Raapaleet 229-244
Erääntynyt lasku
Nakkaan saapuneen postin olohuoneen pöydällä kasvavaan epämääräiseen läjään. Kädet lanteilla katselen kasaa, irvistän ja huokaan. Olen lykännyt tätä jo liian pitkään. Istuudun sohvalle ja alan käydä läpi kolmen viikon postikertymää.
Iso osa on mainoksia ja muuta ilmaisjakelua. Selaan paikallislehtiä hetken ja paiskaan ne lattialle. Kun olen perannut ilmiselvän roskan, alkaa raskas osuus. Kirjekuoret.
Kirjekuoret ahdistavat minua. Niissä kulkee virallisia asioita. Tämä tuki lakkautetaan, tuo etuus evätään. Laskuja. Karhuja laskuista. Suorastaan vituttaa, mutta pakotan itseni repimään ensimmäisen kuoren auki.
”Hyvä asiakas, ette toistuvista kehotuksista huolimatta ole maksanut laskuanne, joten katkaisemme painovoimanne alkaen…”
Uhkapuheita, tuumaan, ja nousen venyttelemään.
Leijun. Lopulta törmään kattoon.
Salamahyökkäys
”Mekha vyöryy mettästä ihan justiinsa”, sanoi Bilkings tutkimuslaboratorion katolla. ”Kuuletkos, miten rungot ryskyy?”
”Tähyile sinä, minä viritän näitä laitteita”, sanoi Corr ja kytki johtoja. ”Olisivat voineet jättää paremman dokumentaation jälkeensä, menee liian paljon arvailuksi minun makuuni.”
”Sit kannattaapi vetää lakut noppeesti ja rukoilla Herraa, se tulloo ny, mä luulen.”
”No jokin taivaan henki saisi kyllä nyt hymyillä meille.” Corr rypisti otsaansa, mutta kytki virran. Mekha ilmaantui parkkipaikan laidalle.
Sähkökenttä keräsi kosteutta, pilvet puskivat sadetta ja salamaa. Corr käänsi lasertykin kohti mekhaa ja ampui purskeen. Salamat hyppäsivät syntyneeseen ionijohtimeen käristäen sotakoneen.
Bilkings tähyili kiikarilla. ”Pysys hollilla, sillä taitaa olla kaveri likellä.”
Kohtalotoverit
Istun nojaten palmuun ja piirtelen oksalla hiekkaan. ”Kerro taas katedraalista”, pyydän toveriltani.
”Se oli korkein ikinä näkemäni rakennus, ulottui taivaaseen asti. Seinät maalattua kiveä ja koristeellista lasia, ja urkujen pauhu tuntui munaskuissa asti.”
”Meillä ei ole katedraaleja”, sanon apeana. ”Kerro minulle veljestäsi.”
”No, hän oli meistä se villimpi. Varasteli omenoita, kivitti ohikulkevia kauppiata, kaikkea sellaista. Kerran hän sattui näkemään sotajoukon tiellä ja juoksi kylään varoittamaan. Hänestä tehtiin pormestari kymmenvuotiaana.”
”Meillä ei ole veljiä”, huokaan. ”Kerro minulle vielä siitä laivasta, jolla sinä teit haaksirikon.”
Toverini nauraa heläjävää naurua. ”Ehei, tänään on sinun vuorosi kertoa minulle siitä avaruuslaivasta, jolla sinä teit pakkolaskun.”
Datakuriiri
Tullivirkailija vilkaisee kerran ruutua ja tietää minut datakuriiriksi. Keinohenkilöllisyyden käyttö ei useinkaan auta ja se antaisi heille oikeuden pidättää minut määräämättömäksi ajaksi.
Salaisen palvelun mies vie minut takahuoneeseen, joka on iso sali täynnä liiallisella murteella puhuvia maahanmuuttajia ja muita epäilyttäviä tahoja.
Minut läpivalaistaan, mitään ei löydy. Suoli- ja mahatarkistus tekee häijyä kuten yleensäkin, mutta he vetävät vesiperän. Vaarallinen, ja luultavasti laiton, määrä gamma- ja röntgenpurskeita myöhemmin he myöntävät, etten kanna datakapseleita.
Silmänpohjan keilaus paljastaa vain, mitä olen nähnyt parin tunnin sisällä. Katselin tarkoituksella mahdollisimman härskiä eläinpornoa. Inhoten he päästävät minut jatkamaan matkaani.
Voitan jälleen. Data kulkee koodattuna olkapääni dna:n sisään.
Ryömivä kaaos
Kirjailija istui öljylampun valaisemassa huoneessa ja takoi mekaanista kirjoituskonetta. Paperi kulki oikealta vasemmalle, palautui kilahduksen saattelemana ja alkoi matkansa uudelleen. Samalla paperille syntyi sanoja, kauheita, kammottavia sanoja, jotka herättivät kauhua ihmismielen salatuimmissa sopukoissa.
Kirjailijan tarina kertoi Nyarlathotepista, Suurten muinaisten uskollisesta palvelijasta. Hän toteutti Azathothin, sokean idioottijumalan, joka tanssi äärettömän kaikkeuden keskipisteessä yksitoikkoisen huilun tahdissa, tahtoa Maan päällä ja loi kaaosta ja hulluutta ihmiskunnan keskuuteen.
Nakutus lakkasi ja tela pysähtyi. Tarina oli valmis. Tarina tulisi levittämään paljon kauhua ihmisten keskuuteen ja eläisi ikuisesti antologioissa! Kirjailija nauroi hullua nauruaan ja huusi: ”Minä olen Providence!”
Jostain tähdettömien etäisyyksien takaa kaikui kirottujen pillien ujellus.
Lipunmyyntiautomaatti
Asiakas on juuri kertonut minulle mihin on matkalla, kun huomaan jonkun tönivän tuoliani. Käännyn katsomaan ja näen puolentoista metrin korkuisen laatikon.
”No niin, ala kalppia”, laatikko sanoo.
”Mitä? Siis, enkä ala. Sitä paitsi minulla on lipunmyynti kesken.”
”Et kai oikeasti aikonut myydä lippua?”
”Tietenkin aioin.”
”Väärään paikkaan kuitenkin?”
”Miksi niin olisin tehnyt?”
”Okei, häivy.” Laatikko alkaa runnoa tuoliani ja pelkään rusentuvani. Kiipeän laatikon yli samalla kun tuolini räsähtää rikki.
”Minne?” laatikko kysyy.
”Ouluun”, asiakas sanoo.
Laatikko tulostaa lipun Kouvolaan ja nielee asiakkaan kortin. Sitten se alkaa näyttää virheilmoitusta.
Niin vei lipunmyyntiautomaatti työni. Lähden paikallisjunalla kotiin Malmille.
Matkani päättyy Turun satamaan.
Kanuunamaahiset
Yö on jo pitkällä. Mies makaa sängyssä syvässä tiedottomuuden tilassa. Se on itseaiheutettu, joten sääli ei ole tarpeen.
Mies ei ole yksin, vaikkei sänkyseuraa olekaan vierellä. Pimeys kahahtelee ja pian lattialla tepsuttaa jalkapari poikineen. Ne suuntaavat miehen luo.
Yksi otus kikattaa, kun se kiskoo setelin toisensa jälkeen takataskusta löytyneestä lompakosta ja tunkee tilalle epämääräisiä kuitteja eri baareista ja kebuloista. Toinen kihertaa ja hakkaa miestä päähän valtavalla vasaralla, kolmas livauttaa housunkauluksesta sisään käytetyn kumin ja vyölle naisten pikkarit.
Yhteistuumin lauma kantaa miehen asunnosta ulos pihanurmikolle. Puun alta löytyy onnekkaasti oravan papanoita, jotka päätyvät miehen suuhun.
Auringon noustessa veikeät krapulatontut palaavat kotiinsa.
Sienimetsällä
Itse en välitä sienistä, mutta ulkoilu tekee hyvää ja jos kerran kävelen metsässä, voin aivan hyvin kerätä niitä talteen. Kyllä niille kaveripiiristä ottaja löytyy.
Kyykin juuri puun juurella ja nyhdän kellertäviä kasvustoja vasuuni kun kuulen takaani äänen. ”Oletkos nähnyt keppostelevaa kania?” Katson olkani yli ja näen pyylevän miehen, punainen metsästäjäntakki yllään ja punainen hattu päässään. Käsissään hän kanniskelee kivääriä.
”Kania?” kysyn. En ole nähnyt edes oravia.
”Niin, tiedäthän. Pitkät korvat, pieni töpöhäntä. Kanniskelee koria, jossa on värjättyjä munia.”
Kiinnitän huomiota myös miehen valkoiseen partaan ja punaisiin housuihin. ”Miksi etsit sitä?”
”Kunhan keskustelisin sen viimeisimmästä kujeesta. Se meni antamaan poroille ulostuslääkettä.”
Jaakko ja kaksitaso
Vältän viholliskoneet sukeltamalla pilveen. Koneeni kietoutuu harmaaseen enkä enää ole varma, missä on alas. Lennän pitkään. Tunteja? Päiviä?. Kun vihdoin näen taas auringon, se valaisee pilven päällä seisovaa linnaa.
Linna lähenee hitaasti. Se on valtava, kertakaikkiaan käsittämättömän kokoinen. Lennän sisään aukosta, jonka kaukaa näytti ikkunalta. Sisältä tila näyttää huoneelta, kalustetulta huoneelta. Lastenhuoneelta. Yhdessä nurkassa on vuoren kokoinen nalle.
”Isi, en saa unta. Täällä pörrää”, ääni huutaa. Hetken kuluttua tila kylpee valossa. Kaarran konetta nähdäkseni. Jotain viuhahtaa. Mieletön turbulenssi! Koneeni sakkaa ja syöksyn maahan.
Makaan raajarikkona verta vuotaen kaksitasoni raunioissa. ”Isi, se liikkuu vielä.”
”Muttei pörise. Nukkumaan. Kissa saa syödä sen.”
Piha ilman sadettajaa
Olen tehnyt halkoja jo pari tuntia. Kasa pölkyn vieressä kipuaa vaarallisiin mittoihin. Klapit voisi kantaa liiteriin, mutta yksin siinä menee ikä ja terveys. Päätän turvautua lapsityövoimaan.
”Milla! Meri! Tulkaahan auttamaan.”
Napiseva apu saapuu. Puut alkavat siirtyä sisätiloihin, mutta vauhti ei huimaa päätä.
”Isi, minuun osui pisara”, Milla sanoo.
”Täällä sataa”, vahvistaa Meri.
”Kaikki puut on vietävä, ei niitä kastumaan jätetä. Jos pidetään kiirettä, ehkei kastuta itsekään.”
Se tehoaa ja kolmistaan raijaamme klapit paikoilleen ennätysvauhtia. Koko ajan pisaroi hieman. Kun urakka on ohi, Meri käy etupihalla. Ja tulee pian takaisin.
”Milla, missä meidän sateentekijä on?”
Minun taitaakin olla aika hipsiä tieheni.
Numeroasema
Tyhjät kanavat kohisevat kuulokkeissa. Voisin jättää säätimen paikoilleen, mutta haluan etsiä oikean aseman joka kerta uudestaan.
Kiihdyn, kun surina jälleen täyttää äkillisesti pääni. Muille se on tuntemattoman summerin surahtelua, mutta minä tiedän sen todellisen merkityksen.
Asema on lähettänyt yhtä kauan kuin tässä maailmankolkassa on ollut vastaanottimia. Ensimmäinen tiedossa oleva havainto on vuodelta 1901. Lähetys on jatkunut siitä saakka tauotta, kolmea hyytävää poikkeusta lukuunottamatta.
Joskus surahtelun taustalla kuuluu venäläisääni, joka luettelee numeroita. Tiedän aina etukäteen, mikä on seuraava numero. Tiedän myös, mikä on viimeinen numero. Se, jota ei lausuta.
Itken ja nauran valottomassa huoneessani. Tänään. Tänään koko maailma kuulee viimeisen numeron.
Kirjailijan opas
Tänään se on, suuri päiväni! Tänään on kirjani julkistamistilaisuus. Tänään minusta tulee ihan oikea kirjailija.
Kustantajani puhuu yleisölle minusta kirjoittajana, nuorena lupauksena ja omintakeisena äänenä. Hän viittilöi minut mikrofonin ääreen. Alan huolestua vähitellen.
Missä vaiheessa kirjailijuus tapahtuu? Milloin kuulen fanfaarit ja saan sen jumalaisen tiedon kaikesta kirjallisuudesta, joka jokaisella kirjailijalla havaintoni mukaan on? Eikö sitä tapahdukaan? Alan panikoida.
Kustantajani iskee minulle silmää ja livauttaa puhujanpöntön suojissa minulle pienen niteen. ”Siinä”, hän kuiskaa. Vilkaisen kantta. ”Sudenpentujen käsikirja kirjailijoille”
Katson yleisöä. Pääni on tyhjä. Salaa avaan käsikirjan.
Kirjallisuuden koko historia tulvii päähäni kaikkine detaljeineen. Tunnen koko laajan kulttuurikentän intiimisti.
Tänään olen kirjailija.
(Aiemmin tapahtunut: Kokoontuminen, Sukupolvikuilu)
Itsemurha
En tiedä, montako minua on enää hengissä. En tarkoita klooneja vaan itseni otteita aikavirrasta. Kaksi minua on vierelläni. Se riittää.
Teiniminä korjaan farkkutakkini asentoa. Parin vuoden kuluttua siihen tulee Wolverine-pinssi. Olinko minä joskus tuollainen luikku?
Räjähdys.
”Saan minä sentään jotain aikaan nuorenakin”, sanon vanhaminä ja osoitan savupatsasta. ”Nelkymppinen panee haisemaan.”
Vartijoiden hämääntyessä hyökkään kohteeseeni, temporaalivorteksigeneraattorille. ”Mitä nyt?” teiniminä kysyn. En ole kertonut itselleni suunnitelmaani. Seison tasanteella pyörteen yläpuolella. Teiniminäni saan tylysti puukosta mahaan.
”En voi kuolla”, huudan. ”Paradoksi, minähän kuolen kaikki!”
Hymyilen surullisesti minulle. ”Pyörteen sulkemiseen tarvitaan paradoksi. Siksi kutsuin minut kaikki.” Tuuppaan teiniminut kurimukseen.
”Parempi minä kuin koko maailmankaikkeus.”
Tähtitiellä
Kukaan ei tiedä, miten tähtitie todella toimii, mitä se oikeastaan on. Jos joku joskus tiesikin, se tieto katosi romahdusta seuranneena hajaannuksen aikana. Silti aluksemme matkaavat niitä pitkin toisiin järjestelmiin. Sokeina, tiedon puuttuessa uskon varassa.
Kun totuuksia ei ole, ne keksitään. Siinä ihminen on hyvä. Tieteen pettäessä käännymme uskontojen puoleen. Kaikki jäljelle jääneet ja uudet uskonnot ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta. Jos ihminen poistuu aluksesta tähtitiellä, hänen sielunsa tuhoutuu.
Siksi minä olen asetellut sinut ilmalukkoon. Odotan, että heräät. Haluan sinun tietävän täsmälleen, mikä sinua odottaa.
Kohtalosi ei tuo takaisin minulle sitä mitä otit. Mutta se antaa palasen rauhaa.
Se riittäköön.
Ilmalukossa
Päätäni kivistää aivan helvetisti. Törmäsinkö minä johonkin? Ei, tunnen suussani lamauttimen sähköisen jälkimaun. Avaan silmäni varovasti ja katson ympärilleni.
Huone on hyvin pieni eikä kalusteita ole ainuttakaan. Seinässä lukee jotain. Siristän silmiäni. Ilmalukon varoitusteksti. Miksi kukaan laittaisi huoneeseensa- Ei!
Samalla kun kömmin ähkien jaloilleni muistelen epätoivoisesti, missä olen. Mitä on tapahtunut? Ennen kaikkea miten pääsen tästä jamasta pois? Joku minut on tänne sulkenut, enkä voi ajatella kuin yhtä ainoaa syytä.
Ilmalukon sisäovessa on pieni ikkuna. Sinä katsot minua vailla ilmeitä.
Armon anelu on turhaa. Anelen silti. Älä tee tätä, pyydän.
Katoat ikkunasta. Mitä teet?
Aiotko avata ulomman oven?
Vaiko et?
Bonuskorttitarjous
Tartun kuumaan hampurilaiseen ahnaasti ja raastan käärepaperin auki. Pettymyksekseni ruokani on hädin tuskin taskulämmin, vaikka tulikin juuri suoraan keittiöstä.
Joka tapauksessa annos näyttää herkulliselta. Seesamisämpylää, pihviä, juustoa, majoneesia, normaalit rehut. Janoan suolaa ja rasvaa! Isken hampaani herkkuun.
Suuhuni tursuaa mautonta moskaa. Lapsuuteni muistikuvat kesäillanhämyiseltä kauppatorilta ostetusta tirisevänsuolaisesta kerrosburgerista helähtävät sirpaleiksi. ”Mitä on tämä mauton höttö?” huudahdan. Tutkin käärepaperia tarkemmin.
”Sisältää energiaa ydinlaitoksen verran. Lihottaa läpipaskon puolitonniseksi tai rahat takaisin. Makuaineet poistettu. Valmistettu seesamistyroksista.”
Syön kun kerta maksoin. Ovella kivahdan: ”Tätä paskaa en toiste syö!”
Valot pyörivät spiraaleina ja rauhoittava ääni sanoo minun palaavan ensi viikolla.
Tuskin maltan odottaa seuraavaa hampurilaista!
Routakoto 