Raapale 173 – Aikaero (21.6.)

Aikaero

Istun valkeaksi maalatussa toimistossa ja hengitän syvään. Hengittäminen ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Painan käteni rinnalleni. Tuskin vieläkään uskon, että syöpä on poissa. Tappajani, minä pääsin pakoon.

Toimistoon astuu mies. Valkoinen takki, harmaa tukka. Hän puristaa kättäni.

”Missä vaimoni on?” kysyn. Minulle on kerrottu hyvin vähän.

Mieskin istuutuu. ”Kerron tämän suoraan. Vaimonne löysi uuden rakkauden ja otti teistä eron. Häntä ei koskaan pantu jäihin, kuten sanoisitte.”

”Hänkö… petti minut?”

”Hän eli elämän. Oman elämänsä”

”Syöpä. Se tuli väliimme.” Vihaan sitä enemmän kuin koskaan.

Mies pudistaa päätäänsä hitaasti. ”Syöpäänne löydettiin parannus seuraavana vuonna. Mutta toimivan sulatusmenetelmän kehittämiseen meni vuosisata.”

Raapale 172 – Kerryn pako (20.6.)

Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.

(Aiemmat seikkailut: Jäterotat ja Malcomin pako)

Raapale 171 – Malcomin pako (19.6.)

Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.

Raapale 170 – Jäterotat (18.6.)

Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia

Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia
H.P. Lovecraft
Jalava, 2009
ISBN: 978-951-887-410-5

Jalava on ryhtynyt merkittävään kulttuuritekoon julkaisemalla H.P. Lovecraftin koko novellituotannon viidessä niteessä. Ulkona niistä on nyt neljä ja Kuiskaus pimeässä on järjestyksessä ensimmäinen.

Lovecraft on kauhun mestari, jonka vaikutus läpäisee monet kirjalliset sukupolvet. Tuo prosessi ei ole vielä tänäkään päivänä osoittanut loppumisen tai edes haipumisen merkkejä. Kotimainen URS-liike (uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) julistaa kotisivullaan: ”URS kulkee ylpeästi ja häpeilemättä Robert E. Howardin, H.P. Lovecraftin ja Edgar Rice Burroughsin jalanjäljissä.” Lovecraftin kosmisia kauhuja sikiävä perintö voi siis hyvin ja paksusti, kuin rotat seinien sisällä.

Tähän kokoelmaan on otettu kahdeksan novellia, jotka minä päässäni jaan suoraan kahteen ryhmään, legendaariset Cthulhu-myyttostarinat ja muut. Kyse ei ole keskinäisestä paremmuusjärjestyksestä, mutta jo aikana ennen kuin osasin lukea kertomus kertomukselta kasvavat tarinaversumit kutkuttivat mielikuvitustani. Lovecraft on luonut ison, lukuisten novellien kautta laajenevan kauhun maailman, jota asuttavat nimettömissä, mustissa kuiluissa möyrivät helvetilliset epäsikiöt.

Avausnovelli Kammottu talo (1924) osoittaa, millaisella pieteetillä Lovecraft saattoi uppoutua rakentamaan tarinalleen taustaa. Pääpaino ei ole niinkään nykyajan tapahtumissa, vaikka siellä se kauhu lopulta kohdataan. Keskiöön nousee sen sijaan tapahtumapaikkana olevan talon ja siinä asuneiden ihmisten kammottava historia. Sen sijaan, että lukijalle vain kerrottaisiin ohimennen, miten asukkaille kävi, ne näytetään murhe murheelta. Kokonaan päinvastaista mekaniikkaa tuntuu käyttävän Arthur Jermyn (1924), jossa parissa sivussa käydään kursorisesti läpi Jermynin suvun historia ja alussa mainitun polttoitsemurhan syistä vihjaillaan. Tämä tarina oli pienoinen pettymys luettuani Richard Corbenin kuvittaman version, sillä vähäeleisen tekstin oli hankala kilpailla Corbenin rujoa visiota vastaan.

Kunnon peruskauran ääreen päästään kertomuksessa Rotat seinissä (1924). Vanhan suvun vesa palaa muinaisille kotikonnuilleen ottamaan haltuunsa ikiaikaisen perintönsä ja saa reilusti enemmän kuin mitä tilaa. Arthur Jermynin jälkeen Rottien visuaalinen voima ja hitaasti latautuva, ahdistava tunnelma viimeistään osoittavat kokoelman lukijalle Lovecraftin taidon ujuttaa vieraudesta kumpuavaa kauhua ihmisten keskuuteen. Sen jälkeen tuleva Hautaholvissa (1925) onkin pikemminkin huvittava välipala, vanhahtavalla tavalla makaaberi, pikkunäppärä lyhäri hauturista, jonka työn laatu jättää toivomisen varaa.

Lukumääräisesti puoliväliin saavuttua ollaan vihdoin legendaarisen materiaalin äärellä. Maailmankaikkeus on ihmiselle pohjimmiltaan täysin käsittämätön ja ymmärrystä tavoittelevat sortuvat hulluuteen, kun heidän minimaalisen merkityksetön ja hutera paikkansa suurten asioiden äärellä selviää. Maailmassa on paljon muinaista, voimakasta ja pelottavaa, jota ihmisen ei ole hyvä kohdata.

Pinnasängyssään R’lyehissä halittava Cthulhu nukkuu päikkäreitään

Varjo Innsmouthin yllä (1931) kertoo rappeutuvasta rannikkokaupungista ja sen kaameista, pinnan alla liikahtelevista salaisuuksista. Vaikka paikkakunnasta onkin tehty musikaali, se ei ole suositeltava turistikohde. Cthulhun kutsussa (1926) tavataan kaikkien suurten muinaisten arkkihirmu, lonkerokasvoinen, siivekäs Cthulhu, jonka voimaa tänä päivänä syö merkittävä rooli popkulttuuri-ikonina. Cthulhu-pehmolelut ovat arkipäivää.

Dunwichin hirviö (1928) johdattaa lukijan kirjailijan suosikkimiljööseen, syvälle maalaisseudun rappioon. Siellä voivat vaellella ikiaikaiset mielipuolisuutta lietsovat pahuudet, joita ihminen ei kykene näkemään eikä ymmärtämään. Lisäksi on hienoa nähdä, miten puoli vuosisataa ennen Ramboa okkultismin ja kirjallisuuden professorit ymmärsivät räjähteiden käytön estetiikan päälle.

Kuiskaus pimeässä (1930) yhdistää aiempien novellien parhaimmat puolet. Takapajuinen tapahtumapaikka, kosmisia ja muinaisia entiteettejä, hitaasti tukaloituva tilanne ja oppineiden miesten pyrkimys ratkaista rienaava dilemma intellektuaalin analyysin kautta. Mutta miten taistella järjellä sellaista vastaan, mitä akateemikon järki ei voi käsittää?

Hyvät kauhukirjallisuuden ystävät! H.P. Lovecraft, todellinen maestro ja kosmisen kauhun kruunaamaton kuningas on palannut julkaisulistoille.

Sähköjänis

AHAHAHAHAAA! Maailma on minun! …kunhan vain saan kahvia ensin.

Sähköjänis
Ninni Aalto
Lempo Kustannus, 2011
ISBN: 952-5938042

Kun puhutaan glamorööseistä uravalinnoista, mieleen nousee lähinnä sankariarkeologi, seikkaileva astronautti tai salainen ninja-agentti. Listan top tuhanteen harvemmin mahtuu graafinen suunnittelija. Silti sellaisenkin elämästä syntyy mukaansatempaavaa tarinaa, jos kerronta kulkee. Sähköjäniksessä kulkee.

Ninni Aalto on pitänyt omaelämäkerrallista blogia vuodesta 2008. Sarjakuvassa säälimättömään itsekritiikkiin taipuvainen bibiliofiilinen piirtäjä juo kahvia ja leikkii jäniksen kanssa. Toimivaa kamaa tällaisista aineksista saa, kun tekijä on rehellinen ja tilittää totuuden tiskiin.

Itse en ole graafikko enkä freelanceri, mutta onneksi se ei ole pääsyvaatimus Sähköjäniksen maailmaan. Samanlaisten ongelmien parissa painii tuntiduunarikin, paitsi että hänellä palkka juoksee, vaikkei ajatus juoksisikaan. Rakkaus kirjaan sen sijaan herätti välittömästi resonointia sieluni intohimoisissa syövereissä. On hienoa tavata, edes kirjan kautta, muita sellaisia, joiden tietää ymmärtävän kirjojen tärkeyden.

Mutta leikki sikseen.

Oikeasti tämä kirja kertoo jäniksestä nimeltä Schopenhauer. Kyseessä on sen verran merkittävä olento, että eräs kuuluisa saksalainen filosofikin on nimetty sen mukaan. Schopenhauer opettaa meille, mikä elämässä on todella tärkeää. Kahden kärjen muodostavat syöminen ja paskominen. Lukijan pähkäiltäväksi jää, millainen olisi top kolme, jos Ninni hankkisi vastakkaista sukupuolta olevan jänön Schopenhauerille kaveriksi. Kaiken muun lisäksi päähenkilö on myös kova kokki, minkä todistaa kirjaan sisällytetty resepti implementaatio-ohjeineen.

Olen laiska enkä jaksa käydä kylässä. Käytän siis aina hyödykseni tilaisuuden tirkistellä jonkun toisen elämää etäältä, minkä Ninnin sarjakuvablogi paino-oheistuotteineen mahdollistaa mukavasti.

Lue Sähköjänistä tai Schopenhauer tulee tekemään temput sinunkin tohveliisi.

Raapale 169 – Aarrejahti (17.6.)

Aarrejahti

Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.

Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.

”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.

”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.

Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.

Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.

Hyvä niin.

Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.

Raapale 168 – Portti (16.6.)

Portti

Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.

Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.

Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.

Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.

Astun portista.

Raapale 167 – Käpy (15.6.)

Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Ex-päätoimittaja tekee muron, Spin 2/04

(Tämä kirjoitus on julkaistu Spinissä 2/04)

”Eivät suuret sanat suuta halkaise, korkeintaan alahuulen nakkikioskin jonossa. –Alfred E. Neuman” Niinpä. Suunnitelmat muuttuvat. Viimeksi povasin kokouskutun sisälmyksistä loistavaa tulevaisuutta. Olisi pitänyt käyttää banthaa. Tai vaikka Jar Jaria, hähä.

Hyvin perustein yleinen luottamus siihen, että loppuvuoden lehdet tulisivat vauhdilla ja aiotulla aikataululla, oli heikossa. Itse arvelin siihen pystyväni, mutta viimeisen reilun puolen vuoden ansioluettelo ei tätä käsitystä mitenkään tukenut. Kun yksi kaveri ilmaisi epäilynsä siitä, että asiat eivät hyvistä aikeista huolimatta ehkä sittenkään lähtisi suttaantumaan vaaditulla särmällä, oli aika pysähtyä miettimään.

Kaverit ovat sitä varten, että ne ilmaisevat reilusti päin naamaa omat epäilyksensä etenkin sellaisista aiheista, joita itse ei huomaa täysin objektiivisesti käsitellä. Vähintä, mitä voi itse tehdä, on ainakin pohtia tilannetta myös ulkopuolisesta näkökulmasta.

Lopultakaan sillä ei ole niin suurta väliä, miten itse arvelin handlaavani hommat. Nykyinen työskentelytapa ja aikataulut stressasivat isoa joukkoa ihmisiä, kun varmuutta ei ollut. Ja stressaaminen on pahasta. Syrjään astuminen alkoi vaikuttaa tarpeelliselta jo siksikin, että säästäisi entiset hallitustoverinsa vatsahaavalta ja mielipahalta.

Näin jälkikäteen ajatellen olisi ehkä pitänyt lopettaa tasan jokainen nakki samaan aikaan silloin alkukeväästä, mutta ensinnäkään se ei silloin tuntunut tarpeelliselta, ja toisaalta silloin Spinin sysääminen lyhykäisellä varoituksella ylättyneiden hallituslaisten käsiin olisi ollut vähintäänkin epäreilua. Jopa vastuutonta. Ehkä se olisi kuitenkin ollut vähemmän raastavaa itse kullekin, mutta se on sitten sitä jälkiviisautta, jota olen hamstrannut pakastimen perukoille purkkitolkulla. Sitä voi sitten maistella kun ambra ja nektari loppuvat, sillä sehän on sitä parasta laatua.

En tiedä, olisiko loppuvuosi sujunut yhtään sen näppärämmin kuin alkuvuosikaan. Ettekä tiedä tekään. Ja nyt emme saa tietääkään. Tämä lehti olkoon viimeinen Spinini.

Tärkeintä on, että Spin ilmestyy. Päätoimittajan palstan allekirjoituksella ei ole niin väliä. Toimituskunta on laadukas, joten eiköhän vuosi 2004 suttaannu ihan vanhalla liikemäärällä, ja ensi vuonna sitten rakettireen ohjaimiin astuu tuoreempi padawan tuoreine ideoineen.

Minä siirryn viettämään lököisämpiä aikoja vahdaten postiluukusta tippuvaksi laadukkaita suomalaisia scifilehtiä. Niin ja tuleehan tuossa, tätä kirjoittaessani, noin kahdessa viikossa elämään jälleen yksi uusi jännä lisäkin. Nimittäin vaipparalli, jonka edellinen kierros saatettiin loppuun niin kovin harva kuukausi sitten.

Voisin yrittää kiittää tässä ihmisiä nimeltä, mutta yhtä hyvin voisin tussauttaa lämpölaukaisimen povitaskussani. Työ tekijäänsä kiittää, sanotaan. Kaiken uhallakin haluan kyllä pari nimeä nostaa esiin. Kiitokset siis Jjannelle grafiikasta ja täydentävistä visioista. Nauroin ääneen joka numeron kohdalla. Leilalle toimitussihteeröinnistä. Teit paljon minun hommiani, ja hyvin teitkin. Ja Petralle, joka jaksoi. Ei jokainen vaimo olisi tällaista elämäntapaa jaksanut katsoa, saati sitten itse osallistua.

”Hän kohotti konjakkilasin huulilleen ja nautiskellen kaatoi aromikasta nestettä makuhermoilleen. Kursori ruudulla pysähtyi o-kirjaimen kohdalle. Valmista. Jälkikasvu nukkui. Toinen silmäsi seurasi televisiosta kun Vince McMahon marssi tuiman näköisenä ramppia alas samalla kun näkymä kuvaruudulla vaihtui. Tekstidokumentin korvasi näkymä hiekkakivisestä aavikkokapungista. Kaupungintalon portailla seisoi pormestari. Imperiumin invaasio oli vain minuuteista kiinni. Aika antaa hälytys ja käynnistää puolustusjärjestelmät.”

Naiset ja herrasoliot, päätoimittaja on poistunut. Kiitoksia vuosista ja numeroista. Täältä tähän.

– Shimo