kadonnut. Vain nostalgia humisi, kun lentelin Crey’s Follyn steampunkahtavien teollisuuskompleksien halki, istahdin Galaxy Cityssä Hero Corpin portaille tai saapastelin Pocket D:n autioita tanssilattioita. Sillä magia on jotain, joka syntyy maailman ja sen ihmisten vuorovaikutuksesta. Nostalgia on jotain, jota kuljetan mukanani minne menenkin, ja joskus tietyt paikat saavat sen esiin voimakkaana.

Doctor Temporis (scetched by Blackdove)

Olin ollut poissa jo viisi vuotta, kun CoH yllättäen sai lopetustuomion. Yllättävää oli se, että peli oli edelleen suosiossa ja pelaajia riitti. Se jopa tuotti tuloja, tietojen mukaan, mutta mitä ilmeisimmin ei riittävästi. Kun kuulin lopettamisen uhkaavan, olin järkyttynyt ja pettynyt, sillä olin hautonut takaraivossani molekulääristä toivoa siitä, että joskus vielä voisin palata kotiin. Vuosi aiemmin SWG oli suljettu, ja sitten elämäni toinen MMO-rakkaus koki saman kohtalon. Mutta nyt en enää tunne pettymystä tai surua. Mennyt on poissa eikä palaa. Mutta aina on mahdollista löytää jokin uusi MMO, johon upota, jota elää, jossa kokea.

Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun CoH julkaistiin. Oma aikani sen parissa oli merkittävästi lyhyempi, mutta merkkipäivä sai muistelemaan taas vanhoja aikoja. Eivät ne kaikki olleet hyviä, mutta riittävän monet. Kohotan siis maljan konjakkia Silent Tempestin jäsenille, muille taistelutovereilleni, liittolaisilleni ja vihollisilleni. Sekä niille itseni sirpaleille, jotka elivät oman elämänsä. Cheers, Coile. Kippis, Winterheart. Skål, Freja Torsdottir. Ja mätäne rauhassa Zirgei, eläessäsi et saanut aikaan kuin kaaosta ja tuhoa, mutta teit sen kaiken vuoksi syistä parhaimman: kieroutuneen, itsekkään tunteen, jota erehdyit pitämään rakkautena.

”Silence before the storm.”