Raapaleet 137-152
Kesäloman 70 päivää
”Tarviiko vielä kauan?” Milla valittaa ja roikottaa kasteluletkua kädessään kuin kuollutta käärmettä.
”Viinimarjapensaat tarvitsevat paljon vettä”, sanon. ”Tuo omenapuukin haihduttaa kymmenen litraa päivässä.”
”Joko mun vuoro on ohi?” jatkuu valitusvirsi.
Johan minuutti menikin. Huokaan. ”Meri, vaihto.”
Kuluu kymmenen sekunttia. ”Tarviiko vielä kauan?” Meri matkii siskoaan.
”Vastahan aloitit. Ja vadelmapuskat myös.”
Illalla alkaa ropista. Vilkaisen ulos. Oikea kaatosade. Nurmikot tykkäävät.
Vielä aamullakin vettä tulee kuin aisaa. Ei auta, kauppaan on mentävä silti. Puen sadeviitan. Etupihalla aurinko paistaa ja asvaltti on kuivaa.
Kierrän talon juosten. Sadealue on tarkasti aidasta aitaan juuri meidän pihan kohdalla.
”Tytöt, kauanko tuo sade kestää?”
”Seitsemänsadan litran ajan.”
Markettiralli
Kaaos riehuu ihmisten taistellessa elämästä ja kuolemasta. Kaamea varmuus nälkäkuoleman vääjäämättömyydestä ajaa jokaisen hamstraamaan ehdottoman välttämättömiä tarvikkeita kuten lihaa, leipää, limonadia, suklaakeksejä, grillimakkaraa ja ehdottomasti maitoa.
Hullussa paniikissa asiakkaat ryntäävät täysien kärryjensä kanssa kassoille. Kolmensadan euron ostokset ovat vasta aloittelijoiden pahaista piperrystä! Vasta kun ostokset on lastattu autoihin on aikaa hengähtää. Voitto, tälläkin kertaa, huoahtaa kaikkensa antanut ostaja.
Kulttuuriantropologit myöntävät, että tällä brutaalilla hamstrausriitillä on tietty funktio vaikkapa joulun ja juhannuksen alla. Joidenkin mielestä myös uudenvuodenaaton rynnistys voidaan selittää järkiperäisesti. Mutta keskellä viikkoa olevien, päivän mittaisten arkipyhien vaikutusta he eivät osaa selittää.
Helatorstaita edeltävä päivä on pelkästään käsittämätöntä, sulaa hulluutta.
Koski
Tukikohta sijaitsee virran niskassa. Katson edessäni seisovia agentteja raskain sydämin. Suurin osa heistä ei palaa.
”Kohde on laskenut virtaa alas. Emme tiedä tarkkaa maihinnousuajankohtaa, joten teidän on mentävä perään ja pidettävä silmät avoinna. Muistakaa, että virtaukset ovat lähes poikkeuksetta petollisia.”
”Millä tavoin?”
”Kaikin. Aika käyttäytyy paljolti veden lailla, paitsi että se on yhtä pitkää koskea. Ja kuten koskessa, virheet voivat muuttua hetkessä tappaviksi. Voitte jäädä jumiin esteiden alle, ajautua ryteikköihin tai päätyä paikkoihin, joissa virtaukset jättävät teidät ikuiseen ansaan. Lisäksi ajassa esiintyy könkäreitä.”
Osoitan laituria. ”Ottakaa aikakajakit ja etsikää kohde. Älkääkä hukkuko aikaan, sillä kukaan ei lähde etsimään ruumiitanne suvantohetkistä.”
Keräilijän sielu
Lapsena keräsin pullonkorkkeja, sellaisia kruunureunaisia. Olisin halunnut tuoda niitä Italiasta säkillisen, mutta äiti kielsi.
Aloin himoita Aku Ankkoja ja siinä ohessa kaikkea, missä luki Disney. Pezejä, siirtokuva-arkkeja, tyhjiä karkkiaskeja.
Haalin itselleni massoittain scifiä, fonttisarjaa ja Ursaa, Otavaa ja Tiikeriä. Myöhemmin myin ne pois, koska halusin ne englanniksi. Vituttaa vieläkin ja uudessa kokoelmassani on yhä Teräsluolien kokoinen kolo.
Keräilyn henki on kironnut minut, tai ehkä siunannut. Ääni päässäni supattaa, että tuo puuttuu, hanki tuo. Lopulta aina sorrun. Sitten se on hiljaa, taas hetken. Kunnes tarve kartuttaa kokoelmaa jälleen nostaa päätään.
On jo viikko, kun ostin kirjan. On taas aika, ääni kertoo.
Kiertyvä kiertolainen
Kun soitin observatorioon, puhelimeen vastannut professori ei ottanut minua tosissaan. ”Kuu on alkanut pyöriä havaittavasti”, kerroin. ”Näkyvissä on jo alueita, joita ei ole koskaan aiemmin havaittu Maasta käsin.” Professori nauroi ja sanoi, että huhtikuun ensimmäinen meni jo.
Tunnin kuluttua hän soitti takaisin ja pyysi anteeksi. ”Kerroin puhelustasi assistentilleni, joka huvin vuoksi halusi varmistaa asian. Hän huomasi muutoksen heti. Soitin ESA:an ja sain selville, että asiasta tiedetty jo pari viikkoa. Nyt kun harrastajat ovat alkaneet havaita Kuun muuttuneen pyörimisen, he aikovat pitää virallisen tiedotustilaisuuden huomenna.”
”Miten pyöriminen vaikuttaa Maapalloon?” kysyn.
Tauko keskustelussa kertoo paljon. ”Tiedotustilaisuus pidetään huomenna”, professori vastaa. Pelottavan paljon.
Tomua
Mars
Tapasin Harrietin ollessani komennuksella Hebes Chasman tukikohdassa. Rakastuin heti. Vietimme paljon aikaa kupolin ulkopuolella ja katselimme tähtiä, joista osaa ei enää silloin ollut olemassa. ”Olemme tähtien tomua”, Harriet sanoi. ”Atomimme ovat syntyneet jo kuolleiden aurinkojen sisuksissa.” Kosin häntä silloin, vaatimattomassa mutta romanttisessa kaksoiskuutamossa.
Merkurius
Hyssytän poikaa sylissäni. Hän on vielä liian pieni tajutakseen aikuisten asioita. Kerron hänelle hänen kauniista äidistään, kun hän kasvaa. Lasken käteni kapselille vielä hetkeksi. Sitten se liukuu äänettömästi massalingon sisään. Suojien takana valtaisa kehrä loimuaa infernoaan.
”Auringoista olet sinä tullut, aurinkoon olet sinä jälleen palaava”, lausun hiljaa kaavan mukaan.
Lattia vain värähtää, kun Harriet aloittaa viimeisen matkansa.
Aurinko
Näytevastaus
Kaksi viikkoa operaation jälkeen lääkäri soittaa. ”Ovatko ompeleet jo sulaneet?” hän kysyy.
”Osittain”, vastaan.
”Esiintyykö arkuutta?”
”Ei enää”, valehtelen. Haluaisin unohtaa koko jutun.
”Minua pyydettiin välittämään teille viesti. Sukellusvene, joka poistettiin siementiehyestänne, on hedelmöittynyt.”
Maailma pyörii silmissäni.
”Oletteko siellä vielä?”
”Olen”, vastaan heikosti.
”Teistä tulee isä.”
Looginen ajatus puskee paniikin läpi. ”Kuka on äiti?”
”Ajattelette nyt munasolua. Kyseessä on kuitenkin sukellusvene.”
”Entä-”, haen oikeita sanoja ”lapsi? Siis jälkeläinen.”
”Se ei ole minun vallassani, mutta kuukausittainen viikonlopputapaaminen saattaa olla mahdollinen.”
”Tarkoitan, miltä se näyttää.”
”Mahdotonta sanoa ennen kuoriutumista. Tämä on ennakkotapaus.”
”Kuoriutumista!?”
”Valitan, minun on mentävä. Loppuvuoden kestävä lomani alkaa huomenna.”
Ämledeh nälete
Valonheittimet pyyhkivät öljy-yhtiön toimitalon seinää kuin autoa vahaava Karate Kid. Niillä ei ole pienintäkään toivoa havaita minua, kun kiipeän sisään ikkunasta. En olisi uskonut, että kukaan on riittävän vainoharhainen asentaakseen varashälyttimen huoneeseen, joka on kuusikymmentä kerrosta maanpinnan yläpuolella. Mutta niin vain on. Vartija ryntää paikalle sekunneissa. Tempaisen katanat kainalokoteloistaan ja siivutan miehen ennen kuin hän ehtii antaa täyshälytyksen. Suuntaan kahvihuoneeseen. Hedelmäkori on keskellä pöytää kuin tarjottimella. Liian helppoa. Sylkäisen. Satatuhatta volttia räsähtää ikävästi. Lyön yhdellä iskulla pöydän neljään osaan ja katkon kaikki johdot. Kori ei koskaan ehdi lattiaan.
Päärynät mukanani pakenen kranaattikeskityksen läpi. Kujalla kranttu lehmäni vartoo jo vaatimaansa yöpalaa.
Kaupunkihohtogolf
Seison tiiauspaikalla tunnustellen tuulta. Puuskittaista. Rata on haastava, par-5. Kaikkialla ympärilläni levittäytyy öisen kaupungin valot joka suuntaan. Sadan metrin korkeudesta näen autojonojen mutkittelevan kaukaisuuteen. Tyhjän tontin tuolla puolen on greenikatto.
Voimakasta valoa hohkaava pallo seisoo tiin päällä. Arvioin etäisyyden vielä kerran. Onnistuminen on siinä ja siinä. Vedän henkeä, koukistan polvia ja lennätän pallon matkaan rennonnapakalla lyönnillä. Se piirtää ilman halki sinisenä hehkuvan kaaren, mutta sitten sivutuuli tarttuu siihen ja valojälki taittaa kohti jokea.
”Suoraan vesiesteeseen”, hörähtää pelitoverini ja asettaa oman pallonsa. ”Eikä tämä vielä ole edes hankalaa. Odotahan, kun päästään omakotitaloalueelle. Se on täynnä hiekkalaatikkobunkkereita ja orapihlaja-aidat ovat häijyä raffia.”
Sulkemisaika
Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.
”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.
”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”
Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”
Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”
Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.
Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.
Helvetinkolo
Muistan kiireen ja ärsyttävästi rienaavan punaisen valon, joka ilkkui ja vittuili kuin haastaakseen. Sen lisäksi muistan satasta ajavan pakun, enkä juuri muuta.
Edessäni seisova heebo ei ole Pyhä Pietari, ei edes liki. Sillä on kaksi punaista sarvea ja ehdottoman pantava hymy.
”Tervetuloa”, se toivottaa, ”Keitäs sitä ollaan?”
Änkytän nimeni. Olen tapakristitty jos sitäkään, mutta tilanne alkaa stressata.
”Kyllä, nimi löytyy vastikään kuolleiden listalta. Mutta pukukoodi takkuaa. Meillä on tänään Helvetinkoloteema.”
Katson vaatteitani. Normipuku ja kraka.
”Jotain vähemmän arkista pitäisi olla. Vaikka nahkahousut. Tai stringit. Ja pääsymaksu on kaksikymmentä.”
Kaivelen taskujani. Löydän vain kortin.
”Kelpuutamme vain käteistä. Lähin ottopiste on kiirastulessa.”
Popkornisavotta
Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.
”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.
Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.
”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.
”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.
Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”
Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.
Putous
Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.
”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”
Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”
”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.
”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.
”Mutta kun ne ovat.”
”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”
”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”
Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.
Olen ansassa.
Sieppari
Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.
Valmista.
Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.
Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.
Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.
Sheriffi
Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.
Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.
Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.
Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.
Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.
Lenkillä
Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.
Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.
Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.
Aina vain alas. Pimeään.
Hitlerin poika
Pjongjang
Guy Delisle saapuu maahan valvomaan Ranskasta ulkoistettua animaatiotuotantoa. Tullimuodollisuuksien jälkeen koittaa ensimmäinen pakollinen etappi, joka on Kim Il-Sungin 22-metrinen pronssipatsas. Patsaan juurelle pitää laskea kimppu kukkia, jonka opas hövelisti on ottanut hoitaakseen. Ensimmäinen tunti kertoo valtion olennaiset säännöt selkeästi: Johtajaa kunnioitetaan ja rakastetaan. Tästä kuviosta puuttuu se tavallinen ”tai muuten”, sillä vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole.
Matkansa aikana Delisle tapaa myös muita ulkomaalaisia, mikä on sikäli hyvä, että paikallisiin hänellä ei paljon kontaktia olekaan. Työn ulkopuolella ei yhtään. Tilannetta katsotaan myös heidän silmin, mutta yhtä häröltä meininki vaikuttaa silti. Kaikki vierailijat on internoitu muutamaan käsittämättömään tornitalohotelliin, joissa voi olla vain yksi ainoa kerros käytössä. Koko matkasta tulee surrealistinen olo, ihan kuin pääsisi seuraamaan jotain käsittämätöntä yhteiskuntaa toisella planeetalla.
Routakoto 