Tähtiviiman synty

Tähtiviiman synty

Jos joku on kiinnostunut siitä, miten Sharan henkäys -novellissa mainittu pseudotieteellinen tähtiviima syntyy, siihen tämä teksti ei valitettavasti vastaa. Ehkä palaan siihen jossain tulevassa novellissa, mutta luultavammin en.

Kovin usein ei pääse kuulemaan, kuinka paljon työtä ja vaivaa jonkin kirjan kirjoittamiseen on mennyt, tai mitä kirjailija on itsestään tai maailmasta siinä samalla oppinut. Pyrin omalta osaltani vastaamaan näihin kysymyksiin. Älkää luulko, että kirjan tekeminen on pala kakkua. Minä meinaan luulin, mutten luule enää.

Mainoskatko

Julkaisin tosiaan novellikokoelman. Tämän suunnilleen jokainen jo tietää, joten jätän suuren mainosrummun paukutuksen vähemmälle. Kuitenkin, koska tekstistä uhkaa tulla pitkä, päräytän mainosjinglehaihattia sen välttämättömän pakollisen verran tässä heti kärkeen. Tähtiviimaa saa ainakin seuraavista paikoista:

Kuva: Arren Zherbin

Kuva: Arren Zherbin

Anna kirjan tulla kirjan luo.

Sitten asiaan.

Syntysanat

Joskus viime vuoden keväällä päädyin lopputulokseen, että jos kerta muut julkaisevat novellikokoelmia niin miksen minäkin. Osuuskummalta oli tullut Jussi Katajalan Leonardon rasia, ja saman miehen Korpin silmät kaiken näkevät oli joko jo ilmestynyt tai tulossa ainakin. Kuoriaiskirjoilta oli tullut Tuomas Salorannan Mahtavat Ammoiset ja muita karmaisevia kertomuksia. Minullakin alkoi olla novelleja nippu, joten mieli paloi tuupata ulos oma kokoelma.

Aiheeksi valikoitui avaruusnovellit. Niitä kun oli eniten, ja toisaalta se oli jotakin, mitä olin halunnut tehdä siitä saakka kun teininä keksin, että minäkin voisin kirjoittaa. Tämä oli muuten aikanaan järisyttävä juttu tajuta. Siihen mennessä olin vain lukenut kirjastosta kirjoja, mutta Aikakoneita ja Portteja selaillessani ymmärsin, että kyse ei ollut suuresta salatieteestä. Tämän homman voi oppia jokainen. Myös minä. (Sama toki pätee melkein mihin tahansa, mutta ei nyt harhauduta heti alussa sivuraiteelle.)

Tunsin aina, että avaruusscifi oli sydäntäni lähinnä. Kyllä muukin scifi kelpasi, mutta avaruus oli sitä ominta ympäristöä. Fantasia ei jaksanut kiehtoa samalla tavoin, eikä kauhu Lovecraftin kosmisia pahuuksia lukuun ottamatta tuntunut viehkeältä sekään. Oli luonnollista olettaa, että omat kirjoitukseni aikanaan tulisivat kulkemaan nimenomaan käymättömiä korpimaita.

Lopulta kirjoittamaan ryhdyttyäni olinkin siis jokseenkin hämmentynyt huomatessani, kuinka paljon kauhuaiheisia juttuja päädyin kynäilemään, eikä fantasiakaan osattomaksi jäänyt. Puuttuisi vielä, että harhautuisin täysin spefittömän mainstreamin pariin! Enkö ollutkaan se palavasieluinen kirjallisuuden tähtisoturi, joksi aina kuvittelin itseni?

Oma avaruuskokoelma oli keino vahvistaa tuota rapautunutta scifisti-identiteettiä. ”Minä olen scifisti, kirjoitan siis scifiä. Katsokaa, sitä on kokonainen kirja. Älkää enää epäilkö.”

Lähetin suunnitelman Osuuskumman toimitusneuvostolle, joka näytti vihreää valoa. Ja miksei olisi näyttänyt, puhuttiinhan kohtalaisen kokoisesta nipusta olemassaolevaa tekstiä, joka oli jo yhden tahi toisen portinvartijan läpi kulkenut. Niiden päälle pari uutta juttua ja paketti on valmis.

Harvoin olen ollut yhtä väärässä.

Työn välttely

Aluksi en ollut huolissani uuden materiaalin kirjoittamisesta lainkaan. Minähän heitän novellin kasaan vaikka viikonlopussa, jos niikseen tulee. Tämä harha on nyt onneksi murskattu, ja toivottavasti pysyvästi. Sillä vaikka onkin tilanteita, jolloin voin kasata toimivan, jopa hyvän novellin pienessä ajassa, se ei ole mitenkään taattua. Siihen luottaminen on, jälkeenpäin ajateltuna, suurta tyhmyyttä. Kuluneen vuoden aikana opituista seikoista tärkein ehkä on, että se mikä joskus ottaa vain kolme päivää voi aivan yhtä hyvin ottaa kolme viikkoa. Tai kolme kuukautta. Jos joskus muuta väitän, valehtelen sekä teille että luultavasti itselleni.

Usko omaan yli-ihmisyyteen istui tiukassa. Toimittajakseni suostunut Anne Leinonen välillä kyseli, miten homma edistyi, mutta eihän se edistynyt kuin korkeintaan pääni sisällä. Ideoita riitti, jopa juonikuvioita. Sellainenhan on heti kirjoittamista vaille valmis stoori. Niitä kirjailiin ylös, jotta myöhemmin voisin valita parhaat. Ja aikaa kului. Kesällä 2015 pari viikkoa paloi Archipelacon-raporttia kirjoitellessa, sitten piti lukea Nnedi Okoraforin koko tuotanto Tähtivaeltajan artikkelia varten. Olen pirun hidas lukemaan, joten tässä meni kaksi ellei kolme kuukautta parin viikon sijaan. Hups. Kesä loppui salakavalasti kuin kojootilta kieleke jalkojen alta.

Jossain vaiheessa syksyä selkä kipeytyi, mutta normaalista poiketen se ei ollutkaan väliaikainen riesa. Pari kuukautta meni sen kanssa kipuillessa, eikä iltaisin voinut istua koneella tarvittavia tuntimääriä. Hyvä jos yhtään. Sitten iski elämäni pahin hammassärky, kun en ollut vaivautunut uusimaan juurihoidetusta hampaasta lohjennutta paikkaa. Sitten oli rästissä jokunen luvattu kirja-arvostelu. Ja niin edelleen. Tästä voimmekin johtaa tuhon kaavan.

Aikataulun surma: Yksi osaa onnettomia olosuhteita, kolme osaa paskaa priorisointia.

Työ

Olin jo keväällä kasannut paketin valmiista novelleista. Se oli se osuus, jonka piti olla paria minimaalista säätöä vaille valmista settiä. Heittämällä sisään.

Tarjokkaistani Anne raakkasi yhden tarinan pois heti alkumetreillä (Jake Cannon vastaan veriviholliset splatterpunk-antologiasta Ja hän huutaa), ja toisen hyvin loppupuolella (Kultainen tulevaisuus antologiasta Hopeoitu vainaja ja muita sivuja Stepanin koodeksista). Kummastakin tuomiosta olen samaa mieltä. Ne eivät lopultakaan sopineet siihen fiilikseen ja teemaan, jotka Anne näki ensin ja minä sitten, vaikka avaruus onkin vahvasti läsnä. Ottakaa opiksi, että kokoelman ei kannata olla sekalainen salaatti mitä tahansa, jos se voi olla huoliteltu ja harkittu kokonaisuus, jonka osat pelaavat yhteen.

Tai sama toisin: Kokoelmaa pitää säätää niin kauan, ettei siellä ole mukana täydellisen vääriä tai edes huonosti istuvia palikoita. Kyllä valpas lukija ne huomaa, aivan varmasti.

Lokakuun lopussa oli novellien deadline. Siinä vaiheessa vasta olin selvinnyt aiemmista velvoitteista ja samoilla huitteilla selkä alkoi jälleen antaa armoa. Tässä kohtaa usko omaan superluokan luovuuteen oli vielä voimissaan, mutta siitä eteenpäin se alkoi ottaa viikko viikon perään yhä pahemmin lommoa. Kun vuosi vaihtui, oli jo käynyt selväksi, että tästä painovoimakaivosta ei noin vain punnerrettaisikaan ylös.

Murska

Riittävällä tarkkuudella kun mitataan, jokainen kirjoittaja tietää, että pelkällä inspiraatiolla ei pitkälle pärjää. Työtä pitää tehdä, vaikkei aina niin huvittaisikaan, ja jotkut päivät ovat huonompia kuin toiset. Saldo voi olla 600 sanaa, tai 1000 sanaa, tai vain kolme surkeaa riviä, mutta jos näin on, niin siihen on tyytyminen ja huomenna lisää.

Tammikuusta alkaen väänsin tällä menetelmällä loppuun joskus URSin Punaisen antologian (ilmestyi nimellä Me emme valehtele ja muita puolueen hyväksymiä novelleja) aikoihin aloittamaani työläisnovellia Steelen ruukki varmaan kymmenen viikon ajan. Tulihan siinä useampi tuhat uutta sanaa, ja alkuakin piti koko ajan viilailla, mutta hidasta se oli. Ja tuskaista. On yllättävän raskasta kirjoittaa tilanteista, jotka ahdistavat päähenkilöitä, koska se ahdistus painaa myös kirjoittajaa.

Steelen perään kirjoitin ensimmäisen version Sharan henkäyksestä, sillä oli piinallisen selvää, että nykyisellä materiaalilla (Kultainen tulevaisuus oli juuri pudonnut rakettireestä pois) kokoelma jäisi turhan laihaksi. Novelli oli pömpöösi, luomisprosessin aikana sen rakenne oli rikkoutunut pahoin ja tarinasta puuttui yleistason toimivuus. Kaikki piti ajatella uudelleen, pudottaa kaikki paitsi pari hahmoa pois, siirtää tarina tapahtumaan osin eri aikaan ja paikkaan ja antaa kaikille uudet motivaatiot. Pelkkä ”uudelleenkirjoittaminen” ei ihan riitä kuvaamaan sitä, paljonko työtä oli vielä tehtävä.

Alkuvuoden aikana myös priorisointi alkoi asettua kohdalleen. Olin aloittanut uuden raapaleprojektin tarkoituksenani edelleen kirjoittaa yksi raapale joka päivä (tai vaikka kuusi, jos niikseen tuli), mutta huhtikuun alussa oli tunnustettava realiteetit. Ehkä saisin ne raapaleet aikaiseksi, ehkä en, mutta ne söivät joka tapauksessa sitä rajallista energiaa, joka oli suunnattava omaan kirjaan. Kaikki turha sai väistyä, ja moni tärkeä juttukin sai hetkellisesti toissijaisen leiman. Tämän jos olisi ottanut johtotähdeksi heti kättelyssä, kokoelma olisi ollut valmis silloin lokakuun lopussa, kuten alkuperäinen suunnitelma oli.

Draaman kaari vaatii, että juuri ennen loppuhuipennusta sankaria uhkaa rökäletappio, lopullinen häviö ja unelmiensa tuho. ja näin kävi nytkin. Kahteen eri kertaan, kun kova deadline oli parin päivän tai jopa parin tunnin päässä, käytetty ohjelmisto näytti bittistä keskisormeaan ja tuhosi ensin muutaman tunnin työn, sitten kokonaisen päivän duunin. Pakokauhu ja epätoivo väänsivät kättä, kun ymmärsin, ettei välitallennuksia ollut missään. Mutta voivotteluun ei ollut varaa. Takaisin duuniin ja kuten Jedin paluussa eräskin imperiumin viskaali totesi, kaksinkertaistetaan työteho!

Kirjoittamista oli ollut jo viikkoja pakko jatkaa niin myöhään yöhön kuin vain suinkin pysyin hereillä, mutta aivan lopussa siitäkin piti mennä yli. Kun silmät eivät enää pysyneet auki, laitoin kännykän herättämään puolen tunnin kuluttua ja vaivuin lyhytaikaiseen koomaan. Sitten lisää tekstiä. Jos puoli tuntia ei riittänyt, toinen mokoma päälle ja sitten uusi yritys luomisprosessin pariin. Tätä jatkoin, kunnes novelli oli valmis (tai piti herätä töihin). Ja sillä tavoin viimeinenkin novelli saatiin valmiiksi.

Toimivuudestaan huolimatta en voi kuitenkaan suositella tätä menetelmää kellekään, sillä univaje on kurja kaveri.

Voitto!

Niin vain se kokoelma lopulta valmistui. Erityismahtava kiitos kuuluu toimittaja Anne Leinoselle, joka vuoroin kiritti, vuoroin vaati, vuoroin lahjoi ja vuoroin jousti, jotta minä sain oman osuuteni tehtyä, ja kirja saatiin myyntiin Finnconiin. Jokainen julkaistu novellini on hyötynyt tehokkaasta toimittajasta milloin sellainen on kohdalle osunut, mutta kirjan kanssa toimittajan rooli on kertakaikkisen korvaamaton.

Ja siellä se nyt on, Tähtiviima, kokoelmallinen avaruusnovelleja, kaiken kansan luettavissa. Jos ei muuten niin kirjastosta. Ja mikäli Tähtiviimaa ei jossain kirjastossa ole, tehkää ihmeessä hankintapyyntö! Sillä kirja ilman lukijaa on surkea asia, särö maailmankaikkeuden rakenteessa.

Ja siitä säröstä voi puhaltaa sisään jotain pahaenteistä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s