Hitlerin poika

Hitlerin poika PoortereHitlerin poika
Pieter de Poortere
Kumiorava, 2011
ISBN: 978-952-67423-3-5

Mitä jos Hitlerillä olisi ollut poika? Joku, joka ottaisi Kolmannen valtakunnan haltuunsa Aatun jälkeen. Ein Volk, ein Reich, Zwei Führer! Näitä pohtii belgialainen, palkittu piirtäjä Pieter de Poortere sanattomassa albumissaan Hitlerin poika.

Tarina toimii täysin kuvallisesti, sanoja ei käytetä hahmojen välillä lainkaan. Muutama puhekupla esiintyy, mutta niihinkin on piirretty yksinkertainen kuva. Tämän johdosta kyseessä onkin ensimmäinen belgialainen sarjakuva, jota voisin lukea alkukielellä, ellei minulla sattuisi olemaan suomennosta. Ratkaisu toimii erinomaisesti.

Poika on Poorteren vakiohahmo Dickie, joka seikkailee Natsi-Saksan lisäksi myös Hollywoodissa. Hänellä menee harvoi asiat putkeen, edes hirttäytyminen ei onnistu, koska hänet keskeytetään, jotta hänet voitaisiin hirttää. Huumori on paikoitellen mustaa, joten ammatikseen herneitä nenään kiskovia en voi kuin kehottaa jättämään tämän albumin vähemmän kireäpipoisten luettavaksi.

Lyhyitä episodeja pätkivät kokoaukeaman puuhasivut, joissa välillä etsitään Adolfia, välillä jotakuta muuta. Lopusta löytyy myös hakaristin muotoon väännetty Kimble, Übermensch. Leppoisaa nopanheittelyä samalla kun kertoo perheen pienimmille, miten natsit kaasuttivat ja polttivat myös homoja ja vammaisia, jotka yleensä jäävät huomioimatta keskitysleirien uhreista puhuttaessa.

Hitlerin poika vihjaili voimakkaasti, että pitäisin Poorteren tyylistä yleensä. Dickie Hollywoodissa varmisti sen. Tätä on saatava lisää suomeksi. No, niin, suomalaiselta kustantajalta.

Auschwiedersehen!

Routakodon joulukalenteri, luukku 13

Raapaleet 183-197

Meripihkavieras

Ovaan oven meripihkasaliin ja astun sisään seuralaiseni kanssa. Pehmeä, kultainen valo kietoo meidät sisäänsä. Tuhannet kultakoristeet kimaltavat epätodellisina.

”Mikä paikka tämä on?” vieraani kysyy silmät suurina.

”Eräs pyhätöistäni”, vastaan ojentaen konjakkilasia. ”Kerään historiallisesti kiinnostavia ja merkittäviä asioita. Tämä huone itsessään on sellainen.”

Pysähdymme toisen miehen eteen. Hän seisoo sotilasunivormussa käsi ojennettuna tervehdykseen. ”Kuka tämä on?” vieraani kysyy.

”Ah, saanko esitellä. Glen Hyde, tämä on valtakunnankansleri herr Schicklgruber.”

Glen kulauttaa juoman kerralla. ”Mielenkiintoiset viikset kaverilla. Mutta mitä minä täällä teen?”

”Te kaikki katositte omana aikananne ja teistä tuli kuuluisia. Siksi minä keräsin teidät. Nyt, istuhan sohvalle Spartacuksen viereen. Juoma vaikuttaa pian.”


Kahvikatko

”Saatko sinä levättyä kunnolla?” tutkimusapulaiseni kysyy. Murahdan ja ryystän kahvia. ”Taidat nukkua vain pari tuntia yössä.”

Juon mukini tyhjäksi. ”Hyvin se riittää.”

Esimieheni ojentaa minulle paperinipun. ”Tässä on eilen kirjoittamasi raportti kationi-anionisysteemin autoprotolyysistä.”

”Entä sitten?”

”Me tutkimme fonetiikkaa.”

”Minä kirjoitan sen uusiksi.”

”Se ei ole ongelman ydin, vaan jatkuva univajeesi. Juot päivässä kaksi litraa kahvia.”

”Juon minkä juon.”

”Sinulla on kofeiiniongelma. Myönnä se.”

”Höpsis.”

”Et jätä paljon vaihtoehtoja. Kutsuimme ammattiauttajan.”

Varjo lankeaa ylitseni. Käännyn. Edessäni seisoo jättiläinen mieheksi. T-paidassa lukee ”Insomnia on asennevamma”.

”Kuka sinä olet?”

”Nukkumasa, terve. Nyt alkaa katkaisuhoito. Jokaista kupillista seuraa katkennut sormi. Taisitkin jo juoda yhden?”


Herättäjä

”En varmasti tule. Sinä herätät kuolleista aina väärän kohteen.”

Seth Banks vetää syvään henkeä. ”Liioittelua. Silloin kerrankin Marseillessa, se varakreivi-”

”Se kreivi yritti tappaa meidät. Unohdit suojariimut.” Seth Bonkers sopii kyllä paremmin.

”Se oli vahinko.”

”Seth! Suojariimut ovat ekan luokan juttuja.” Istun pöydän väärällä puolella enkä tiedä miten saisin häädettyä ei-toivotun vieraan keittiöstäni.

”Minä lupaan. Tällä kertaa homma menee putkeen.”

Mikro piippaa. Nousen ja otan lasagnelautasen ulos. ”Pyydä Richardia.” Richard, paras lapsuudenystäväni.

Ensimmäisen kerran Sethin naama menee vakavaksi. ”Richard on kuollut.”

”Mitä?” Hätkähdän. ”Milloin? Miten?”

”Kukaan ei tiedä. Paitsi Richard.” Sethin silmät hehkuvat sinisinä. ”Kohde on hän. Kysymme häneltä itseltään.”


Hautakivellä

Naisen varjo näkyy kuuta vasten. Hän istuu hautakivellä ja tuuli kahisuttaa ruskeita lehtiä maassa. Ilma on jo kylmä, kauempana sadevesilätäköt risahtelevat satunnaisten kulkijoiden askelten alla. Silti naisen suusta ei purkaudu huurua, kun hän puhuu.

Piileskelet pienen matkan päässä ja katselet tuota outoa näkyä. Naisen huulet liikkuvat, mutta sanoista on vaikea saada selvää. Et ole edes varma, onko se kieltä, jota ymmärrät. Välistä kiivaampi puuska pelmauttaa naisen tukkaa hänen kasvojensa eteen.

Sisälläsi kauhu ja uteliaisuus taistelevat keskenään. Nouseeko kuolleiden armeija? Kuuletko kiellettyjä salaisuuksia? Onko nainen vain sureva omainen? Todellisuus karkaa jonnekin kauas ja sydämesi takoo kiivaana.

Miten ihana, kiihkeä, salaperäinen yö!


Uudisraivaajat

Kun asteroidi havaittiin, oli aivan liian myöhäistä lähteä torjumaan sitä. Sen sijaan, kuten aina epätoivon edessä, ihmiset taantuivat perimmäisten vaistojensa varaan. Haluttiin syyllinen.

Monet tiedemiehet kohtasivat väkivaltaisen lopun hurjistuneiden kansalaisten käsissä, eivätkä pelkästään astronomit. Tiedeyhteisö oli pettänyt ihmiskunnan. NASA:n tiedottaja vannoi, että asteroidi oli poikennut lasketulta ohitusradaltaan täysin odotusten vastaisesti. Se ei pelastanut häntä giljotiinilta.

Asteroidi osui Orissan osavaltioon, Intiaan. Iskukohdalla ei ollut suurta väliä, ilmakehään lentänyt maa-aines suisti planeetan satojen vuosien pimeyteen. Ihmiset olivat kuolleet jo kauan sitten, kun pöly laskeutui ja asteroidin kvartsista valettu kuori avautui.

Sen sisältä kurkistelivat uutta kotiplaneettaansa vuosituhansia matkanneen sukupolvialuksen matkustajat.

He olivat onnistuneet!


Maauimala

Kesäkuumalla maauimala on loistoajatus. Kun astumme portista, pysäytän tytöt ja varmistan pari perusasiaa.

”Mitä piti sitten muistaa?”

”Ensin suihkuun”, sanoo Milla.

”Eikä juosta”, sanoo Meri.

Odotan kysyvän näköisenä.

”Eikä merenneitoja”, Meri lisää.

”Ja jätskiä saa kotona”, Milla murahtaa.

Nostan katseeni kirjasta huokaisten, kun paniikinomainen huuto alkaa. Taisin tosiaan sanoa, että pikkupojat eivät edes pidä merenneidoista. Ei pitäisi sukupuolistaa. Nyt altaasta nousee valtavia lonkeroita. Lonkerohirviöt sopivat kaikille.

Muiden paettua käännähdän selälleni ja vedän lipan silmille. Tytöt ovat turvassa, Kraken on tullut vain leikkimään. Kokemus sanoo myös, että armeijalta kestaa ainakin varttitunti saapua paikalle. Ehdin hyvin ottaa pienet torkut ennen puiston evakuointia.


Radiotyttö

Marionilla on huono olla. Oksettaa ja tärisyttää. Se on paha, aamulla töissä ei saa kädet vapista. Pitää maalata viivat viisareihin ja numerot kellotauluun. Se on tarkkaa puuhaa.

Aamulla Marion istuu tehtaassa ja kastelee pensselin maaliin. Se on vihreää ja loistaa pimeässä. Siksi sitä laitetaan kelloihinkin, näkee kuinka myöhä on vaikka yöllä. Pensselin kärki hapsottaa. Marion lipaisee sen kielellä teräväksi. Maali on vaaratonta, yhtiö sanoi niin.

Bertha sanoi, että radium on myrkyllistä. Siitä ei Marion tiedä mitään, ei hänellä ole varaa radioon. Sophiekin sanoi niin, mutta Sophie kuoli syöpään viime viikolla. Eikä yhtiö valehtelisi.

Marion maalaa hampaansa loistaviksi. Illalla taas oksettaa.


Apurahahakemus

Osoitin jo kauan sitten, miten esineet siirtyilevät itsestään. Riippuen kohteen laadusta niiden fluktuaatiolla on kerrassaan erilaisia parametreja.

Otetaan esimerkiksi juustohöylä. Se siirtyilee täysin vapaasti, mutta yleensä vain keittiön alueella. Sen olinpaikkaa on mahdoton ennustaa, vaikka sen olisi nähnyt vain minuutti sitten.

Harvemmin tarvittavat tavarat, kuten kirjat ja dvd-levyt, voivat siirtyä pitkiäkin matkoja ja olla poissa jopa vuosia. Asensin jäljittimen Galactican kakkoskauden boksiin ja se ehti kiertää ympäri Suomea aina Inaria myöden kahden vuoden ajan ennen kotiinpaluutaan.

Se johti minut kehittämään uuden teorian. Mitä jos kaikkea tavaraa onkin paljon vähemmän ja useampi ihminen omistaa saman asian?

Täten anon rahoitusta uuteen tutkimusprojektiini.


Aamunkoi

”Kajastusta taivaanrannassa, perämies”, tähystäjä huusi pimeydessä roikkuvasta märssykorista.

”Huomasin”, Park huusi takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja ravisteli torkkuvaa viestipoikaa. Tämä tömähti raskaasti seinää vasten ja hätkähti hereille. ”Aamunkoi, mene kertomaan kapteenille.”

”Anteeksi, perämies?” sanoi ruorimies ja vilkaisi olkansa yli. ”Minusta tuntuu hieman aikaiselta.”

Jacqueline Park päästi olkapäästä irti ja suoristautui. Ilma tuoksui vielä yöltä ja asiat tuntuivat olevan väärin. ”Ruorimies, mistä suunnasta tuo aurinko nousee?”

”Etelästä. Korkeutemme on kaksi kilometriä, lentosuunta muuttumaton.”

Park nosti lentolasit otsalleen ja tuijotti hiipuvaan hehkuun. Toinen linssi oli noettu mustaksi. ”Tuo räjähdys. Englanti ei pystyisi sellaiseen. Mutta joku pystyy. Olemme juuri todistaneet uuden sodan alun.”


Vampyyrisuolaa

Ripottelen ranskalaisteni päälle chilillä ja habanerolla maustettua suolaa. Helpompaa näin, ei tarvitse peippailla nagan ja hupsis-efektin kanssa.

”Mitä se on?” Meri kysyy.

”Vampyyrisuolaa”, vastaan.

”Mitä siinä on?” Milla kysyy silmät isoina.

Päätän jekuttaa vähän. ”Kuivatettua ja jauhettua vampyyriä. Otatteko?” Kumpikaan ei halua maistaa.

Seuraavana päivänä kokkausta aloitellessani kurkkaan jääkaappiin. ”Jauhelihaa?” sanon ääneen. ”Oliko meillä sellaistakin?”

Kun ruoka on valmista, käyn tyhjentämään omaa lautastani hyvällä ruokahalulla. Tyttöjä hihityttää.

”Mikäs nyt on?” Alan aavistella.

”Ruokana on ihmissusijauhelihaa!”

”Kai se oli sentään susimuodossa?” kysyn vakavana. Tytöt nyökyttävät. ”Syökäähän sitten.”

Parempi kyllä olla mainitsematta mitään chilimaustetuista karkeista, napalminalleista. Kulmakarvani toipuvat vielä fuusiogrillin käytön jäljiltä.


Sileä puoli

Toimittaja Stanton pitelee mikrofonia kädessään ja puhuu kameralle. ”Olemme nyt Nasan tehtävätarkkaamossa, jossa lähestymme dramaattista hetkeä. Hyvät katsojat, pian ihmiskunnan ensimmäinen satelliitti kiertää Kuun tuntemattomalle puolelle. Mitä mahdammekaan nähdä? Tylsää kuukiveä, vai muinaisen sivilisaation jättämät uhkeat kupolikaupungit? Kraatereita vai uskomattomia ihmeitä?”

Hiljaisuus laskeutuu koko komentokeskukseen. Jättimäisellä ruudulla näkyy suoraa kuvaa satelliitista.

”Luotain ohittaa Kuun keskilinjan ja sen kamerat kääntyvät nyt-” Kaikki tuijottavat hetken aikaa häkeltyneinä näkemäänsä. ”Hyvät katsojat, Kuun toinen puoli… puuttuu. Leikkauskohta näyttää täysin sileältä. Mitä onkaan tapahtunut?”

Kävelen lastenhuoneen ovelle. Kuulen kiherrystä. ”Tytöt, saatte katsoa Kuu-ohjelman, vaikka onkin myöhä. Mutta vain sillä ehdolla, että korjaatte tiedätte-kyllä-minkä huomisen aikana.”


Kaveripoisto

Käyn läpi kaverilistaani. On taas aika karsia. Baarituttuja, ala-astelaisia luokkakavereita, tuttavia, joiden statukset ovat tyyliä ’meempä suihkuun’. Joko heille on turha kertoa omasta elämästään, tai heidän edesottamustensa seuraaminen aiheuttaa enemmän turhautumista kuin mitään muuta. Pois vain.

Naps pam, sinne meni. Samalla poistan uuden välilähiesimieheni. Tyyppi on sinänsä ok, mutta kyse on periaatteesta. Ei kuulu pomoille, mitä mieltä olen mistäkin.

Seuraavana päivänä esimies ei ilmesty töihin, eikä sitä seuraavana. Viikon kuluttua poliisi jo tutkii hänen katoamistaan. Kadonneita on muutama muukin.

Selvittelen hieman ja totuus valkenee. Minä olen syypää kaikkeen. On vain yksi vaihtoehto.

Alan tehdä listaa. Rasitteista, joille tulen lähettämään kaveripyynnön.


Sivu 105

Minä elän metsissä, tiheissä ja synkissä, joihin aurinko ei koskaan ulotu. Minä elän merten hyisessä mustassa, maanalisissa luolissa ja päättymättömissä käytävissä, niiden ikuisessa pimeydessä.

Lymyän syvissä varjoissa, vaatekaappien kätköissä ja unohdetuissa nurkissa. Kun valot sammuvat, tulen esiin. Haistelen ilmaa. Liikahtelen ja kahahtelen, sihisen hiljaa rapsahdusten säestämänä. Kuuletko?

Hivuttaudun uniin ja kirjoihin. Olen lapsuuden aave, joka tuijottaa kuolleilla silmillään muistojen kalvenneista lammikoista. Kun heräät, näet siniset, vertavuotavat kasvoni leijumassa yläpuolellasi. Kalman luinen kourani kurottuu ja koskettaa kaulaasi.

Olen vampyyri ja aave, ihmissusi ja paholainen. Olen pahin pelkosi, olen jokainen pelkosi.

Sytytä valot. Sytytä! Valossa olet turvassa.

Mutta pimeydessä sinä kuulut minulle.


Seisahdus

Juna seisoo asemalla jo toista tuntia. Tuijotan ulos läpinäkymättömään pimeyteen, jota ainokainen laiturivalo ei onnistu karkottamaan.

Hautajaiset ovat varhain aamulla. Jos emme pian jatka matkaa, en ehdi ajoissa. Mietin, miksi yhteydenpitomme katkesi. Aikoinaan olimme parhaat ystävykset.

Menosuunnasta saapuu juna sukeltaen äänettömästi vellovasta sumusta. Hitaasti matavien vaunujen matkustajat vaikuttavat tutuilta. Ukkini, ensimmäinen tyttöystäväni, joka jäi auton alle eromme jälkeen. Ystäväni.

Juna hidastaa. Ja pysähtyy.

Tuijotan heitä lasin ja sumun läpi. Mieleeni nousee kaikki ne asiat, joita en sanonut. Nyt voisin. Se olisi helppoa. Nousisin junasta ja astelisin laiturin yli.

Mutta en nouse. Tahdon, mutten nouse. Pelkäänkö? Mitä?

Nytkähtäen junani lähtee liikkeelle.


Viinamato

Ovi melkein lävähtää seinään, kun ryntään baariin. Punatukkainen neiti tiskin takana mulkaisee pahasti.

”Anteeksi, on vain kiire. Ottaisin lasillisen viittä eri viskiä, laadulla ei väliä.” Asetan luottokortin tiskille. ”Siinä. Pitäkää se, kunnes olen valmis.”

Saan lasit. Tyhjennän ne ja tilaan heti uudet. ”Tiukka tahti ei ole hyvästä”, punatukka sanoo.

Hän on oikeassa. En halua antaa ylen, vaan humaltua. ”Aldebaranilainen aivomato hyökkäsi kimppuuni”, selitän punatukalle. ”Alkoholi hidastaa sitä.”

Viina virtaa, sillä kortilla on katetta. Tunnin kuluttua olen jo todellä kännissä. ”Se taisi sammua jo”, sössötän. Otan taskustani minikokoisen sähköporan. Se on juuri näitä tapauksia varten.

”Sitten se pitää vain porata pois.”

Raapale 348 – Portaali (13.12.)

Portaali

Tarkastan varusteeni ja raportoin ryhmänjohtajalle. ”Pommi valmiudessa, sir!” Kersantti Nichols nyökkää. Merkkiääni kajahtaa. Otan asennon.

”Tiedätte tehtävänne.” Kenraali Armstrongin ääni kaikuu hallissa. ”Siirrytte kohteeseenne ja toimitte ohjeiden mukaan. Kotimaailmamme vapautus riippuu teidän onnistumisestanne. Onnea.”

Oma tehtäväni on helppo. Aloitusmerkistä aktivoin portaalin. Sinertävä kehä nousee eteeni. Astun läpi. Pudotan atomilatauksen hämmentyneiden valloittajien keskelle ja astun rauhallisesti portaalista takaisin.

Suljen portaalin. Katseeni kiertää hallia. Sadat, tuhannet portaalit loistavat kaikkialla ympärilläni. Satatuhatta sinertävää kehää, joista jokainen johtaa komentokeskukseen, laboratorioon, tukikohtaan.

Portaalit vilkahtelevat sammuksiin yksi toisensa jälkeen sotilaiden palatessa.

”Vaihe kaksi”, kenraali komentaa. ”Valtausaalto liikkeelle!”

Avaamme portaalit uudestaan. Satatuhatta kehää. Tänään otamme planeettamme takaisin.

Routakodon joulukalenteri, luukku 12

Raapaleet 168-182

Portti

Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.

Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.

Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.

Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.

Astun portista.


Aarrejahti

Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.

Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.

”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.

”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.

Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.

Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.

Hyvä niin.

Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.


Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”


Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.


Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.


Aikaero

Istun valkeaksi maalatussa toimistossa ja hengitän syvään. Hengittäminen ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Painan käteni rinnalleni. Tuskin vieläkään uskon, että syöpä on poissa. Tappajani, minä pääsin pakoon.

Toimistoon astuu mies. Valkoinen takki, harmaa tukka. Hän puristaa kättäni.

”Missä vaimoni on?” kysyn. Minulle on kerrottu hyvin vähän.

Mieskin istuutuu. ”Kerron tämän suoraan. Vaimonne löysi uuden rakkauden ja otti teistä eron. Häntä ei koskaan pantu jäihin, kuten sanoisitte.”

”Hänkö… petti minut?”

”Hän eli elämän. Oman elämänsä”

”Syöpä. Se tuli väliimme.” Vihaan sitä enemmän kuin koskaan.

Mies pudistaa päätäänsä hitaasti. ”Syöpäänne löydettiin parannus seuraavana vuonna. Mutta toimivan sulatusmenetelmän kehittämiseen meni vuosisata.”


Portinvartija

”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.

”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.

”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”

Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.

”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”

Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.

En avannut.


Muovipussit

Huoneessa on joitakin lapsia. Aikuiset ovat tarkkailemassa testiryhmää. Lapsille jaetaan tiukat, läpinäkyvät muovipussit. Ennen kuin koe alkaa ja he vetävät ne päähänäsä, pakenen huoneesta wc-tiloihin. Lisäkseni pari lasta piilottelee siellä. Hekään eivät ole allekirjoittaneet vaitiolo- ja tutkimuslupasopimusta. Vartijat tulevat etsimään meitä, mutta piilottelemme kopissa pytyn päällä. Heidän mentyä juoksemme ulko-ovelle. Minulla on avain.

Koe on ohi. Lasten vanhempia vaeltelee käytävillä. Kuuluu vihaista huutoa. Kaikki testihenkilöt eivät ole selviytyneet. Jokainen on allekirjoittanut paperin. Paitsi minä. Saan oven auki ja ryntään ulkona odottavaan aitojen sokkeloon. Kun vartijat lähtevät perääni, olen näkyvissä, mutta monen labyrintin päässä. Vilkutan heille aitojen yli ja katoan katuvilinään.


Sivukanjoni

Lämpö kaatuu taivaalta niskaani kuin neste. Se kimmahtelee seinämistä, pusertuu minuun. On kokonainen päivä, kun join viimeksi.

Nojaan kiveen, joka polttaa ihoani. Kilometrin korkuisia seinämiä. Miksi missään ei ole varjoa? Minun on pakko jatkaa, päästävä joelle.

Horjahtelen eteenpäin kanjoni kanjonilta. Joku puhuu minulle. ”Onko sinulla jano?” Näen vaaleatukkaisen tytön. Hän näyttää tutulta. ”Minulla on leiri tuolla. Tule.” Pudotan tyhjän leilini.

Seuraan tyttöä tuntikausien ajan. Ilta jo hämärtyy, kun hätkähdän. Tyttö on muuttunut läpikuultavaksi. Hän kääntyy, nauraa heleästi ja haipuu. Kaadun maahan kuolemanuupuneena.

Puistovartija Smith huokaa radioonsa. ”Retkeilijä löytyi, sivukanjonista. Kuollut nestehukkaan. Valitsi väärän reitin. Suoraan kulkien joelle olisi ollut minuutteja.”


Onnenkeksi

Aterian päätteeksi iloinen tarjoilija tuo pöytään lautasellisen onnenkeksejä. Niitä on yksi vähemmän kuin meitä, mutta viiton työtovereitani syömään ne. En välitä kekseistä.

Tarjoilijakin huomaa laskuvirheen ja suorastaan hätääntyy. Kieli vaihtuu kiinaksi ja kovasti kumarrellen hän poistuu keittiöön. Usean minuutin kuluttua hän palaa ja syvään kumartaen ojentaa minulle oman keksini.

Murran kuoren ja luen ennustuksen.

”Säilyäksesi hengissä lähde heti kaupungista.”

Suojaan paperia muiden katseilta. He vitsailisivat. Katson tarjoilijaa. Hän on täydellisen totinen. Vähäinen päänheilautus vaikuttaa nyökkäykseltä.

Mitä teen? Riskeeraanko nolostumisen? Vai riskeeraanko kuoleman? Todennäköisyyksistä viis, kaikki on mahdollista. Saattaisin kuolla. Olenko taikauskoinen? Mikä on heti?

Kaadun. Pakahdun epävarmuuteen.

Rintaani pistää.

Mustenee.


Kotikirjasto

On hankala sanoa, milloin kaikki alkoi, mutta aloin kiinnittää siihen huomiota joskus viime vuoden loppupuolella.

Luin Neurovelhoa sohvalla, kun kahvivesi alkoi kiehua hellalla. Laskin kirjan alas, kävin lisäämässä porot pannuun ja kun palasin, kirja oli poissa. Katsoin lattialta, katsoin keittiöstä, tutkin jokaisen pöytäpinnan matkani varrella. Kirja löytyi lopulta vessasta.

Huomasin, että yhä useammin kirjat siirtyivät asunnossa itsestään. Sitten näin sellaisen lentävän ja seurailevan minua. Se oli Stalker. Nomen est omen.

Tilanne paheni siihen pisteeseen, että tuulikaapista piti tehdä ilmalukko. Ikkunoita ei voi avata edes tuuletusasentoon, ettei Tiikeri-sarja karkaa.

Varmuuden vuoksi olen julistanut Hitchcockin Linnut pannaan. Elokuva saattaisi tarjota huonoja roolimalleja.


Khalansaalis

”Hyvää päivää. Oletteko te kenties herra Meikäläinen?”

”Olenhan minä. Mitä asiaa teillä on?”

”Matti Markus Meikäläinen, henkilötunnus-”

”Kyllä kyllä! Mistä on oikein kyse?”

”Te olette turvallisuusriski.”

”Anteeksi kuinka?”

”Tietojemme mukaan saitte mandariinin ja serbokroatian sekoituksella kirjoitetun sähköpostin, jossa kysyttiin salasanaanne. Te annoitte sen empimättä.”

”Tuota, kyllä.”

”Sen jälkeen ohikulkija kadulla kysyi teiltä kelloa.”

”Oikein mukavanoloinen kaveri.”

”Te kerroitte hänelle vastauksen ja annoitte samalla luottokorttinne tunnuslukuineen, kipsivaloksen kotiavaimestanne sekä vasemman munuaisenne.”

”Hänellä oli luottamusta herättävä hymy.”

”Yleisen tolkun ministeriön päätöksellä teidät on määrätty teloitettavaksi. Olkaa hyvä ja pidätelkää hengitystä loppuun saakka. Mutta sitä ennen tahtoisin myydä teille vain sunnuntaisin ajetun Eiffel-tornin.”


Jalanjäljet

Tkzee antaa merkin, joten pysäytän auton. Se on ikivanha Ford, jonka jäähdytin sihisee ja päästelee höyrytuprahduksia. Avaan oven. Maasto on karua, näen vain lyhyttä ruohoa.

Namibialainen oppaani puhuu innokkaasti ja viittoo minua seuraamaan. Vain muutaman askelen kuluttua näen ne.

Maa on täynnä pyöreitä alueita, joissa ei kasva mitään. Ne ovat kuolleita.

”Siinä ympyröitä. Halusitte nähdä.”

”Hämmästyttävää. Niitähän on satoja.”

”Tuhansia. Jumalten jalanjälkiä.”

”Anteeksi?”

”Jumalat kävelevät keskuudessamme. Juuri täällä. Mutta he ovat hitaita.”

”Puujaloillako ne kulkevat?” Naurahdan, mutta ääni kuolee nopeasti kurkkuuni. Uusi ympyrä muodostuu edempänä, sitten toinen, kolmas. Jono tulee minua kohti, ja pysähtyy.

”Vihainen jumala kulkee nopeammin”, Tkzee huomauttaa.


Leikkiase

”Millaista on sotaa käyvissä maissa?” Milla kysyy.

”Aika rauhatonta”, vastaan.

”Miten lapset leikkii siellä?” Meri kysyy.

Muistan näkemäni tv-sarjan. ”Täytyy olla tarkkana, missä leikkii. Hiekkalaatikosta voi löytyä vaikka pommi.”

Jonkin ajan kuluttua lapset menevät ulos, mutta tulevat pian takaisin. ”Etupihan hiekkalaatikossa on pommi”, kertoo Milla.

”Jaha. Onko se sellainen kiven näköinen, kokoinen ja muotoinen pommi?”

Käyn silti katsomassa, mitä on oikein tekeillä. Löydän metallilieriön, jossa on säteilyvaaramerkki. Takaani kuuluu kikatusta. ”Me kaivettiin se hiekkaan yöllä!” tirskuu Meri.

Onkohan se aito? Hölmö kysymys, tietenkin se on.

”Kuulkaas, minä vien tämän ydinpommin nyt Ekotorille.”

”Miksi?” tytöt kysyvät.

”Ei sitä kompostiinkaan voi laittaa.”


NDA

Stella astui takaisin observatorion puolelle ja asettui Jeanin tuolin taakse käsi tämän olkapäälle laskeutuen. ”Työvuoromme päättyi juuri.”

”Eikö herra Devereaux ole tyytyväinen tuloksiimme?”

”On hyvinkin. Vie minut kotiin, Jean. Palaamme tänne aamulla.” Himokas katse syttyi Jeanin silmiin. Pian Citroen kiisi halki öisen maaseudun.

”Kaupunkiin on liian pitkä matka, Jean. Haluan sinut nyt. Etsi autio sivutie.”

Metsätie oli ollut käytössä kolme vuosikymmentä sitten hakkuiden aikaan. Citroen pysähtyi kuusen alle.

”Ulkona on mukavan viileää.” Stella astui kuutamoon. Jean seurasi häntä puiden katveeseen.

”Työnantajamme edellyttää ehdotonta vaitioloa kaikesta”, sanoi Stella yllättäen.

”Pystyn pitämään salaisuuden.”

”Et ilman apua”, Stella sanoi ja veti aseen taskustaan.

Routakodon joulukalenteri, luukku 11

Raapaleet 153-167

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.


Tikit

”Mitä sinulle on käynyt?” radistimme kysyy nähdessään verestävän haavan kulkevan oikean käsivarteni ympäri.

”Lähikontakti viholliseen. Leikkaantui irti.” Virnistän. ”Lekurit kursivat-.”

Samassa joudumme väijytykseen. Plasma korventaa vasemmat sormeni hiileksi. Lääkintämies ehtii iskeä kipulääkkeellä, sitten räjähdys täräyttää leijutasoamme. Kolme joukkuetoveriani syöksyy kaasujättiläisen syvyyksiin.

Saan reunasta kiinni. Sydämeni hakkaa ja korvissa humisee. Jotakin lämmintä valuu kainalooni. Katson. Verta.

Eilinen haavani on repeytynyt auki. Kauhun hyöky hyytää järkeni. Haavan sisällä näen, miten lihaksia sitovat ompeleet katkeilevat. En pelkää kuolemaa, mutta oman ruumiini lahoaminen järkyttää syvältä.

Lihasten revetessä sormivoimat hiipuvat. Vasen käteni on hyödytön. Riekaleiden seassa näen valkeaa luuta.

Otteeni kirpoaa.

Tai ehkä päästin irti.


Tähtipelto

Kaukoputki on paikoillaan. Viimeinenkin kajo on jo katoamassa taivaalta, kun kuulen puhetta. Joukko ihmisiä lähestyy pellon yli.

”Tähtitaivasta katselemassa?” kysyy tummatukkainen tyttö ja kurkistaa putkeen. ”Seulaset! Miten kaunis näky.” Hän tuoksuu persikalta.

Heitä on viisi. Istun maahan heidän seuraansa, tytön viereen. ”Olemme lähdössä matkalle”, tyttö kertoo.

”Minne?”

”Kauas.”

Pimeyden rauha murentuu valoon ja huminaan. Varjostan silmiäni. Kirkas alus laskeutuu pehmeästi eteemme. Muut nousevat seisomaan ja kävelevät sitä kohti.

Tyttö tarjoaa kättään. ”Tule mukaan.”

Lähtisinkö? Jättäisin kaiken! Epäröin.

”Pian. On lähdön aika.”

Haluan tarttua käteen, haluan sielullani, mutta lamaannun. Käteni ei tottele sydäntäni.

Kyyneleinen hymy. Tyttö katoaa valoon.

Valo katoaa taivaalle.


Jahti

Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.

Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.

Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.

Hurtat saavat tulla.


Paha uni

Istun selkä pallon koria vasten. Lennän korkealla. Näen vain taivaan jäätävän sinen. Silti joku on takanani. Tunnen läsnäolon, vaikken kuule mitään. En hengitystä, en vaatteiden kahahtelua.

Tiedän uneksivani, mutta se ei vähennä välittömän vaaran tunnetta. Päin vastoin. Uneni ovat muuttuneet kiihkeämmiksi kaupungin jälkeen. Kaupunki kaupungin alla. Hiekan alla.

Kalpea nainen hymyilee kuolleilla kasvoillaan. En näe sitä, mutta tunnen sen. Hänen katseensa lävistää minut ja värisen kauttaaltani. Hengittäminen käy työlääksi. En tiedä, onko sydämeni purskahtamassa ulos rinnastani vai pusertumassa kasaan.

Vaikka tämä on unta, se on myös totta. Kuollettavan totta.

”Tulet luokseni”, kalpea nainen kuiskaa.

Tiedän hänen puhuvan totta. Taivas mustuu.


Vanhaa rautaa

”Se on nyt tutkassa.” Seuraan avaruusromun matkaa ruudulla ja säädän pyydystimen valmiiksi.

”Saakelin aussit”, Thompson kiroaa. ”On niillä otsaa.”

”Ei se ole varmaa, että nämä satelliitit ovat australialaisten”, huomautan.

”Kuka muukaan käyttäisi eteläistä Molnija-rataa? Chilekö? Vai onko minulta mennyt ohi tarinat Argentiinan loisteliaasta avaruusohjelmasta?”

En vastaa, vaan keskityn. Nappaan romun tarraimella ja hilaan sen sisään tutkittavaksi.

”Aussilainen, saatpa nähdä”, Thompson sanoo ja suuntaa ruumaan. Menen perään.

Kappale on osittain metallia ja selvästi keinotekoinen.

”Se on täysin säteilyn nakertama”, sanon.

Thompson skannaa satelliittia. Data valuu analyysiohjelmistoon. ”Tulosten mukaan tämä tekokuu on viisikymmentätuhatta vuotta vanha.”

Hymähdän. ”Sitten se ei voi olla aussien.”


Ero

”Minä en voi enää elää näin”, hän päättää puheensa. Tuijotan ikkunasta ulos enkä katso häntä kohti. Pelkään, että näyttäisin, miten syvään tämä kaikki iskee. Pala kurkussa tuntuu suurenevan ja estävän sanat jo etukäteen.

”Kuulitko sinä?” hän kysyy, vaikka tietää hyvin että kuulin. Kohautan olkapäitäni vihaisesti. Saan siitä voimaa, riittävästi voimaa koota itseni. Käännyn.

”Me olemme eläneet yhdessä neljä vuotta.” Ääneni kuulostaa heikolta ja anovalta.

”Olemme kasvaneet erillemme”, hän sanoo.

”Me emme voi kasvaa erillemme!” huudan. ”Me olemme klooneja! Me olemme sama!”

”Olimme sama.” Hän asettaa käden hellästi poskelleni. ”Nyt minä olen minä.”

Seison edelleen ikkunassa, kun hän astuu taksiin.


Taksi

”Minne?” taksikuski kysyy. Vedän oven kiinni ja pysähdyn miettimään. Minulla oli suunnitelma, olen siitä varma, mutta nyt en enää tiedä.

Pohdin asiaa pitkään, ennen kuin päätin lähteä. Tein sen. Sanoin mitä olin aikonutkin. Osasin odottaa kyyneleitä ja vihaa. Otin ne vastaan ja suljin oven. Nyt kun olen vapaa menemään, istun taksissa saamatta sanaa suustani.

Käteni tärisevät. Pääni tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mahaani myllertää etäisesti ja ihoani pistelee. Tältäkö vapaus tuntuu?

Tarvitsen nyt etäisyyttä. Minun piti mennä hotelliin, kunnes saisin asiani järjestykseen. Saisin aikaa miettiä. Nyt haluan vain pois. Kauas pois.

”Avaruussatamaan, planeettainvälinen terminaali”, vastaan.

”Minne olette matkalla?”

Hymyilen. ”Minne vain.”


Takahuone

”Hei Jerome, vittu vauhtia nyt.” Loggaan mechavirtuaalista, kun Harrison hakkaa minua sääreen Ak-47:n piipulla. Takahuone on lähes pimeä ja savuinen. Jossain lähellä joku oksentaa ja joku nai. Minua kuvottaa ajatus, että se olisi yksi ja sama henkilö.

Tarkistan Lundhallin tilan. Iho on kylmä, pupillit eivät vastaa valoon. Pulssi on päin helvettiä. ”Seuraava satsi voi viedä hengen”, varoitan.

”Paskan väliä, meillä on homma”, Christy huomauttaa sohvalta ja osoittaa minua tupakallaan. Tomodachin käärmelogo luikertelee hänen paljaiden rintojensa välistä ja sihisee. ”Lund waree, sinä pidät hänet aineissa.”

Työnnän neulan Lundhallin silmään ja ruiskutan Violettia yhden annoksen. Ohimoon työntyvä valokaapeli sykähtelee.

Loggaan takaisin peliin.


Patsas

Näin merkillisiä lonkeromaisia olioita, joiden kauhistuttava vieraus sai ne muistuttamaan vain hyvin vähän mustekaloja tai mitään muutakaan Maan päällä elävää, tai mitään mikä oli elänyt jo aikakausia sitten. Ne luikertelivat ja valuivat toistensa yli niiden niljaiset ulokkeet taivaaseen kohoten ja näyttivät kuin tanssivan karkean veistoksen ympärillä. Veistos itsessään heijasteli valoa ja varjoa aivan eri tavalla kuin jalusta, jolla se seisoi. Molempia valaiseva valonlähde oli pakko olla sama, mutta patsaan heijastumat vihjailivat kokonaan toisenlaisista taittokulmista ja optiikan laeista. Valo vältteli patsasta ja kosketti sitä vain hajanaisesti kuin silkasta inhosta, paitsi kohdissa joissa se syöksyi kirkuen patsaan pintaan kuin yrittäen tuhota sen.


Kehitysvamma

”Pelkään pahoin, että lapsellanne on kehityshäiriö.” Lääkäri pyörittää ilmassa ultraäänihologrammia. ”Siemennesteen teknogeeninen osa ei ole tarttunut. Munasolu on hedelmöittynyt puhtaasta siittiöstä.

Vanhemmat istuvat toisiaan vasten painautuneina. ”Mitä se merkitsee?” kysyy mies.

”Teknogeenin puuttuessa lapsi ei pysty kommunikoimaan kodin kanssa syntymän jälkeen. Hän on kykenemätön antamaan käskyjä avustaville roboteille omilla aivoillaan.”

”Voiko tilannetta korjata?” vaimo kysyy.

”Jälki-implantin asennus on mahdollista vasta myöhäisteini-iässä. Sen jälkeenkin neurolinkki ympäristöön on vajaakaistainen.”

”Miten sellaisesta elämästä selviäisi?”, mies henkäisee.

”Alkuvuosina teidän täytyy osallistua hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaisesti. Vaihtaa vaipat, syöttää, viihdyttää, leikkiä. Se on raskasta ja vaativaa. Harkitkaa, jaksatteko.”

”Jaksammeko?” Naisen ääni väräjää.

Miehen ote tiukkenee. ”Yhdessä.”


Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.


Salainen maailma

Se oli mehiläinen, minulle myöhemmin kerrottiin. Se lensi sisään avoimesta ikkunasta ja livahti suuhuni huulieni välistä, kun nukuin. Kukaan ei ollut todistamassa sitä, mutta vastaavaa on tapahtunut muuallakin.

Kukaan ei tunnu tietävän, tai ainakaan kertovan, mistä mehiläiset tulevat. Ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Luulen, että jotkut kuolevat niihin, vaikka kukaan ei ole myöntänyt sitä. Arveluni pohjaa siihen, miten se ollaan myöntämättä. Vältellen.

Pitelen käsissäni kutsua. Se tuntuu palvelukseenastumismääräykseltä. Nämä ihmiset voivat kertoa minulle lisää. Opettaa käyttämään uusia kykyjäni. Ja jos en tartu tilaisuuteen, he voivat jahdata minua sen vuoksi, mitä saattaisin pahimmillaan kyvyilläni tehdä.

Parempi liittyä heihin, kuin tuhoutua.


Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä yhden Le Guinin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.


Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Routakodon joulukalenteri, luukku 10

Raapaleet 137-152

Kesäloman 70 päivää

”Tarviiko vielä kauan?” Milla valittaa ja roikottaa kasteluletkua kädessään kuin kuollutta käärmettä.

”Viinimarjapensaat tarvitsevat paljon vettä”, sanon. ”Tuo omenapuukin haihduttaa kymmenen litraa päivässä.”

”Joko mun vuoro on ohi?” jatkuu valitusvirsi.

Johan minuutti menikin. Huokaan. ”Meri, vaihto.”

Kuluu kymmenen sekunttia. ”Tarviiko vielä kauan?” Meri matkii siskoaan.

”Vastahan aloitit. Ja vadelmapuskat myös.”

Illalla alkaa ropista. Vilkaisen ulos. Oikea kaatosade. Nurmikot tykkäävät.

Vielä aamullakin vettä tulee kuin aisaa. Ei auta, kauppaan on mentävä silti. Puen sadeviitan. Etupihalla aurinko paistaa ja asvaltti on kuivaa.

Kierrän talon juosten. Sadealue on tarkasti aidasta aitaan juuri meidän pihan kohdalla.

”Tytöt, kauanko tuo sade kestää?”

”Seitsemänsadan litran ajan.”


Markettiralli

Kaaos riehuu ihmisten taistellessa elämästä ja kuolemasta. Kaamea varmuus nälkäkuoleman vääjäämättömyydestä ajaa jokaisen hamstraamaan ehdottoman välttämättömiä tarvikkeita kuten lihaa, leipää, limonadia, suklaakeksejä, grillimakkaraa ja ehdottomasti maitoa.

Hullussa paniikissa asiakkaat ryntäävät täysien kärryjensä kanssa kassoille. Kolmensadan euron ostokset ovat vasta aloittelijoiden pahaista piperrystä! Vasta kun ostokset on lastattu autoihin on aikaa hengähtää. Voitto, tälläkin kertaa, huoahtaa kaikkensa antanut ostaja.

Kulttuuriantropologit myöntävät, että tällä brutaalilla hamstrausriitillä on tietty funktio vaikkapa joulun ja juhannuksen alla. Joidenkin mielestä myös uudenvuodenaaton rynnistys voidaan selittää järkiperäisesti. Mutta keskellä viikkoa olevien, päivän mittaisten arkipyhien vaikutusta he eivät osaa selittää.

Helatorstaita edeltävä päivä on pelkästään käsittämätöntä, sulaa hulluutta.


Koski

Tukikohta sijaitsee virran niskassa. Katson edessäni seisovia agentteja raskain sydämin. Suurin osa heistä ei palaa.

”Kohde on laskenut virtaa alas. Emme tiedä tarkkaa maihinnousuajankohtaa, joten teidän on mentävä perään ja pidettävä silmät avoinna. Muistakaa, että virtaukset ovat lähes poikkeuksetta petollisia.”

”Millä tavoin?”

”Kaikin. Aika käyttäytyy paljolti veden lailla, paitsi että se on yhtä pitkää koskea. Ja kuten koskessa, virheet voivat muuttua hetkessä tappaviksi. Voitte jäädä jumiin esteiden alle, ajautua ryteikköihin tai päätyä paikkoihin, joissa virtaukset jättävät teidät ikuiseen ansaan. Lisäksi ajassa esiintyy könkäreitä.”

Osoitan laituria. ”Ottakaa aikakajakit ja etsikää kohde. Älkääkä hukkuko aikaan, sillä kukaan ei lähde etsimään ruumiitanne suvantohetkistä.”


Keräilijän sielu

Lapsena keräsin pullonkorkkeja, sellaisia kruunureunaisia. Olisin halunnut tuoda niitä Italiasta säkillisen, mutta äiti kielsi.

Aloin himoita Aku Ankkoja ja siinä ohessa kaikkea, missä luki Disney. Pezejä, siirtokuva-arkkeja, tyhjiä karkkiaskeja.

Haalin itselleni massoittain scifiä, fonttisarjaa ja Ursaa, Otavaa ja Tiikeriä. Myöhemmin myin ne pois, koska halusin ne englanniksi. Vituttaa vieläkin ja uudessa kokoelmassani on yhä Teräsluolien kokoinen kolo.

Keräilyn henki on kironnut minut, tai ehkä siunannut. Ääni päässäni supattaa, että tuo puuttuu, hanki tuo. Lopulta aina sorrun. Sitten se on hiljaa, taas hetken. Kunnes tarve kartuttaa kokoelmaa jälleen nostaa päätään.

On jo viikko, kun ostin kirjan. On taas aika, ääni kertoo.


Kiertyvä kiertolainen

Kun soitin observatorioon, puhelimeen vastannut professori ei ottanut minua tosissaan. ”Kuu on alkanut pyöriä havaittavasti”, kerroin. ”Näkyvissä on jo alueita, joita ei ole koskaan aiemmin havaittu Maasta käsin.” Professori nauroi ja sanoi, että huhtikuun ensimmäinen meni jo.

Tunnin kuluttua hän soitti takaisin ja pyysi anteeksi. ”Kerroin puhelustasi assistentilleni, joka huvin vuoksi halusi varmistaa asian. Hän huomasi muutoksen heti. Soitin ESA:an ja sain selville, että asiasta tiedetty jo pari viikkoa. Nyt kun harrastajat ovat alkaneet havaita Kuun muuttuneen pyörimisen, he aikovat pitää virallisen tiedotustilaisuuden huomenna.”

”Miten pyöriminen vaikuttaa Maapalloon?” kysyn.

Tauko keskustelussa kertoo paljon. ”Tiedotustilaisuus pidetään huomenna”, professori vastaa. Pelottavan paljon.


Tomua

Mars

Tapasin Harrietin ollessani komennuksella Hebes Chasman tukikohdassa. Rakastuin heti. Vietimme paljon aikaa kupolin ulkopuolella ja katselimme tähtiä, joista osaa ei enää silloin ollut olemassa. ”Olemme tähtien tomua”, Harriet sanoi. ”Atomimme ovat syntyneet jo kuolleiden aurinkojen sisuksissa.” Kosin häntä silloin, vaatimattomassa mutta romanttisessa kaksoiskuutamossa.

Merkurius

Hyssytän poikaa sylissäni. Hän on vielä liian pieni tajutakseen aikuisten asioita. Kerron hänelle hänen kauniista äidistään, kun hän kasvaa. Lasken käteni kapselille vielä hetkeksi. Sitten se liukuu äänettömästi massalingon sisään. Suojien takana valtaisa kehrä loimuaa infernoaan.

”Auringoista olet sinä tullut, aurinkoon olet sinä jälleen palaava”, lausun hiljaa kaavan mukaan.

Lattia vain värähtää, kun Harriet aloittaa viimeisen matkansa.

Aurinko


Näytevastaus

Kaksi viikkoa operaation jälkeen lääkäri soittaa. ”Ovatko ompeleet jo sulaneet?” hän kysyy.

”Osittain”, vastaan.

”Esiintyykö arkuutta?”

”Ei enää”, valehtelen. Haluaisin unohtaa koko jutun.

”Minua pyydettiin välittämään teille viesti. Sukellusvene, joka poistettiin siementiehyestänne, on hedelmöittynyt.”

Maailma pyörii silmissäni.

”Oletteko siellä vielä?”

”Olen”, vastaan heikosti.

”Teistä tulee isä.”

Looginen ajatus puskee paniikin läpi. ”Kuka on äiti?”

”Ajattelette nyt munasolua. Kyseessä on kuitenkin sukellusvene.”

”Entä-”, haen oikeita sanoja ”lapsi? Siis jälkeläinen.”

”Se ei ole minun vallassani, mutta kuukausittainen viikonlopputapaaminen saattaa olla mahdollinen.”

”Tarkoitan, miltä se näyttää.”

”Mahdotonta sanoa ennen kuoriutumista. Tämä on ennakkotapaus.”

”Kuoriutumista!?”

”Valitan, minun on mentävä. Loppuvuoden kestävä lomani alkaa huomenna.”


Ämledeh nälete

Valonheittimet pyyhkivät öljy-yhtiön toimitalon seinää kuin autoa vahaava Karate Kid. Niillä ei ole pienintäkään toivoa havaita minua, kun kiipeän sisään ikkunasta. En olisi uskonut, että kukaan on riittävän vainoharhainen asentaakseen varashälyttimen huoneeseen, joka on kuusikymmentä kerrosta maanpinnan yläpuolella. Mutta niin vain on. Vartija ryntää paikalle sekunneissa. Tempaisen katanat kainalokoteloistaan ja siivutan miehen ennen kuin hän ehtii antaa täyshälytyksen. Suuntaan kahvihuoneeseen. Hedelmäkori on keskellä pöytää kuin tarjottimella. Liian helppoa. Sylkäisen. Satatuhatta volttia räsähtää ikävästi. Lyön yhdellä iskulla pöydän neljään osaan ja katkon kaikki johdot. Kori ei koskaan ehdi lattiaan.

Päärynät mukanani pakenen kranaattikeskityksen läpi. Kujalla kranttu lehmäni vartoo jo vaatimaansa yöpalaa.


Kaupunkihohtogolf

Seison tiiauspaikalla tunnustellen tuulta. Puuskittaista. Rata on haastava, par-5. Kaikkialla ympärilläni levittäytyy öisen kaupungin valot joka suuntaan. Sadan metrin korkeudesta näen autojonojen mutkittelevan kaukaisuuteen. Tyhjän tontin tuolla puolen on greenikatto.

Voimakasta valoa hohkaava pallo seisoo tiin päällä. Arvioin etäisyyden vielä kerran. Onnistuminen on siinä ja siinä. Vedän henkeä, koukistan polvia ja lennätän pallon matkaan rennonnapakalla lyönnillä. Se piirtää ilman halki sinisenä hehkuvan kaaren, mutta sitten sivutuuli tarttuu siihen ja valojälki taittaa kohti jokea.

”Suoraan vesiesteeseen”, hörähtää pelitoverini ja asettaa oman pallonsa. ”Eikä tämä vielä ole edes hankalaa. Odotahan, kun päästään omakotitaloalueelle. Se on täynnä hiekkalaatikkobunkkereita ja orapihlaja-aidat ovat häijyä raffia.”


Sulkemisaika

Hyppään ajokista ulos melkein ennen kuin se on ruudussa. Juoksen ovea kohti epätoivon suomalla vimmalla. Univormuun verhottu hahmo on jo vetämässä sitä kiinni.

”Hei! Vieläkö ehtisi?” huikkaan hengästyneenä ja pysähdyn parin askeleen päähän puuskuttaen.

”Valitan”, sanoo hahmo, ”mutta on sulkemisaika.”

Hengitys kulkee viheltäen. Viittoilen ajoväylää kohden. ”Oli ruuhkaa. Ettekö voisi vielä päästää minua. Ei menisi kauan.”

Surullinen hymy kertoo jo, että mitään ei ole tehtävissä. ”Olen pahoillani, mutta maailmanloppu tuli jo. Avaamme uudelleen seuraavan suuren syklin alkaessa.”

Nyökkään ja myönnän tappioni. Ovessahan lukee: Avoinna 0-26000. Kelloni näyttää jo viikon vajaa 2013 AD.

Ei auta. Haen viinat sitten seuraavan maailman aikana.


Helvetinkolo

Muistan kiireen ja ärsyttävästi rienaavan punaisen valon, joka ilkkui ja vittuili kuin haastaakseen. Sen lisäksi muistan satasta ajavan pakun, enkä juuri muuta.

Edessäni seisova heebo ei ole Pyhä Pietari, ei edes liki. Sillä on kaksi punaista sarvea ja ehdottoman pantava hymy.

”Tervetuloa”, se toivottaa, ”Keitäs sitä ollaan?”

Änkytän nimeni. Olen tapakristitty jos sitäkään, mutta tilanne alkaa stressata.

”Kyllä, nimi löytyy vastikään kuolleiden listalta. Mutta pukukoodi takkuaa. Meillä on tänään Helvetinkoloteema.”

Katson vaatteitani. Normipuku ja kraka.

”Jotain vähemmän arkista pitäisi olla. Vaikka nahkahousut. Tai stringit. Ja pääsymaksu on kaksikymmentä.”

Kaivelen taskujani. Löydän vain kortin.

”Kelpuutamme vain käteistä. Lähin ottopiste on kiirastulessa.”


Popkornisavotta

Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.

”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.

”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.

”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.

Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”

Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.


Putous

Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.

”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”

Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”

”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.

”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.

”Mutta kun ne ovat.”

”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”

”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”

Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.

Olen ansassa.


Sieppari

Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.

Valmista.

Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.

Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.

Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.


Sheriffi

Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.

Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.

Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.

Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.

Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.


Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

Raapale 347 – Tarinatuokio (12.12.)

Tarinatuokio

Nuotio rätsähtelee, kun saan tarinani runoilevien lepakkopaviaanien kookossodasta loppuun. Virnistän ja katselen tovereitani nuotion äärellä. ”Paneeko joku paremmaksi?”, kysyn ja hölskyttelen leiliä puolillaan keidasviiniä.

”Minä matkustin kerran elävällä aluksella, jonka vauhti riippui siitä, kuinka riettaita lauluja miehistö lauloi”, sanoo Mac, sininen kentauri.

”Kerroit jo eilen, tuhannen päissäsi”, huomauttaa Zahir, suomaiden tunnetuin lohikäärmeenkutittaja. ”Minä tiedän heimon, joka ei koskaan liiku, paitsi ajassa.”

”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo Nukuno vokaaleja venytellen, kuten shaarilaisilla on tapana. ”Mutta lintukuningas, jolla oli kuuden jalan mittainen…”

”Hah!” huudahtaa Mac. ”Minä tiedän kaupungin, jossa kääpiöiden on kuljettava aina kaksin, toistensa harteilla, tomaatinmakuisella hierontaöljyllä siveltyinä.”

Ojennan leilin. ”Alahan kertoa.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 9

Raapaleet 122-136

Uusi naapuri

Kuukausi sitten itämainen tyttö ilmestyi takapihallemme. Hän sanoi, että olimme muuttamassa pois, huoneisto neljä. Kerroin ettemme olleet. Mainittu ovinumero oli naapurin. Hän hymyili, nyökkäsi ja poistui.

Eilen, iltahmärän jo laskiessa, kävin takapihalla keräämässä lasten kengät. Naapurit istuivat vielä omalla pihallaan grillaamassa ja keskustelemassa hiljaa ruotsiksi.

Yöllä heräsin seinän takaa kuuluviin ääniin. Kuin puhetta, mutta epäinhimillisen suotimen läpi tungettuna. Koko huone kylpi ulkoa kantautuvassa, aavemaisessa valossa. Makasin sängyssä kuolemankauhuissani, lamaantuneena. Aamulla vakuutin itselleni kaiken olleen painajaista. Muut eivät olleet huomanneet mitään.

Kun lähdin töihin, vilkaisin naapurin ikkunaan. Asunto oli täysin tyhjä. ”Siskoni muuttaa ensi kuussa, huoneisto kolme”, joku sanoi hiljaa takaani.


Kutsurituaali

Raotan ovea varovasti. Kellarihuoneesta kantautuu liekkien loimotusta ja messuamista. ”Nyt hiljaa”, kuiskaan ja avaan oven portaikkoon.

”Meidän pitää keskeyttää kutsurituaali”, toverini sanoo. Mulkaisen häntä ärtyneesti. ”Yhdeksän riittiä kymmenestä kutsuu entitettin ensimmäisen minuutin aikana”, sihisen hampaitteni välistä samalla kun laskeudumme. ”Loput loitsuista on sen sitomista kutsujan käskyvaltaan”,

Yhtäkkiä huomaan äänten vaimenneen. ”Tunkeilijoita!” joku huutaa. Sitten alkaa kuulua kalliota vavisuttavaa karjuntaa, repeävän lihan mossahtelua ja kultistien kiljaisuja, jotka ylittävät ihmismielen ymmärryksen.

Pakenemme portaita ylös. ”Meidän täytyy karkoittaa se!” toverini ähisee hengästyneenä. ”Ojenna rituaalikynttilät, äkkiä!”

”Tuon hengen ilmenemismuoto on lihallinen”, huomatan avatessani takakontin. Nostan esiin singon. ”Jos se vuotaa verta, sen voi räjäyttää.”


Päiväkirurginen operaatio

”Teillä on siementiehyessänne sukellusvene”, sanoo lääkäri ja lehteilee paksua ohjekirjaa. Sormi taputtaa sivua. ”Täytyy tehdä ilmoitus.”

Aivoni taistelevat absurdiuden kanssa samalla, kun lääkärini selittää tilannettani puhelimeen lääketieteellisiä termejä käyttäen. Lopuksi hän sulkee puhelimen ja sanoo, ”täytyy leikata.”

”Miten niin leikata?”

”Ei se sinne voi jäädäkään.”

”Miten se on ylipäätään joutunut sinne? Sukellusvene!”

”En voi antaa lisätietoja kansallisen turvallisuuden nimissä.”

Hoitaja antaa minulle kipulääkettä ja paikallispuudutuksen. Hetken harkittuaan myös annoksen rauhoittavia. ”Käytännössä lopputulos on sama kuin vasektomiassa”, lääkäri huomauttaa pestessään käsiään. ”Ette voi enää saada lapsia.”

”Mutta entä sukellusvene?” kysyn.

”Operaatio estää myös sukellusveneet”, lääkäri vakuuttaa. ”Aloitetaan. Ensin teen viillon kivespussiinne.”


Syntymäpäivä

Kun avaat silmäsi, valo on kirkas. Koitat kääntää katseesi sivuun, mutta pääsi kieltäytyy tottelemasta. Tunnet jotain kireää ranteissasi.

Jostain kuuluu ääni. ”Olet hereillä. Hienoa. Älä suotta kiihdy, tämä on pian ohi.”

Ohi? Mikä on ohi? Haluaisit kysyä, mutta kielesi on paksu ja tahmea. Hetken pelkäät, että tukehdut siihen.

”Synnytys on alkanut.”

Ennen kuin ehdit pohtia enempää, tunnet vatsassasi muljahtelua ja pientä polttelua. Jokin liikahtelee sisälläsi. Sitten alkaa kipu. Se jokin ponnistelee, puskee.

Ikuisuuden jälkeen kipu räjähtää repiväksi tuskaksi. Kaiken piinan yli tunnet, miten jotakin kiipeää vatsastasi esiin ja ryömii hitaasti rintasi poikki.

Vaikka suljet silmäsi tiukasti, tunnet terävät hampaat kaulallasi.


Tampere kuplii

Kaikkialla ympärillä hyörii ja pyörii massoittain ihmisiä. Kirjoittajia, piirtäjiä, faneja. Seinustoja reunustavat myyntipöydät, joiden takaata sarjakuvakustantamoiden myyntitykit huutelevat mainospuheitaan kilpaa omakustannekaupustelijoiden kanssa. Ilmassa sekoittuu vanhan paperin ja tuoreen painomusteen tuoksut.

Paarustan eteenpäin samalla, kun selailen ohjelmalehtistä, enkä huomaa ajoissa työntökärryjä täynnä laatikoita. Törmäys ei ole luja, mutta ylin laatikko putoaa silti. Se iskeytyy lattiaan ja kansipahvi rusahtaa rikki. Näen, että laatikko on täynnä muoviin pakattuja lehtiä. Osa muoveista on revennyt.

Aukoista pursuaa kuplia. Ensin kymmeniä, sitten tuhansia. Ne tulvivat pitkin lattiaa, nousevat seinäpintoja ylös. Aina kun yksi poksahtaa, tilassa kajahtaa repliikki. Pian koko köysitehdas on kuplien vallassa.

Sitten koko Tampere.


Musiikin lumo

Radio on ollut hiljaa vartin, mutta edelleen ääni päässäni juo kaljaa auringon nousuun. Kun saan itseni kiinni hyräilemästä mukana, laitan aparaatin raivoisasti taas päälle. Ojasta allikkoon. Aivoni ajautuvat Mombasaan. Tekee mieli huutaa ääneen. Ulkoa ohiajavasta karvanoppa-Corollasta kantautuu Ukkometso. Ei sentään lumivalkoista rakkautta, ajattelen, ja samassa vahinko on jo tapahtunut. Lehden kannessa näkyy vapaana laukkaava ratsu. Vieläkö on villihevosia? Tuska alkaa käydä sietämättömäksi.

Aika turvautua koviin otteisiin. Kaappaan pirtupullon käteeni ja isken pääni pöydän pintaan. Korkki auki ja litku korvaan sisään. Kun mato pulpahtaa pintaan hengittämään, nappaan siitä otteen.

”Jumalauta, muu vielä menee, mutta Katri Helenan Joulumaa? Nyt on perkele toukokuu!”


Lentoturma

Katselen kiikareilla luutnantti Masekin kiipeämistä vuoripolkua pitkin. Hänen tavanomaisesta hyväntuulisuudesta ei ole merkkiäkään.

”Tilannekartoitus on valmis, herra eversti.” Masek tekee kunniaa. ”Kone on raapaissut siiven vuorenseinämään ja syöksynyt maahan.”

Kaksi kuukautta äärimmäisessä pakkasessa. Silti uskallan toivoa. ”Eloonjääneitä?”

Masek pudistaa päätään. ”Kaikki 35 matkustajaa ja miehistön jäsentä ovat umpijäätyneitä.”

”Paljon ruumiita. Pirullinen kuljetusoperaatio.”

”On muutakin, herra eversti. Osasta vainajista löytyi puremajälkiä.”

Se muuttaa kaiken. Ei kuljetuksia. ”Ulkopoliittisesti napalmi-isku on poissuljettu vaihtoehto. Kuinka pian epäkuolleet sulavat?”

”Viikossa, sir.”

Tilanne on kaiken lisäksi hoidettava välittömästi. ”Käyttäkää räjähteitä.”

”Sir?”

”Porataan reikä jokaiseen ruumiiseen. Räjäytetään ne. Ja herran tähden luutnantti, painottakaa miehille, ei sanaakaan lehdistölle.”


Tarinamaatti

”Päivää, täälläkö oli rikkinäinen laite?”

”Kyllä, se on työhuoneessa, pöydän alla.”

”Tämäkö? Miten vika ilmenee?”

”Jälki on epätasaista ja huonoa. Joskus tulee vain lirua ja luikuria, joskus taas paksua jöötiä, joskus avaruusnovelli. Välillä esiintyy tukoksia.”

”Katsotaan. Jaahas, taisi selvitä heti. Tännehän on syötetty sairaskertomus.”

”Ai? Onko se paha asia?”

”Eihän kukaan jaksa tavallisia terveydentilajuttuja. Käytettäessä lääketieteellistä materiaalia tarinamaatista on valittava ainakin yksi seuraavista asetuksista: Traaginen kuolema, pandemia, House tai Barbara Cartland.”

”Entä jos aiheena on vapaaehtoinen sterilointi?”

”Lisätkää mukaan katumapäälle tulo, asian salaaminen puolisolta tai uusi, lisääntymistä edellyttävä parisuhde. Tai sukellusvene.”

”Mitä, sukellusvene?”

”Uskokaa ammattilaista. ’Kumma’ on nyt kuuminta hottia.”


Jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. On liian kuuma totella. Paatti lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla viidakko ääntelehtii ja liikahtelee. Ilmassa tuoksuu sademetsä ja kosteus. Jopa yöllä lämpötila on tukahduttava, kerrassaan käsittämätön lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan kannella selälläni ja katselen puolikuun valaisemaa tähtitaivasta.

Jossain vaiheessa huomaan viidakon hiljentyneen.

Mieleeni tulvahtaa illallisella kuulemani tarinat. Intiaanit nousivat kapinaan. Eurooppalaiset valloittajat teurastivat soturit ja hukuttivat muut. Joen kuolleiksi, opas oli kutsunut heitä. Viekoittelemassa varomattomia matkaajia vetiseen hautaan.

Veden pinnan rikkoo naisen pää. Kelmeä, kaunis, kuollut. Tule, se kuiskaa. Tule mukaani.

Jokin hipaisee nilkaani, tarttuu siihen. Voisin huutaa, mutten tee niin. Äänettömästi liu’un kannelta veteen.


Urbaani jokimatka

Uitan jalkojani vedessä varoituksesta huolimatta. Olen liian humalassa totellakseni. Soutuvene lipuu hitaasti virran mukana. Rannoilla kaupunki ääntelehtii ja mörisee. Ilmassa tuoksuu Topinoja ja pakokaasu. Yöllä lämpötila on lämmin, juuri sopiva lauhkean vyöhykkeen asukkaalle. Makaan peräpenkillä ja katselen puolikuun puhkomaa valosaastetta.

Jossain vaiheessa huomaan lähiluonnon hiljenneen.

Mieleeni tulvahtaa Proffassa kuulemani tarinat. Kemistien kaljaviestijoukkue kekkuloi kännissä kusella liian lähellä vesirajaa ja hukkui Aurajokeen koko revohka. Rantakemistit, opo oli heitä kutsunut. Houkuttelemassa gradujumissa painivia vetiseen hautaan.

Pinnan alta nousee punahaalarinen kalmo kädessään kossupullo, tyrkyttäen rastilahjuksia. Ota hei hörppy, se köhii.

Jokin tarttuu nilkkaani ja kiskoo minut veteen. Paskat siitä. Ilmainen viina kelpaa aina.


Raapale

Vihdoinkin se on valmis, kuuden vuoden työn tulos. Suuri suomalainen tieteisromaani. Luen viimeiset kolme sivua vielä kerran. Lopetus on täydellinen.

Ovikello soi. Huoneeseen astuu viisi mustaviittaista hahmoa. ”Keitä te olette?” huudahdan. ”Ja miten pääsitte sisään? Ovihan on lukittu.”

”Kyllä sen pitäisi olla kaikille selvää”, he vastaavat kuorossa.

”Mitä te tahdotte?” tivaan aavistellen kauheita.

He virnistävät pahaenteisesti. ”Me olemme Paikallinen Kirjoittajapiiri ja me tahdomme antaa palautetta.”

”Ei!” karjahdan, mutta on jo aivan liian myöhäistä. Sinne menee kuvauksellinen alku, päättäväinen loppu ja joka toinen lause. Tarinani teurastetaan silmieni edessä.

”Mitä minä nyt teen?” ulvon.

”Jos tiivistät vielä hieman, siitä tulee hyvä raapale.”


Meripihkahuone

Astuessani sisään kynttelikköjen ja kattokruunujen liekit syttyvät itsekseen. Kylven kullan ja meripihkan lämpimässä hehkussa. ”Oliko hyvä lentosää, Amelia?” kysyn ja nyökkään naiselle.

Jokainen neliösentti on uurrettu tai koristeltu. Katossa ja seinillä komeilee arvokkaita maalauksia. Andreas Schlüterin ja Gottfried Wolframin visioiman huoneen uskotaan tuhoutuneen sodan loppupuolella. Uskomus on tietysti väärä. Todellinen keräilijä osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kaadan lasiini Ranskan vallankumouksen ajoilta peräisin olevaa konjakkia. Tuoksu on huumaava. Harmi, etten uskalla jakaa tätä kaikkea kenenkään elävän kanssa. Ainoat hahmot lisäkseni huoneessa ovat täytettyjä. Keskustelen siis heidän kanssaan.

”Otatteko lasillisen, Herr Kammler? Ei? Entä te, herra Hoffa?”

Mutta he harvoin vastaavat.


Suu

’Löysin ihanan ravintolan. Mennään tänään sinne. Klo 19? Käyn vain suihkussa ja lähden.’ Tekstiviesti Marthalta. Hymyillen klikkaan karttalinkkiä. Samassa hymyni hyytyy.

Vuosisatoja sitten hullu arkkitehti piirsi pohjakaavan pääkallon muotoon. Suu on rikollisuuden ja pahuuden pesä. Ihmisiä katoaa jäljettömiin viikottain. Ravintola on siellä.

Koska tyttöystäväni ei vastaa soittoihini, en voi muuta kuin mennä. Taksi jättää minut vasempaan Suupieleen. Kaulus pystyssä hiippailen annettuun osoitteeseen. Martha on jo odottamassa.

”Löysin viestisi, kun tulin kotiin. Mutta eihän täällä ole ravintolaa.”

”Minkä viestin? Sinähän lähetit tekstarin.”

”En lähettänyt. Puhelimeni varastettiin aamulla.”

Helvetti! Otan Marthaa kädestä ja lähdemme juoksemaan. Askelten kaiuista kuulen, miten lauma lähtee peräämme.


Tutkimusmatka

Kiinnitän tekoviikset huolella, vedän hatun liki silmilleni ja kiskon kauluksen ylös. Sitten livahdan asunnostani ulos. Ei käy laatuun jäädä kiinni yhdentoista kuukauden jälkeen.

Ensin suuntaan lehtikioskille. Daily Mailissa on artikkeli Niilin tulvista. Se sopii hyvin. Romukauppaan on tullut uutta kamaa. Bambunvarresta ja sopivasta kivestä saa rakennettua keihään. Museossa kopioin palan karttaa. Kotimatkalla löydän maasta haalistuneen valokuvan herrasmiehestä. Hän saa luvan olla matkalla kohtaamani lähetyssaarnaaja. Kuppilassa kirjaan muistiin humalaisen merimiehen tarinan myrskystä, joka vei kolme matruusia mukanaan.

Nyt minulla on tarpeeksi ”todisteita”. Haen kotoa loput ja suuntaan Seikkailijoiden klubille.

”Olen palannut tutkimusmatkaltani pimeimmästä Afrikasta”, julistan aplodien raikuessa. ”Jo menomatkalla jouduimme myrskyyn…”


Koirapuiston tonttu

”Oisko kuule antaa jotain juotavaa? Katkaisivat veden putkitöiden vuoksi.”

Ovella seisoo käppänä äijä suippomainen, harmaa lakki päässä. Ulkona puhaltaa viima. ”Juu, onnistuu. Mutta tule sisään, saadaan ovi kiinni. Tulee vilu.”

”Ei haittaa meikäläistä, kylmä tai kuuma. Nuorempana olin töissä riihessä. Tiedätkös edes, mikä sellainen on?”

Kaadan vettä suodatinkannusta. ”Toki.”

”Sen jälkeen heitin keikkaa saunalla, mutta ei se tuntunut samalta. Sitten kun tuli kiertoilmauunit, kokeilin sellaistakin. Ihan liian teknoa puuhaa meikäläiselle.” Antamani lasi tyhjenee hujauksessa.

”Päätin vaihtaa alaa kokonaan. Jotain ulkoilmaduunia välillä. Kun tuo koirapuisto avattiin, laitoin hakemuksen vetämään. Ja sain paikan! Työsuhdekämppä on sen ison puunrungon alla, jos tulee asiaa.”

Raapale 346 – Metsällä (11.12.)

Metsällä

Nyin palttoota tiukemmalle ja oion jalkojani sen minkä kyykystä kykenen. Odotus on kestänyt jo pitkään, mutta metsällä ollessa ei arvaa hötkyillä. Yksikin virhe voi säikyttää saaliin karkuun. Vasemmalta Rydberg antaa äänimerkin ja kahisee kuin kioskikirja. Ne tulevat.

Puristan haavia käsissäni lujasti. Olen ensimmäistä kertaa mukana isojen poikien retkellä. Tänään minusta tulee suurkeräilijä.

Maa tärähtelee ja hyllyt hytkyvät, kun ensipainosten lauma rynnistää ahtaita käytäviä Kirja-Winterin ajamana. Syöksyn muiden mukana esiin haavi tanassa. Verkot olisivat turhia, lauma repisi ne riekaleiksi ja yhteisestä saaliista riideltäisiin pitkälle yöhön.

Kokeneet kollektöörit käyvät pienipainoksisten, vilkasliikkeisten harvinaisuuksien kimppuun. Minä tarkkailen. Tuolla! Priima Teräsluolat kansipaperein. Haavini heilahtaa. Hekuma!

Pjongjang

PjongjangPjongjang
Guy Delisle
WSOY, 2011
ISBN: 978-951-0-35484-1

En ole tyytymätön omaan elämääni. Se ei silti estä minua kadehtimasta muiden saavutuksia. Felix Baumgartner hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta laskuvarjolla. Eri asia, kuka meistä siellä pallon varassa keikkuessa todella uskaltaisi hypätä, mutta eiköhän jokainen kotisohvallaan fiilistele sillä, miten hienoa moinen olisi.

Yksi mies, jolle olen kade paitsi verrattomasta kyvystä kertoa tarinaa myös hänen seikkailuistaan mielenkiintoisissa paikoissa, on Guy Delisle. Hän on asunut vuoden Burmassa ja Jerusalemissa, mutta ne molemmat ovat kerrassaan triviaaleja turistirysiä verrattuna Pohjois-Koreaan. Delisle vietti kaksi kuukautta maailman suljetuimman maan pääkaupungissa Pjongjangissa ja teki meille matkustusrajoitteisille kokemuksistaan sarjakuvan.

Globalisaation merkittävä ilmenemismuoto on tuotannon siirtyminen sinne, missä työn saa teetettyä halvimmalla. Mukana toki seuraa liuta eettisiä dilemmoja, mutta kaltaiseni liikalihavat iPhonejaan näpelöivät miehet eivät uhraa montakaan ajatusta kiinalaisissa orjatyölaitoksissa työskenteleville lapsille. Tuostakin häiritsevästä mielikuvasta päästään toki alaspäin, nimittäin rajan yli Pohjois-Koreaan.

Pjongjang_statistiikkaGuy Delisle saapuu maahan valvomaan Ranskasta ulkoistettua animaatiotuotantoa. Tullimuodollisuuksien jälkeen koittaa ensimmäinen pakollinen etappi, joka on Kim Il-Sungin 22-metrinen pronssipatsas. Patsaan juurelle pitää laskea kimppu kukkia, jonka opas hövelisti on ottanut hoitaakseen. Ensimmäinen tunti kertoo valtion olennaiset säännöt selkeästi: Johtajaa kunnioitetaan ja rakastetaan. Tästä kuviosta puuttuu se tavallinen ”tai muuten”, sillä vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ole.

Opas ja tulkki pitävät huolta siitä, että arvon ulkomaalainen pääsee vierailuille maan ja sen johtajan suuruudesta kertoviin paikkoihin vastaisuudessakin. Mutta ei vierailija toki vanki ole. Delisle voi kävellä työpaikaltaan hotelliin, jossa hän asuu, eikä kukaan seuraa perässä. Opas ja tulkki kulkevat viisikymmentä metriä edellä. Työmailla henkeänostattavat autot jakavat innostavaa prpagandaa ja kaikkialla erittäin vapaaehtoiset ihmiset lakaisevat katuja ja leikkaavat täysin aution moottoritien vierellä ruohoa pienillä sirpeillä.

Muissa kirjoissaan Delisle pitää kommentaarinsa hiljaisella liekillä. Hän esittelee tilanteen ja antaa lukijan itse huomata tilanteen pöyristyttävyyden, jos on huomatakseen. Nyt hän ei kuitenkaan täysin malta mieltään ja pieni ikonoklasti hänen sisällään saa vallan, kun jumalallisten johtajien saavutuksia ihastellaan ja palvotaan ensimmäisestä päivästä lähtien.

Pjongjang_tulkkiMatkansa aikana Delisle tapaa myös muita ulkomaalaisia, mikä on sikäli hyvä, että paikallisiin hänellä ei paljon kontaktia olekaan. Työn ulkopuolella ei yhtään. Tilannetta katsotaan myös heidän silmin, mutta yhtä häröltä meininki vaikuttaa silti. Kaikki vierailijat on internoitu muutamaan käsittämättömään tornitalohotelliin, joissa voi olla vain yksi ainoa kerros käytössä. Koko matkasta tulee surrealistinen olo, ihan kuin pääsisi seuraamaan jotain käsittämätöntä yhteiskuntaa toisella planeetalla.

Kuvat ovat joko kivan yksinkertaisia tai sisältävät paljon yksityiskohtia riippuen siitä, mistä Delisle kertoo ja mihin lukijan on tarkoitus kiinnittää huomiotaan. Vähilläkin viivoilla ihmisistä on saatu ilmeikkäitä yksilöitä ja arkkitehtuuri nousee hyvin esiin, kuten Delislen matkaraporteissa on tapana.

Kerrontaa sävyttää huumori, joka on lähtöisin sarjakuvan tekijän kyvystä tehdä huomioita ja osoitella epäkohtia. Tarina maistuu myös elämältä kaikkine absurdeine yksityiskohtineen. Siellä mies kuluttaa aikaa heittelemällä paperilennokkeja valtavan hotellin ainoasta asutusta kerroksesta maailman suljetuimmassa maassa. Pakkohan sille on nauraa, vaihtoehto on liian surullinen.