Aihearkisto: Kirja

Murhaavasti

Julkaistu 14 toukokuun, 2013| Jätä kommentti

MurhaavastiMurhaavasti
Helena Numminen
Turbator, 2008
ISBN: 978-952-5666-22-9

Fiktiivinen murha palvelee lähes poikkeuksetta isomman juonen tarpeita. Kysykää vaikka Jessica Fletcheriltä. Hengenriiston tarkoitus on antaa etsiville etsittävää tai leikata sivuhenkilökauraa seipäille nostettavaksi päähenkilön kunnianhimon edessä. Mutta keitä ovat ne murhaajat? Entä murhatut? Millainen on heidän välinen jännite, miten se kasvaa ja muuttuu kenties vuosikymmenten ajan, ennen kuin tyylikäs mies hattu päässä, pitkä takki liehuen syöksähtää paikalle kertomaan Kuka Sen Teki?

Helena Numminen kertoo meille ihmisistä, jotka päättävät hoidella lähimmäisensä manan majoille. Monessa tarinassa toimeenpaneva hahmo on nainen, kuka mistäkin syystä. Niistä kosto on ehkä yleisin, jos koston määritelmää laajennetaan riittävästi. Se viimeinen, kuohahtava teko lähtee yleensä jostain pienestä seikasta, mutta mukana on myös tiukkaa suunnitelmallisuutta. Eivät murhaajatkaan ole toistensa kopioita, vaan arvokkaita yksilöitä, joilla on kullakin omat, erityiset motiivinsa.

Entä uhrit, ansaitsevatko he kohtalonsa? Ajautuuko lukija kannustamaan murhaajaa eteenpäin kohti lopullista tekoaan? Jos nyt sivutetaan yleinen kysymys siitä, ansaitseeko kukaan kuolla, voidaan todeta, että jotkut kirveen alle jäävät ihmishirviöt ovat tieten tahtoen kaivaneet verta nenästään, kun taas joillakin sivullisilla vain käy huono tuuri. He onnistuvat suututtamaan väärän ihmisen tai vain muistuttavat liikaa jotakuta toista, jonka vääryyksistä päätyvät maksamaan.

Kirjan kieli oli erityisen herkullista. Kielikuvat piiskasivat tunnelmaa hurjaan lentoon kiihottaen lukijan aisteja, kunnes tuli hetki suorittaa verityö. Teoilla ei kuitenkaan jääty mässäilemään, ne todettiin lähes kliiniseen tapaan vain tapahtuneiksi. Vertahan siitä nyt tulee, kun kallo halkeaa, mutta siihen tuskin murhaaja enää kiinnittää suurta huomiota. Teon jälkeen on tyhjä olo, kun enää ei sisällä olekaan sitä vihaa, jota niin pitkään on saanut hautoa. Tuleepa jollekin harvalle pieni katumuskin.

Murhaavasti on napakka novellikokoelma, joka ei pyytele anteeksi tai selittele. Kollektiivinen raatokasa kasvaa, kun savuavaa pistoolia pitelevät tappajat joko saavat kostonsa, päätyvät äärimmäisyyksiin vain selviytyäkseen tai puhtaan julkeasti ottavat omansa, ja miksikäs eivät. Kukapa heitä estäisi?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050

Julkaistu 3 toukokuun, 2013| Jätä kommentti

Uusi pohjoinenUusi pohjoinen – maailma vuonna 2050
Laurence C. Smith
Suomentanut: Tuukka Perhoniemi
URSA, 2011
ISBN: 978-952-5329-96-4

Laurence C. Smith on reissannut pitkin pohjoisia ulottuvuuksia vuosien ajan, Kanadasta Suomeen, Grönlannista Siperiaan. Noilla retkillään hän on tarkkaillut ympäristöään, tutkinut ilmiöitä tieteellisesti ja haastatellut asukkaita varsin laajalta alueelta. Saamiensa tietojen perusteella hän on muodostanut kuvan siitä, miltä maailmamme, ja etenkin sen aivan pohjoisimmat osat, näyttävät vuonna 2050.

Kaltaiselleni scifistille tieteellinen spekulaatio on välttämätön osa henkistä ruokaympyrää. Vaikkei maltillisissa visioissa olekaan mitään vikaa, itseäni kiehtoo eniten rankat revittelyt ja äärirajoille ajetut ajatusleikit ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tältä osin Smith toppuuttelee lukijaa malttiin. Hänen kirjansa pohjaa oletukselle, että mitään kovin radikaalia ei tapahdu, vaan maailma jatkaa vakaasti nykyisillä kehityslinjoillaan. Ei siis yllättäviä käänteitä uudistuvien energiamuotojen kanssa, ei massiivista maailmansotaa, ei läpimurtoa hiilinielujen kanssa. Näillä oletuksilla maailma ei vielä näänny nälkään, kuole janoon tai huku vesimassojen alle, vaikka näitä jokseenkin häijynkuuloisia asioita voi tapahtua paikallisesti.

Kirja nimeää neljä maailmanlaajuista voimaa, joita ymmärtämällä voidaan tehdä oletuksia tulevasta. Ne ovat 1) demografia eli väestölliset muutokset ja liikkeet, 2) luonnovarat eli ihmisten tarve tietyille asioille kuten öljy, kaasu, mineraalit ja puhdas vesi, 3) globalisaatio eli kansainvälinen kauppa, pääoma ja kaikenlaiset muut maailmanlaajuiset prosessit, jotka muuttavat yhteiskuntaa verkottuneemmaksi, ja 4) ilmastonmuutos. Smith tarkastelee kutakin voimaa erikseen ja nivoo niiden vaikutuksia yhteen.

Läheskään kaikkea en ala summeeraamaan, mutta muutaman itseäni kiehtovan asian nostan esiin. Yksi oli jäätiet, joita voi käyttää vain talvella vesialueiden ollessa paksussa jäässä. Moni asutuskeskus tai teollisuusalue on puhtaasti näiden varassa ja lyhenevät talvet aiheuttavat liikenneyhteyksissä pahoja ongelmia, sen lisäksi että ikiroutaiset maa-alueet sulavat ja romahduttavat taloja ja muuttavat alkuperäiskansojen elinkeinoja. Toinen kiinnostava seikka oli kaupungistuminen. Suurkaupunkien määrä kasvaa, mutta elinolosuhteet vaihtelevat radikaalisti vaikkapa Singaporen ja Lagosin välillä. Erojen kuvailu oli varsin pysäyttävää. Kolmas yllätys oli vesisodat, joista on ollut puhetta siellä täällä. Ilmeisesti vedensaanti ei ole ollut yhdenkään sodan syynä tähän mennessä. Jopa vihamielisissä väleissä olevat valtiot ovat onnitusneet sopimaan vedenjakamisesta. Pitenevät ja laajenevat kuivuudet voivat toki kärjistää tilanteita. Merkillepantavaa oli myös alkuperäisväestöjen oikeudet pohjoisissa maissa. Alaskassa ja Kanadassa heidät on otettu mukaan joko luonnonvarojen hyödyntämiseen tai asioista päättämiseen, kun taas pohjoismaissa ja Venäjällä oikeuksia ei juuri ole.

Kerronta on hyvin sujuvaa eikä äidy kuivaksi edes statistiikkojen kanssa. Tilastot ja listat tukevat tiedon välittymistä erinomaisesti. Uusi pohjoinen onkin hyvä esimerkki siitä, että valittu tyyli on kaikki kaikeassa. Kun kirjailija heittää itsensä mukaan ja osaa asiansa, tiukastakin asiasta saadaan viihdyttävä esitys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku

Julkaistu 23 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Historia-atlasHistoria-atlas – Toisenlainen 1900-luku
Suomenkielinen toimitus: Mika Rönkkö
Into, 2011
ISBN: 978-952-264-061-1

Historia-atlas muistuttaa lukijaa Eric Hobsbawmin sanoista: ”Muisti ei ole tallentava mekanismi vaan valintoja tekevä mekanismi.” Se, mitä menneestä vuosisadasta tänään löytyy historiankirjoista, voi näyttää kovasti eriltä kuin kolme vuosikymmentä aiemmin, tai myöhemmin.

Historiallista revisionismia tapahtuu paitsi niinkin epäilyttävissä paikoissa kuin menneiden aikojen Neuvostoliitto, Kiina ja muut epämääräiset diktatuurit, myös demokraattisiksi ja vapaiksi nimetyissä maissa. Texasissa halutaan unohtaa mustien kansalaisoikeustaistelut, Japanissa taas keisarikunnan Koreassa harjoittama sotilaallinen pakkoprostituutio. Enkä malta olla ounastelematta, että Suomessakin tietyt sanamuodot olisivat toisia suotavampia puhuttaessa oman maamme vähemmän kunniakkaista hetkistä.

Historia-Atlas karttaKirjaan on koottu liki sata sivua karttoja ja diagrammeja selkein selostuksin, joiden koostamiseen on osallistunut 40 tutkijaa. Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku kertoo sellaisista asioista, joista tällä hetkellä ei ole mahdottoman muodikasta puhua, kuten vaikkapa armenialaisten kansanmurhasta.

Sisältö on jaettu neljään osaan värien mukaan, jos hulluus on myös väri. Hullut vuodet kattaa ajan 1920-luvun puoliväliin, mustat vuodet lamasta toisen maailmansodan loppuun, punaiset vuodet kylmän sodan kauden ja harmaat vuodet vuosisadan viimeiset vuodet. Tiesittekö muuten, että Indokiinassa käytiin vuosisadan pisin sota? Se kesti 1945-1975 ja siitä kerrotaan sivuilla 64-65.

Teos oli valaiseva, mutta samalla vain raapaisu todellisuudesta. Vaan eipä sataan sivuun niin paljon mahdukaan. On siis hyvä huomata, että sarjaan kuuluu muitakin vastaavia historiakartastoja, joiden avulla vaillinaiseksi jäävää kuvaa voi täydentää.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Haamukirja

Julkaistu 14 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

HaamukirjaHaamukirja – Antikvariaattitarinoita 3
Harri Haarikko, Boris Hurtta, Juha Salminen, Pietari Virtanen
Toimittanut Harri Haarikko
Wanhain herrain huone 240, 2013
ISBN: 978-952-999922-6-3

Antikvariaatti Uusi katakombi on jo vuosia toiminut Rauhankadun päässä ja myynyt kirjoja kohtuuhintaan tai kallimmalla satunnaisille asiakkaille. Todelliset aarteet piilotetaan huolellisesti ylähyllyille, takahuoneen varastoon tai kirjarivien taakse, mikä on toki luonnollista. Kun kolme kirjankerääjää pyörittää käytettyjen kirjojen kauppaa, voi luopuminen olla vaikeaa, edes rahaa vastaan. Tästä johtuen en itsekään ole koskaan sen vakavimmin harkinnut alalle ryhtyväni.

Herrat Torkkeli, Forss ja Ylissali ovat monissa liemissä kiehuneet ja imeneet itsensä aimo määrän kokemusta bibliofiiliseltä alalta. Vaan erehtymättömiä eivät hekään ole. Harkinnan pettäminen liittyy yleensä liian hyvältä kuulostavaan kaappausmahdollisuuteen, tai naiseen. Joskus molempiin. Ylissalin säntillinen taustatyö valottaa monen harvinaisuuden taustoja ja pelastaisi monelta pulalta, jos malttia löytyisi, mutta harvoinpa kirjojen kanssa löytyy.

Haamukirja on järjestykseltään kolmas Wanhain herrain huoneen antikvaarisia tarinoita sisältävä kokoelma. Herrat ovat antaneet auliisti luonteenpiirteitään ja yksityiskohtiaan fiktiivisten bibliomaanien käyttöön, mikä antaa kerronnalle oman säväyksensä, sikäli mikäli herroja on joskus tavannut. Tarinoihin on helppo upota, jos edes jollain tasolla osaa empatiseerata keräilyvietin pauloissa riutuvia ihmispoloja. Jos itsekin ostaa niteitä enemmän kuin mitä säilytystila antaa myöten, tuottaa Haamukirjan lukeminen jo hieman myötätuskaa. Toisaalta, ei saunakaan mahdoton paikka kirjapinoille ole. Kunhan ei lämmittämään ryhdy.

Kirjan kertomuksissa eletään jo lopun aikoja. Vanhan kartanon huutokaupasta löytyy ennestään tuntematon versio Jörö-Jukasta, Heimo Männyn teatterin paperit piilottelevat kenties Mika Waltarin unohdettua näytelmää ja insinööri Asko Susi elää attentaatin pelossa. Kun herrat antikvariaatinpitäjät kohtaavat varsin konkreettisen pommiuhan ja kirjatorin myyntikään ei lyö leiville, tulee aika pohtia lapun laittamista luukulle. Vaan mitä tehdä kaikille liikkeen omistamille kirjoille? Kirjojen keräilyssä kaikki keinot murhaan saakka ovat sallittuja, ja vaikkei niin pitkälle mentäisikään, tarjouskilpailu suljetuin kuorin käy jännittäväksi.

Kirjoittajina on mukana neljä herraa, mutta tavan mukaan yksittäiset novellit julkaistaan nimettöminä. Tarinat ovat kutkuttavia, mysteerit kiehtovia ihmisen periluonne kovin raadollinen. Siksi nautin tästäkin kokoelmasta niin paljon.

Mainittakoon, että tätä helmeä ei Kirjavälitykselle tarjota eikä Suomalaisesta kirjakaupasta saa. Kukin metsästäköön oman kappaleensa muilla keinoin, kuten bibliofiilin kuuluukin. Vaikka eihän Haamukirja vaikea ole, kun asiakseen ottaa. Tarpeen vaatiessa ja muun pettäessä minäkin voin toimia bulvaanina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset

Julkaistu 1 huhtikuun, 2013| Jätä kommentti

Kansi: Frank Frazetta

Kansi: Frank Frazetta

John Carter vastaan hienomecaaniset penicset
Tuomas Saloranta
Lantakuoriaiskirjat, 2013
(ei ISBN-numeroa)

Tuomas Saloranta on ehtinyt paljon. Hän aloitteli kirjallista uraansa Deathwriters-kirjoittajafoorumilla, ryhtyi sen jälkeen vetämään kirjallista liikettä nimeltä URS ja oli perustamassa kirjoittajakustantajien osuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Koska entropia kasvaa, nukkuva kivi sammaloituu ja kuollut kirjailija ei ruokaisaa kättä pure, on Saloranta tehnyt jälleen uuden aluevaltauksen. Hän on perustanut oman kustantamon nimeltä Lantakuoriaiskirjat, jonka kautta voi julkaista omia tekstejään kioskipokkareina silloin kun haluaa. Aiottu tahti on tiukka, kymmenen kirjaa Finnconin mennessä, mutta materiaalia on vuosien mittaan kertynyt varastoon. Kyse on enemmänkin enää taittonopeudesta.

Nyt Lantakuoriaiskirjojen ensimmäinen teos on ulkona ja avaus on säpinää täynnä. Edgar Rice Burroughgsin kuuluisa Mars-sankari John Carter on jo jonkin aikaa ollut public domainissa ja vanhan liiton viihdekirjailijana Saloranta on iskenyt nimenomaan tähän loveen. Tuloksena on räävitön scifiseikkailu John Carter vastaan hienomecaaniset penicset.

Eletään 2000-lukua, Mars-luotainten aikaa. Itä-Aasian avaruusjärjestön yhteistyönä syntynyt luotain on laskeunut Marsiin aikeenaan aloittaa tieteelliset tutkimukset, mutta vaara uhkaa. Epäonnisen sattumuksen vuoksi ilmakehän spektrometriseen tarkasteluun tarkoitettu laite on jäänyt Maahan ja mukaan on lastattu laatikollinen japanilaisia älydildoja. Niitä ei tietenkään ole suojattu kosmisia säteitä vastaan ja matkan aikana ne saavat tietoisuuden. Härdelli on valmis. Pian Marsin pinnalla vaanii kymmeniä matelemalla liikkuvia dildoja, hienomecaanisia penicsiä.

Kieli on uskollista 1900-alkupuolen rönsyilevän kuvaavalle tyylille. Vanhahtavuutta korostaa hivenen agricolamainen tapa käyttää arkaaista kirjoitustapaa, kuten kirjan nimi jo osoittaa. Se toimii, kunhan siihen tottuu. Parikymmentä sivua kesti, ennen kuin itse laccasin ciinnittämästä siihen huomiota.

Siitä on tuhottomasti aikaa, kun olen Mars-kirjoja viimeksi lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin hahmot pitivät kutinsa ylipäätään. Perusluonteenpiirteet olivat varmaan kohdillaan, mutta aihealue huomioiden ei ole yllättävää, että John Carterin ja Dejah Thoriksen seksuaalielämää kuvattiin vapautuneemmin kuin sata vuotta sitten. Muistatteko muuten ne vihreänahkaiset tyypit, joilla on kaksi paria kättä? Saatte neljä arvausta, mitä muuta heillä on kaksi, ja kolmea ekaa arvausta ei lasketa.

Saloranta on päässyt tarinaa iskiessään hyödyntämään ammattitaitoaan, täytyyhän seksivälineliikkeen myyjän osata kertoa tuotteistaan, ja mm. anustapit osoittautuvat kriittisen tärkeiksi puolustusvälineiksi, kun hienomecaaniset penicset hyökkäävät Heliumin kaupunkiin. Eikä hän edes ole ensimmäistä kertaa näillä apajilla, voittihan hänen novellinsa Peniskuiskaajat Atoroxin vuonna 2009.

Pelkäksi pornoparodiaksi tarina ei kuitenkaan jää. Siinä on oikeaa seikkailullista otetta ja huimien vieraan planeetan maisemien kuvailu on Salorannalla hallussa. Seksiä käytetään säästeliäästi ja pahantahtoisten älydildojen armeija herättelee enemmän uhan ja vaaran tunteita kuin puhdasta komiikkaa. Heliumin asukkaiden monimutkaiset perhejärjestelyt tuovat oman osansa keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista ja on toisaalta selvä tribuutti Robert Heinleinin kirjalle Stranger in a Strange Land. Luotaimen nimeksi on annettu Valentine Michael Smith Probe.

Sarjan muista kirjoista ei ole vielä vuodettu mitään ennakkotietoja, mutta avauksen perusteella on lupa odottaa paljon. Lantakuoriaissarja on tulossa myös lehtipistemyyntiin huhtikuun aikana. Kirjoja voi tilata myös URS:n Facebook-sivun kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Haluatko todella kirjailijaksi

Julkaistu 19 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Haluatko todella kirjailijaksiHaluatko todella kirjailijaksi
Jera Hänninen, Jyri Hänninen
Helsinki-kirjat, 2012
ISBN: 978-952-5989-07-6

Moni meistä haihattelee ryhtyvänsä kirjailijaksi. Tämä on täysin normaali reaktio maailmaan ja suorastaan kannatettava asenne, kunhan realiteetit ovat selvillä. Harvempi asia meinaan kirpaisee enemmän kuin havainto, että ruusun terälehdet, joille on rohjettu tanssimaan paljain jaloin, kätkevätkin paitsi ison kasan piikkejä myös enemmän jalkaväkimiinoja kuin mitä kansainvälinen laki sallii.

Kirjailijan ura nimittäin on, teosta Haluatko todella kirjailijaksi vapaasti tulkiten, helvettiä. Työmäärä on posketon, eteen sattuvat vastukset saisivat Herkuleenkin kyyneliin ja palkka on hävyttömän pieni. Keskimääräisillä kirjailijoilla 2000€ per kalenterivuosi. Toki aina löytyy superstaroja, jotka ovat nousseet rikkauteen ja kuuluisuuteen, mutta esikoiskirjailijaksi aikovan on jo ihan mielenterveydellisistä syistä syytä asettaa oma rimansa reilusti alemmas.

Haluatko todella kirjailijaksi on ansiokas teos siinä mielessä, että se ottaa turhat luulot pois heti kättelyssä. Potentiaalinen kirjailija päästetään vapaaseen pudotukseen kohtaamaan teräsbetonillekin naurava todellisuus. Hampaiden syljeskelyn lomassa lähdetään kartoittamaan suomalaisen ammattikirjailijuuden kannalta olennaisia termejä tietosanakirjanomaisesti. Omat merkinnöt suodaan merkittäville kustantamoille, nimekkäille kustannustoimittajille sekä muille olennaisille hakusanoille, Aamun kirjasta Öykkäriin. Joidenkin termien kohdalla annetaan omia vinkkejä aloittelijoille. Esimerkiksi öykkärin kohdalla mainitaan, että jos sille tielle haluaa lähteä, se pitää valita heti, koska lukevaa yleisöä ei haittaa, jos kusta on vaikka pää täynnä, kunhan se ei nouse hattuun kesken kaiken.

Kuulin kirjasta mielipiteen, että se on kovin Helsinki-keskeinen. Sitähän se on, johtuen varmaan suurelta osin siitä, että niin moni kustannusalalla merkittävä juttu on joko kehäkolmosen sisäpuolella tai ainakin heti sudeettialueilla. Toisaalta esimerkiksi kustannusosakeyhtiö Sammakko loistaa poissaolollaan S:n kohdalla, joko turkulaisuudestaan johtuen tai siitä huolimatta.

Monessa kohdin kerronta oli hauskaa ja tömäkkää, vain harvoin ote lipsahti pahemmin. Ne kerrat johtuivat yleensä siitä, että toimittaja päästi lähdemateriaalina toimineen ammattilaisen ääneen useamman sivun ajaksi. Liki järjestään vähempi olisi riittänyt. Noita poikkeuksia lukuunottamatta kirja vei mukanaan kuin ilmainen viinatarjoilu.

Vaikka osaan kirjan esittelemiin totuuksiin olin ehtinyt jo törmätä muissa ympyröissä, opin siitä paljon minäkin. Kirjaa voi suositella vähintään puolivakavissaan kaikille ensimmäistä toestaan rustaaville ja täysin vakavissaan jokaiselle, joka katselee kirjailijuutta vaaleanpunaisten linssien läpi. On aika herätä ja haistaa kahvi.

Loppuun osuva lainaus kirjan sivulta 44, viisauden lähteillä James Roche:

”Toiset lainaavat kirjoja, toiset varastavat kirjoja,
ja loput kärttävät kustantajilta arvostelukappaleita.”

Miete on 1800-luvun lopulta ja lämmittää sydäntä etenkin siksi, että tämänkin kirjan olen saanut arvostelukappaleena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Viivamaalari

Julkaistu 15 maaliskuun, 2013| 1 kommentti

ViivamaalariViivamaalari
Anne Leinonen
Atena, 2013
ISBN: 978-951-796-886-7

Todellisuus. Se on äärimmäisen häilyvä ja epäluotettava asia, johon ei kannattaisi turvautua kuin äärimmäisessä hädässä. Toisaalta se on myös ainoa asia, josta voimme olla varmoja. Kun sitä alkaa epäillä, edessä on alamäki, joka sen kun vain jyrkkenee.

Kuin varkain pihapuu siirtyy paikasta toiseen. Merkittävää on, että se ei ole puiden yleinen tapa. Samaan aikaan pihalla näkyi nainen maaliämpärin kanssa. Joku vetää viivaa katuun, mutta kukaan ei tiedä miksi. Tämä nainen on nimeltään Ursula enkä menisi vannomaan, että hänkään tietää viivasta kaikkea.

Päähenkilö on ollut työtön jo jonkin aikaa, mutta vihdoin käy kutsu. Määrätty toimi on taiteilija ja apurahakin on jo myönnetty. Hän ei tiedä, mistä oikein lähtisi liikkeelle, ja etsii käsiinsä Ursulan, jolla on pakko olla ainakin häntä selkeämpi näkemys maalaamisesta. Siitä se lähtee, pensseli käteen ja viivaa vetämään.

Kerrontaa pilkkoo välähdykset eri ihmisiin, jotka joko asuttavat samaa maailmaa päähenkilön kanssa tai sitten ei. Joku puhuu patsaille, toinen bongaa enkeleitä. Syy-yhteyksiä ja muita linkkejä tarjoillaan säästeliäästi ja lukijalla on kaikki vapaus muodostaa ja muokata romaanin todellisuudesta omaa näkemystään. Vain lopussa ladotaan joitakin faktoja tiskiin, jopa hieman kottikärrymeiningillä. Olisin saattanut nauttia kirjasta enemmän, jos lopussa olisin ollut enemmän kujalla. Toki janosin vastauksia, mutta niitä saatuani en enää joudu arvailemaan.

Anne Leinosen Viivamaalari on ehdottomasti kirja, joka kestää useamman lukukerran. Melkeinpä jopa vaatii sitä. Itseäni jäi heti loppuun päästyäni kiinnostamaan, millä tavoin jäsentäisin kirjan todellisuuden nyt, kun tiedän tapahtumien syyt. Mitä kaikkia uusia puolia näkisin alun tapahtumissa ja nousisiko sieltä esiin lopulta seikkoja, jotka houkuttaisivat kolmannelle kierrokselle?

Haluaisin kertoa Viivamaalarista paljon, mutta pyrin välttämään sitä minkä suinkin voin. Osa kirjan voimasta tulee jo siitä, että todellisuus pakenee niin lukijaa kuin jopa päähenkilöä. Merkittävä osuus huvista tulee tarkoituksen metsästyksestä, merkityksen vaanimisesta.

Kirjallisen antoisaa jahtia!

1 kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: ,

Varjo menneisyydestä ja muita tarinoita

Julkaistu 12 maaliskuun, 2013| Jätä kommentti

Varjo menneisyydestäVarjo menneisyydestä ja muita tarinoita
H.P. Lovecraft
Suomennos: Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä
Jalava, 2010
ISBN: 978-951-887-419-8

Varjo menneisyydestä on järjestyksessä toinen kokoelma Jalavan kunnianhimoisessa sarjassa, jossa julkaistaan H.P. Lovecraftin koko novellituotanto. Mukana on 16 novellia, joten joukkoon mahtuu niin yön pimeydessä kiilteleviä helmiä kuin pari puuduttavampaakin tapausta.

Mythoksen maisemissa seikkaillaan viidessä tarinassa, joista neljä herätteli pirullisia muistikuvia kahden vuosikymmenen takaa. Ne toimivat silloin ja ne toimivat nyt. Esipuheen kirjoittaja Markku Sadelehto ei lue niistä kahta, Juhlapäivää ja Nimetöntä kaupunkia, suoraan mythokseen vaan näkee ne esisoittona tulevalle, mutta minun päässäni ne niputtuvat sulavasti mukaan. Kaksi muuta kovaa ovat Vainooja pimeydestä ja Väri avaruudesta, joiden tenho ei ole vähentynyt vuosien saatossa. Pidän sitä merkkinä korkeasta laadusta.

Ainoastaan Varjo menneisyydestä ei jaksanut kiskoa mukaansa ja pitää vauhtia yllä. Päähenkilön tarjoamat selvitykset olivat varsin pitkällisiä ja hyvin, hyvin perusteellisia, vaikka niissä toki vain vihjailtiin villisti ja perään perusteltiin, miksi kaikki nuo unikuvat olivat todellisuudessa vain houreita eivätkä lainkaan tosia. Ansioton ei tämäkään tarina ollut. Kun vihdoin päästiin ryömimään valottomassa pimeydessä risteilevissä, ikiaikaisissa käytävissä, joissa hornat tuulet vonkuivat pohjattomista kuiluista, oli tunnelma kohdallaan, mutta sinne saakka pääsemiseksi oli kahlattava kymmeniä sivuja.

Toinen tarina, joka ei jaksanut pitää minun mielenkiintoani hereillä, jopa siinä määrin että kirjan lukeminen jäi kesken kuukausiksi, oli Faaraoiden vankina. Keksin lopulta jopa syyn siihen, tai ainakin uskottavalta kuulostavan selityksen. Lovecraft haamukirjoitti sen Harry Houdinille, joka ikäänkuin itse kertoo omasta hurjasta matkastaan Egyptiin ja kohtaamisestaan syvyyden kauhujen kanssa. Tämän epäilen olleen kompastuskiveni, sillä nyt kertoja ei ollutkaan kuka tahansa Lovecraftin esiin loitsima onneton houkka, joka lopussa varsin todennäköisesti suistuisi hulluuden syövereihin todistettuaan kaikki ne kertakaikkisen mahdottomat kauhut, jota kerronta vyöryttäisi eteemme. Ei, hän oli maineikas kahlekuningas, jota kohtasi, lopulta, kerrassaan toisenlainen ja maallisempi turmio. Jotenkin tuo päähenkilön tunnettu henkilöllisyys imaisi tarinasta tehon ja jätti minut tilanteeseen, jossa vasta tuskastuminen omaan saamattomuuteeni pakotti lukemaan tuon novellin loppuun ja aloittamaan seuraavan.

Eryksin muurit on oikeastaan scifistinen tarina, mutta sepä ei olekaan Lovecraftin yksin kirjoittama. Pääosa kunniasta lankeaa Kenneth Sterlingille, joka tarinan ilmestyessä oli 15-vuotias. Lovecraft otti nuorukaisen käsikirjoituksen, korjaili sitä ja laajensi pituudeltaan, ja lopputulos julkaistiin heidän molempien nimissä. Olin valmiiksi epäileväisellä kannalla, olinhan juuri lukenut yhden tarinan, joka ei ollut maestron täysin vapaasti visioima, mutta pidin Eryksin muureista silti. Epätoivo ja jatkuvasti heikkenevä kokonaistilanne tuntui samalla absurdilta ja ahdistavalta.

Muista tarinoista, joiden joukosta en kehnoa kykene nimeämään, parhaimmat olivat Temppeli, Kylmää ilmaa sekä Herbert West – elvyttäjä. Ne jäävät päähän asumaan, ainakin toivon niin. Ehkä ne silloin häätävät Pickmanin mallin sieltä, mikä olisi varsin toivottavaa, mikäli joskus vielä päädyn Helsinkiin ja olen olosuhteista johtuen pakotettu käyttämään maanalaista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , ,

Ready Player One

Julkaistu 26 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Ready Player OneReady Player One
Ernest Cline
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2012
ISBN: 978-951-20-8840-9

Sanon heti kärkeen, että Ready Player One on minusta aivan loistava kirja. Ymmärrän ne syyt, miksi tämä ei välttämättä kaikkiin uppoa, mutta minä olin selvästi kohdeyleisöä ja kohdeyleisöön kirja kolisee kuin Optimus Prime täynnä peltiämpäreitä.

Ensimmäiset sata sivua ei vielä vienyt mennessään. Ernest Cline pyrki taustoittamaan kirjan maailmaa ja juonta, mutta puutumisen myötä mieleeni hiipi epäilys, onko koko kirja vain kasaripopuläärikulttuurin detaljeilla briljeerausta. Olihan se. Mutta kun juoni lähti liikkeelle, peli- ja elokuvareferenssit alkoivat tukea kerrontaa ja tapahtumia. Sen jälkeen mikään määrä ei olisi ollut liikaa.

Maailma on muuttunut paljon 2040-luvulla saavuttaessa. Iso osa ihmiskuntaa kuluttaa aikaansa virtuaalimaailmassa nimeltä OASIS, jonka James Halliday julkaisi 2012. Siellä lapset voivat käydä koulua, vanhemmat työskennellä ja firmat tarjota teknistä tukea, kaikki tämä kotisohvalta käsin. Tai romukasan alle hautautuneesta pakusta, kuten päähenkilömme Parzivalin kohdalla. Maailma ympärillä on monelle kuolemaa kohti kituuttava helvetinkolo. Köyhien määrä on räjähtänyt, kuten toistensa päälle pinotuista asuntoparakeista koostuvat slummitkin eikä ympäristölläkään potki lujaa. Parzival elää yhdessä tällaisessa pinossa.

Viimeiset vuodet OASISissa on ollut käynnissä peli, maailmanhistorian suurin aarteenmetsästys. Ennen kuolemaansa Halliday kätki tuhansia maailmoja käsittävään virtuaalimaailmaansa kolme avainta, kolme porttia ja niiden taakse yllätysmunan. Kuka ikinä munan löytääkään, perii Hallidayn koko jälkeensäjättämän omaisuuden. Halliday kertoi kaiken videoviestissä, joka oli ammuttu täyteen hänen intohimonsa kohteita, nuoruutensa vanhoja elokuvia, kirjoja, pelejä, musiikkia, populäärikulttuuria. Nyt yli 50 vuotta myöhemmin munanmetsästäjät, munastajat, opettelevat satoja elokuvia ulkoa repliikki repliikiltä yrittäessään saada tolkkua vihjeisiin ja löytääkseen ensimmäisen avaimen. Viidessä vuodessa ainutkaan munastaja ei ole päässyt puusta pitkään.

En todellakaan väitä olevani minkäänsortin asiantuntija, mitä tulee 80-luvun kaikkiin hulppeisiin ilmiöihin, mutta oman osani tuon ajan kulttuurituotannosta on tullut tutuksi. Vuonna -85 pelasin Spectrum ZX:llä Sabre Wolfia, Commodore 64:llä Pyjamaramaa, luin Hulkia ja Arthur C. Clarkea, kuuntelin Dingoa ja Bon Jovia. Siinä epäilemättä tärkein syy, miksi Ready Player One iski lopulta niin lujaa. En varmastikaan bongannut kaikkia Clinen käyttämiä viitteitä, mutta kuitenkin riittävästi kiskomaan minut kaljuineen kaikkineen hurmaavalle nostalgiatripille.

Mainittakoon, että oman kokemuksen puute tärkeiksi nousevista peleistä tai elokuvista ei haittaa nautittavuutta lainkaan, kunhan rakkautta aiheeseen löytyy. Itse en ole pelannut varmaan ainuttakaan kirjan kannalta olennaista peliä Pac-Mania lukuunottamatta eikä se hidastanut menoa tai maailmaan uppoutumista.

Aivan kuten Highlanderissa, voittajia voi olla vain yksi. Parzivalilla on ystävällismielisinä kilpailijoinaan paras ystävänsä Aech ja legendaarinen munastaja Art3mis, jotka kisaavat keskinäisen kunnioituksen vallitessa. He ovat ehkä vastustajia, mutteivat vihollisia. Se kunnia lankeaa monikansalliselle korporaatiolle nimeltä IOI, jonka munastusdivisioonan pomo ei kaihda edes raakoja rikoksia, vaikkapa massamurhaa, voiton saavuttaakseen. Esimerkki ei ole keksitty.

Oletan tämän arvostelun lukijoiden pääjoukon muodostuvan yhden tahi toisen sortin nörteistä. Kelatkaapa taaksepäin, teinivuosiinne. Onnekkaimmilla meistä oli samanhenkisiä kavereita, ja eikö se ollutkin hienoa? Joku, jonka kanssa keskustella ja väitellä milloin minkäkin leffan tai kirjan pienistä mutta ah niin tärkeistä detaljeista. Ja kaikki ne huimat seikkailut, joihin sankarit joutuivat. Kukapa ei haaveissaan seikkaillut heidän laillaan, käyneet väsymätöntä taistoa ylivoimaista vihollista vastaan koko maailman puolesta, ja tavoitelleet siinä samalla romanttista rakkautta. Ready Player One soittaa kaikkia noita kieliä ja kertoo yhdestä nörtistä, joka tekee sen kaiken, ja hänen siivellään me lukijat palaamme työurien ja arkipäivän hautaamille juurillemme.

Käännöksestä pitää antaa ihan erikseen propsit J. Pekka Mäkelälle. Tällaista viitteiden määrän kanssa mässäilevää romaania ei käännetä onnistuneesti ilman laajaa kulttuurituntemusta ja epäilemättä poskettoman suurta tutkimustyötä, jotta jokainen lainattu termi ja repliikki menee oikein. Uskon vahvasti, että laadukkaalla käännöksellä on tekemistä sen kanssa, että Ready Player One on päässyt Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle.

Ready Player One on superviihdyttävä kirja, joistakin pikkupuutteistaan huolimatta. Siksi suosittelen sitä kaikille elämäntapanörteille, etenkin jos 1980-luku kuuluu niihin muistojen kultaamiin vuosiin, joiden pariin palatessa olo on aina kuin kotiin olisi tullut. Kirjan jälkeen tuntuu siltä kuin olisi henkilökohtaisesti päässyt vetämään nekkuun Xuria ja koko Ko-dan-armadaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , ,

Fingerpori näytelmäkirja

Julkaistu 19 helmikuun, 2013| Jätä kommentti

Fingerpori näytelmäkirjaFingerpori : näytelmäkirja
Pertti Jarla
Arktinen Banaani, 2012
ISBN: 978-952-270-060-5

Koppasin käteeni Fingerpori-kokoomapokkarin, joten olin jokseenkin hämilläni huomatessani lukevani näytelmää. Jos olenkin joskus ehkä Fingerpori-näytelmästä kuullut, ovat aivoni pyyhkineet sen tiedon yli ja tallentaneet tilalle tärkeämpiä juttuja, kuten vedenkeitto-ohjeen, tietokonepelin loppumusiikin lyriikat ja piin kolme ensimmäistä numeroa. Ehkä siksi, etten arvellut strippisarjamatskusta kovin jytisyttävää näyttämötaidetta syntyvän.

Vaan kas perhanaa, sehän toimii, ja vieläpä hyvin. Pertti Jarla on korkeimman, ja epäilemättä myös matalimman, omakätisesti raapustanut käsikirjoitusta, johon totta kai moni muukin taho antoi oman panoksensa, tärkeimpänä näytelmän ohjaaja Jussi Helminen.

Strippien sovittaminen lavalle olisi varmaan sekin onnistunut, mutta sellaiseen ei Jarla ollut aiemmin ryhtynyt eikä onneksi nytkään. Itse asiassa ne muutama suoraan sanomelehdyköiden hupisivujen kautta kierrätetty pläjäys pikemminkin uuvutti vauhtia kuin lisäsi sitä. Suoraan kohtauksiksi kirjoitettu materiaali toimi paremmin ja kohosi välillä perversseihin sfääreihin. Oma suosikkini oli kohtaus 15, Savolainen 1984, jossa savoksi puhuttu dialogi tekstitettiin, kuten maan tapana nykyään on, miten kuten. Jarla on siis tälläkin saralla edelläkävijä.

Kaartiin kuuluu mm. Heimo Vesa, Hitler, Saatana ja kaupunginjohtaja Homelius, mutta esimerkiksi sekatyömies Allan Kurma loistaa poissaolollaan. Sen verran hyvin kyllä näytelmä toimii omana juttunaan, etten Allania edes ehtinyt kaipaamaan. Kaiken kaikkiaan rooleja luetellaan mittava letkajenkka, kun taas näyttelijöitä projektissa oli vain kelpo kourallinen. Jokaiselle piisasi siis

Olen patalaiska käymään missään edes itseäni huvittaakseni, mutta jos kauniina kesäpäivänä Fingerpori-näytelmä esitettäisiin tuossa takapihan nurmikolla, kyllä minä ainakin verhot avaisin. Sen verran koko käsis jo pelkkänä tekstinä nauratti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , ,