Routakodon joulukalenteri, luukku 13

Raapaleet 183-197

Meripihkavieras

Ovaan oven meripihkasaliin ja astun sisään seuralaiseni kanssa. Pehmeä, kultainen valo kietoo meidät sisäänsä. Tuhannet kultakoristeet kimaltavat epätodellisina.

”Mikä paikka tämä on?” vieraani kysyy silmät suurina.

”Eräs pyhätöistäni”, vastaan ojentaen konjakkilasia. ”Kerään historiallisesti kiinnostavia ja merkittäviä asioita. Tämä huone itsessään on sellainen.”

Pysähdymme toisen miehen eteen. Hän seisoo sotilasunivormussa käsi ojennettuna tervehdykseen. ”Kuka tämä on?” vieraani kysyy.

”Ah, saanko esitellä. Glen Hyde, tämä on valtakunnankansleri herr Schicklgruber.”

Glen kulauttaa juoman kerralla. ”Mielenkiintoiset viikset kaverilla. Mutta mitä minä täällä teen?”

”Te kaikki katositte omana aikananne ja teistä tuli kuuluisia. Siksi minä keräsin teidät. Nyt, istuhan sohvalle Spartacuksen viereen. Juoma vaikuttaa pian.”


Kahvikatko

”Saatko sinä levättyä kunnolla?” tutkimusapulaiseni kysyy. Murahdan ja ryystän kahvia. ”Taidat nukkua vain pari tuntia yössä.”

Juon mukini tyhjäksi. ”Hyvin se riittää.”

Esimieheni ojentaa minulle paperinipun. ”Tässä on eilen kirjoittamasi raportti kationi-anionisysteemin autoprotolyysistä.”

”Entä sitten?”

”Me tutkimme fonetiikkaa.”

”Minä kirjoitan sen uusiksi.”

”Se ei ole ongelman ydin, vaan jatkuva univajeesi. Juot päivässä kaksi litraa kahvia.”

”Juon minkä juon.”

”Sinulla on kofeiiniongelma. Myönnä se.”

”Höpsis.”

”Et jätä paljon vaihtoehtoja. Kutsuimme ammattiauttajan.”

Varjo lankeaa ylitseni. Käännyn. Edessäni seisoo jättiläinen mieheksi. T-paidassa lukee ”Insomnia on asennevamma”.

”Kuka sinä olet?”

”Nukkumasa, terve. Nyt alkaa katkaisuhoito. Jokaista kupillista seuraa katkennut sormi. Taisitkin jo juoda yhden?”


Herättäjä

”En varmasti tule. Sinä herätät kuolleista aina väärän kohteen.”

Seth Banks vetää syvään henkeä. ”Liioittelua. Silloin kerrankin Marseillessa, se varakreivi-”

”Se kreivi yritti tappaa meidät. Unohdit suojariimut.” Seth Bonkers sopii kyllä paremmin.

”Se oli vahinko.”

”Seth! Suojariimut ovat ekan luokan juttuja.” Istun pöydän väärällä puolella enkä tiedä miten saisin häädettyä ei-toivotun vieraan keittiöstäni.

”Minä lupaan. Tällä kertaa homma menee putkeen.”

Mikro piippaa. Nousen ja otan lasagnelautasen ulos. ”Pyydä Richardia.” Richard, paras lapsuudenystäväni.

Ensimmäisen kerran Sethin naama menee vakavaksi. ”Richard on kuollut.”

”Mitä?” Hätkähdän. ”Milloin? Miten?”

”Kukaan ei tiedä. Paitsi Richard.” Sethin silmät hehkuvat sinisinä. ”Kohde on hän. Kysymme häneltä itseltään.”


Hautakivellä

Naisen varjo näkyy kuuta vasten. Hän istuu hautakivellä ja tuuli kahisuttaa ruskeita lehtiä maassa. Ilma on jo kylmä, kauempana sadevesilätäköt risahtelevat satunnaisten kulkijoiden askelten alla. Silti naisen suusta ei purkaudu huurua, kun hän puhuu.

Piileskelet pienen matkan päässä ja katselet tuota outoa näkyä. Naisen huulet liikkuvat, mutta sanoista on vaikea saada selvää. Et ole edes varma, onko se kieltä, jota ymmärrät. Välistä kiivaampi puuska pelmauttaa naisen tukkaa hänen kasvojensa eteen.

Sisälläsi kauhu ja uteliaisuus taistelevat keskenään. Nouseeko kuolleiden armeija? Kuuletko kiellettyjä salaisuuksia? Onko nainen vain sureva omainen? Todellisuus karkaa jonnekin kauas ja sydämesi takoo kiivaana.

Miten ihana, kiihkeä, salaperäinen yö!


Uudisraivaajat

Kun asteroidi havaittiin, oli aivan liian myöhäistä lähteä torjumaan sitä. Sen sijaan, kuten aina epätoivon edessä, ihmiset taantuivat perimmäisten vaistojensa varaan. Haluttiin syyllinen.

Monet tiedemiehet kohtasivat väkivaltaisen lopun hurjistuneiden kansalaisten käsissä, eivätkä pelkästään astronomit. Tiedeyhteisö oli pettänyt ihmiskunnan. NASA:n tiedottaja vannoi, että asteroidi oli poikennut lasketulta ohitusradaltaan täysin odotusten vastaisesti. Se ei pelastanut häntä giljotiinilta.

Asteroidi osui Orissan osavaltioon, Intiaan. Iskukohdalla ei ollut suurta väliä, ilmakehään lentänyt maa-aines suisti planeetan satojen vuosien pimeyteen. Ihmiset olivat kuolleet jo kauan sitten, kun pöly laskeutui ja asteroidin kvartsista valettu kuori avautui.

Sen sisältä kurkistelivat uutta kotiplaneettaansa vuosituhansia matkanneen sukupolvialuksen matkustajat.

He olivat onnistuneet!


Maauimala

Kesäkuumalla maauimala on loistoajatus. Kun astumme portista, pysäytän tytöt ja varmistan pari perusasiaa.

”Mitä piti sitten muistaa?”

”Ensin suihkuun”, sanoo Milla.

”Eikä juosta”, sanoo Meri.

Odotan kysyvän näköisenä.

”Eikä merenneitoja”, Meri lisää.

”Ja jätskiä saa kotona”, Milla murahtaa.

Nostan katseeni kirjasta huokaisten, kun paniikinomainen huuto alkaa. Taisin tosiaan sanoa, että pikkupojat eivät edes pidä merenneidoista. Ei pitäisi sukupuolistaa. Nyt altaasta nousee valtavia lonkeroita. Lonkerohirviöt sopivat kaikille.

Muiden paettua käännähdän selälleni ja vedän lipan silmille. Tytöt ovat turvassa, Kraken on tullut vain leikkimään. Kokemus sanoo myös, että armeijalta kestaa ainakin varttitunti saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut ennen puiston evakuointia.


Radiotyttö

Marionilla on huono olla. Oksettaa ja tärisyttää. Se on paha, aamulla töissä ei saa kädet vapista. Pitää maalata viivat viisareihin ja numerot kellotauluun. Se on tarkkaa puuhaa.

Aamulla Marion istuu tehtaassa ja kastelee pensselin maaliin. Se on vihreää ja loistaa pimeässä. Siksi sitä laitetaan kelloihinkin, näkee kuinka myöhä on vaikka yöllä. Pensselin kärki hapsottaa. Marion lipaisee sen kielellä teräväksi. Maali on vaaratonta, yhtiö sanoi niin.

Bertha sanoi, että radium on myrkyllistä. Siitä ei Marion tiedä mitään, ei hänellä ole varaa radioon. Sophiekin sanoi niin, mutta Sophie kuoli syöpään viime viikolla. Eikä yhtiö valehtelisi.

Marion maalaa hampaansa loistaviksi. Illalla taas oksettaa.


Apurahahakemus

Osoitin jo kauan sitten, miten esineet siirtyilevät itsestään. Riippuen kohteen laadusta niiden fluktuaatiolla on kerrassaan erilaisia parametreja.

Otetaan esimerkiksi juustohöylä. Se siirtyilee täysin vapaasti, mutta yleensä vain keittiön alueella. Sen olinpaikkaa on mahdoton ennustaa, vaikka sen olisi nähnyt vain minuutti sitten.

Harvemmin tarvittavat tavarat, kuten kirjat ja dvd-levyt, voivat siirtyä pitkiäkin matkoja ja olla poissa jopa vuosia. Asensin jäljittimen Galactican kakkoskauden boksiin ja se ehti kiertää ympäri Suomea aina Inaria myöden kahden vuoden ajan ennen kotiinpaluutaan.

Se johti minut kehittämään uuden teorian. Mitä jos kaikkea tavaraa onkin paljon vähemmän ja useampi ihminen omistaa saman asian?

Täten anon rahoitusta uuteen tutkimusprojektiini.


Aamunkoi

”Kajastusta taivaanrannassa, perämies”, tähystäjä huusi pimeydessä roikkuvasta märssykorista.

”Huomasin”, Park huusi takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja ravisteli torkkuvaa viestipoikaa. Tämä tömähti raskaasti seinää vasten ja hätkähti hereille. ”Aamunkoi, mene kertomaan kapteenille.”

”Anteeksi, perämies?” sanoi ruorimies ja vilkaisi olkansa yli. ”Minusta tuntuu hieman aikaiselta.”

Jacqueline Park päästi olkapäästä irti ja suoristautui. Ilma tuoksui vielä yöltä ja asiat tuntuivat olevan väärin. ”Ruorimies, mistä suunnasta tuo aurinko nousee?”

”Etelästä. Korkeutemme on kaksi kilometriä, lentosuunta muuttumaton.”

Park nosti lentolasit otsalleen ja tuijotti hiipuvaan hehkuun. Toinen linssi oli noettu mustaksi. ”Tuo räjähdys. Englanti ei pystyisi sellaiseen. Mutta joku pystyy. Olemme juuri todistaneet uuden sodan alun.”


Vampyyrisuolaa

Ripottelen ranskalaisteni päälle chilillä ja habanerolla maustettua suolaa. Helpompaa näin, ei tarvitse peippailla nagan ja hupsis-efektin kanssa.

”Mitä se on?” Meri kysyy.

”Vampyyrisuolaa”, vastaan.

”Mitä siinä on?” Milla kysyy silmät isoina.

Päätän jekuttaa vähän. ”Kuivatettua ja jauhettua vampyyriä. Otatteko?” Kumpikaan ei halua maistaa.

Seuraavana päivänä kokkausta aloitellessani kurkkaan jääkaappiin. ”Jauhelihaa?” sanon ääneen. ”Oliko meillä sellaistakin?”

Kun ruoka on valmista, käyn tyhjentämään omaa lautastani hyvällä ruokahalulla. Tyttöjä hihityttää.

”Mikäs nyt on?” Alan aavistella.

”Ruokana on ihmissusijauhelihaa!”

”Kai se oli sentään susimuodossa?” kysyn vakavana. Tytöt nyökyttävät. ”Syökäähän sitten.”

Parempi kyllä olla mainitsematta mitään chilimaustetuista karkeista, napalminalleista. Kulmakarvani toipuvat vielä fuusiogrillin käytön jäljiltä.


Sileä puoli

Toimittaja Stanton pitelee mikrofonia kädessään ja puhuu kameralle. ”Olemme nyt Nasan tehtävätarkkaamossa, jossa lähestymme dramaattista hetkeä. Hyvät katsojat, pian ihmiskunnan ensimmäinen satelliitti kiertää Kuun tuntemattomalle puolelle. Mitä mahdammekaan nähdä? Tylsää kuukiveä, vai muinaisen sivilisaation jättämät uhkeat kupolikaupungit? Kraatereita vai uskomattomia ihmeitä?”

Hiljaisuus laskeutuu koko komentokeskukseen. Jättimäisellä ruudulla näkyy suoraa kuvaa satelliitista.

”Luotain ohittaa Kuun keskilinjan ja sen kamerat kääntyvät nyt-” Kaikki tuijottavat hetken aikaa häkeltyneinä näkemäänsä. ”Hyvät katsojat, Kuun toinen puoli… puuttuu. Leikkauskohta näyttää täysin sileältä. Mitä onkaan tapahtunut?”

Kävelen lastenhuoneen ovelle. Kuulen kiherrystä. ”Tytöt, saatte katsoa Kuu-ohjelman, vaikka onkin myöhä. Mutta vain sillä ehdolla, että korjaatte tiedätte-kyllä-minkä huomisen aikana.”


Kaveripoisto

Käyn läpi kaverilistaani. On taas aika karsia. Baarituttuja, ala-astelaisia luokkakavereita, tuttavia, joiden statukset ovat tyyliä ’meempä suihkuun’. Joko heille on turha kertoa omasta elämästään, tai heidän edesottamustensa seuraaminen aiheuttaa enemmän turhautumista kuin mitään muuta. Pois vain.

Naps pam, sinne meni. Samalla poistan uuden välilähiesimieheni. Tyyppi on sinänsä ok, mutta kyse on periaatteesta. Ei kuulu pomoille, mitä mieltä olen mistäkin.

Seuraavana päivänä esimies ei ilmesty töihin, eikä sitä seuraavana. Viikon kuluttua poliisi jo tutkii hänen katoamistaan. Kadonneita on muutama muukin.

Selvittelen hieman ja totuus valkenee. Minä olen syypää kaikkeen. On vain yksi vaihtoehto.

Alan tehdä listaa. Rasitteista, joille tulen lähettämään kaveripyynnön.


Sivu 105

Minä elän metsissä, tiheissä ja synkissä, joihin aurinko ei koskaan ulotu. Minä elän merten hyisessä mustassa, maanalisissa luolissa ja päättymättömissä käytävissä, niiden ikuisessa pimeydessä.

Lymyän syvissä varjoissa, vaatekaappien kätköissä ja unohdetuissa nurkissa. Kun valot sammuvat, tulen esiin. Haistelen ilmaa. Liikahtelen ja kahahtelen, sihisen hiljaa rapsahdusten säestämänä. Kuuletko?

Hivuttaudun uniin ja kirjoihin. Olen lapsuuden aave, joka tuijottaa kuolleilla silmillään muistojen kalvenneista lammikoista. Kun heräät, näet siniset, vertavuotavat kasvoni leijumassa yläpuolellasi. Kalman luinen kourani kurottuu ja koskettaa kaulaasi.

Olen vampyyri ja aave, ihmissusi ja paholainen. Olen pahin pelkosi, olen jokainen pelkosi.

Sytytä valot. Sytytä! Valossa olet turvassa.

Mutta pimeydessä sinä kuulut minulle.


Seisahdus

Juna seisoo asemalla jo toista tuntia. Tuijotan ulos läpinäkymättömään pimeyteen, jota ainokainen laiturivalo ei onnistu karkottamaan.

Hautajaiset ovat varhain aamulla. Jos emme pian jatka matkaa, en ehdi ajoissa. Mietin, miksi yhteydenpitomme katkesi. Aikoinaan olimme parhaat ystävykset.

Menosuunnasta saapuu juna sukeltaen äänettömästi vellovasta sumusta. Hitaasti matavien vaunujen matkustajat vaikuttavat tutuilta. Ukkini, ensimmäinen tyttöystäväni, joka jäi auton alle eromme jälkeen. Ystäväni.

Juna hidastaa. Ja pysähtyy.

Tuijotan heitä lasin ja sumun läpi. Mieleeni nousee kaikki ne asiat, joita en sanonut. Nyt voisin. Se olisi helppoa. Nousisin junasta ja astelisin laiturin yli.

Mutta en nouse. Tahdon, mutten nouse. Pelkäänkö? Mitä?

Nytkähtäen junani lähtee liikkeelle.


Viinamato

Ovi melkein lävähtää seinään, kun ryntään baariin. Punatukkainen neiti tiskin takana mulkaisee pahasti.

”Anteeksi, on vain kiire. Ottaisin lasillisen viittä eri viskiä, laadulla ei väliä.” Asetan luottokortin tiskille. ”Siinä. Pitäkää se, kunnes olen valmis.”

Saan lasit. Tyhjennän ne ja tilaan heti uudet. ”Tiukka tahti ei ole hyvästä”, punatukka sanoo.

Hän on oikeassa. En halua antaa ylen, vaan humaltua. ”Aldebaranilainen aivomato hyökkäsi kimppuuni”, selitän punatukalle. ”Alkoholi hidastaa sitä.”

Viina virtaa, sillä kortilla on katetta. Tunnin kuluttua olen jo todellä kännissä. ”Se taisi sammua jo”, sössötän. Otan taskustani minikokoisen sähköporan. Se on juuri näitä tapauksia varten.

”Sitten se pitää vain porata pois.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s