Routakodon joulukalenteri, luukku 11

Raapaleet 153-167

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.


Tikit

”Mitä sinulle on käynyt?” radistimme kysyy nähdessään verestävän haavan kulkevan oikean käsivarteni ympäri.

”Lähikontakti viholliseen. Leikkaantui irti.” Virnistän. ”Lekurit kursivat-.”

Samassa joudumme väijytykseen. Plasma korventaa vasemmat sormeni hiileksi. Lääkintämies ehtii iskeä kipulääkkeellä, sitten räjähdys täräyttää leijutasoamme. Kolme joukkuetoveriani syöksyy kaasujättiläisen syvyyksiin.

Saan reunasta kiinni. Sydämeni hakkaa ja korvissa humisee. Jotakin lämmintä valuu kainalooni. Katson. Verta.

Eilinen haavani on repeytynyt auki. Kauhun hyöky hyytää järkeni. Haavan sisällä näen, miten lihaksia sitovat ompeleet katkeilevat. En pelkää kuolemaa, mutta oman ruumiini lahoaminen järkyttää syvältä.

Lihasten revetessä sormivoimat hiipuvat. Vasen käteni on hyödytön. Riekaleiden seassa näen valkeaa luuta.

Otteeni kirpoaa.

Tai ehkä päästin irti.


Tähtipelto

Kaukoputki on paikoillaan. Viimeinenkin kajo on jo katoamassa taivaalta, kun kuulen puhetta. Joukko ihmisiä lähestyy pellon yli.

”Tähtitaivasta katselemassa?” kysyy tummatukkainen tyttö ja kurkistaa putkeen. ”Seulaset! Miten kaunis näky.” Hän tuoksuu persikalta.

Heitä on viisi. Istun maahan heidän seuraansa, tytön viereen. ”Olemme lähdössä matkalle”, tyttö kertoo.

”Minne?”

”Kauas.”

Pimeyden rauha murentuu valoon ja huminaan. Varjostan silmiäni. Kirkas alus laskeutuu pehmeästi eteemme. Muut nousevat seisomaan ja kävelevät sitä kohti.

Tyttö tarjoaa kättään. ”Tule mukaan.”

Lähtisinkö? Jättäisin kaiken! Epäröin.

”Pian. On lähdön aika.”

Haluan tarttua käteen, haluan sielullani, mutta lamaannun. Käteni ei tottele sydäntäni.

Kyyneleinen hymy. Tyttö katoaa valoon.

Valo katoaa taivaalle.


Jahti

Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.

Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.

Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.

Hurtat saavat tulla.


Paha uni

Istun selkä pallon koria vasten. Lennän korkealla. Näen vain taivaan jäätävän sinen. Silti joku on takanani. Tunnen läsnäolon, vaikken kuule mitään. En hengitystä, en vaatteiden kahahtelua.

Tiedän uneksivani, mutta se ei vähennä välittömän vaaran tunnetta. Päin vastoin. Uneni ovat muuttuneet kiihkeämmiksi kaupungin jälkeen. Kaupunki kaupungin alla. Hiekan alla.

Kalpea nainen hymyilee kuolleilla kasvoillaan. En näe sitä, mutta tunnen sen. Hänen katseensa lävistää minut ja värisen kauttaaltani. Hengittäminen käy työlääksi. En tiedä, onko sydämeni purskahtamassa ulos rinnastani vai pusertumassa kasaan.

Vaikka tämä on unta, se on myös totta. Kuollettavan totta.

”Tulet luokseni”, kalpea nainen kuiskaa.

Tiedän hänen puhuvan totta. Taivas mustuu.


Vanhaa rautaa

”Se on nyt tutkassa.” Seuraan avaruusromun matkaa ruudulla ja säädän pyydystimen valmiiksi.

”Saakelin aussit”, Thompson kiroaa. ”On niillä otsaa.”

”Ei se ole varmaa, että nämä satelliitit ovat australialaisten”, huomautan.

”Kuka muukaan käyttäisi eteläistä Molnija-rataa? Chilekö? Vai onko minulta mennyt ohi tarinat Argentiinan loisteliaasta avaruusohjelmasta?”

En vastaa, vaan keskityn. Nappaan romun tarraimella ja hilaan sen sisään tutkittavaksi.

”Aussilainen, saatpa nähdä”, Thompson sanoo ja suuntaa ruumaan. Menen perään.

Kappale on osittain metallia ja selvästi keinotekoinen.

”Se on täysin säteilyn nakertama”, sanon.

Thompson skannaa satelliittia. Data valuu analyysiohjelmistoon. ”Tulosten mukaan tämä tekokuu on viisikymmentätuhatta vuotta vanha.”

Hymähdän. ”Sitten se ei voi olla aussien.”


Ero

”Minä en voi enää elää näin”, hän päättää puheensa. Tuijotan ikkunasta ulos enkä katso häntä kohti. Pelkään, että näyttäisin, miten syvään tämä kaikki iskee. Pala kurkussa tuntuu suurenevan ja estävän sanat jo etukäteen.

”Kuulitko sinä?” hän kysyy, vaikka tietää hyvin että kuulin. Kohautan olkapäitäni vihaisesti. Saan siitä voimaa, riittävästi voimaa koota itseni. Käännyn.

”Me olemme eläneet yhdessä neljä vuotta.” Ääneni kuulostaa heikolta ja anovalta.

”Olemme kasvaneet erillemme”, hän sanoo.

”Me emme voi kasvaa erillemme!” huudan. ”Me olemme klooneja! Me olemme sama!”

”Olimme sama.” Hän asettaa käden hellästi poskelleni. ”Nyt minä olen minä.”

Seison edelleen ikkunassa, kun hän astuu taksiin.


Taksi

”Minne?” taksikuski kysyy. Vedän oven kiinni ja pysähdyn miettimään. Minulla oli suunnitelma, olen siitä varma, mutta nyt en enää tiedä.

Pohdin asiaa pitkään, ennen kuin päätin lähteä. Tein sen. Sanoin mitä olin aikonutkin. Osasin odottaa kyyneleitä ja vihaa. Otin ne vastaan ja suljin oven. Nyt kun olen vapaa menemään, istun taksissa saamatta sanaa suustani.

Käteni tärisevät. Pääni tuntuu kevyeltä, liian kevyeltä. Mahaani myllertää etäisesti ja ihoani pistelee. Tältäkö vapaus tuntuu?

Tarvitsen nyt etäisyyttä. Minun piti mennä hotelliin, kunnes saisin asiani järjestykseen. Saisin aikaa miettiä. Nyt haluan vain pois. Kauas pois.

”Avaruussatamaan, planeettainvälinen terminaali”, vastaan.

”Minne olette matkalla?”

Hymyilen. ”Minne vain.”


Takahuone

”Hei Jerome, vittu vauhtia nyt.” Loggaan mechavirtuaalista, kun Harrison hakkaa minua sääreen Ak-47:n piipulla. Takahuone on lähes pimeä ja savuinen. Jossain lähellä joku oksentaa ja joku nai. Minua kuvottaa ajatus, että se olisi yksi ja sama henkilö.

Tarkistan Lundhallin tilan. Iho on kylmä, pupillit eivät vastaa valoon. Pulssi on päin helvettiä. ”Seuraava satsi voi viedä hengen”, varoitan.

”Paskan väliä, meillä on homma”, Christy huomauttaa sohvalta ja osoittaa minua tupakallaan. Tomodachin käärmelogo luikertelee hänen paljaiden rintojensa välistä ja sihisee. ”Lund waree, sinä pidät hänet aineissa.”

Työnnän neulan Lundhallin silmään ja ruiskutan Violettia yhden annoksen. Ohimoon työntyvä valokaapeli sykähtelee.

Loggaan takaisin peliin.


Patsas

Näin merkillisiä lonkeromaisia olioita, joiden kauhistuttava vieraus sai ne muistuttamaan vain hyvin vähän mustekaloja tai mitään muutakaan Maan päällä elävää, tai mitään mikä oli elänyt jo aikakausia sitten. Ne luikertelivat ja valuivat toistensa yli niiden niljaiset ulokkeet taivaaseen kohoten ja näyttivät kuin tanssivan karkean veistoksen ympärillä. Veistos itsessään heijasteli valoa ja varjoa aivan eri tavalla kuin jalusta, jolla se seisoi. Molempia valaiseva valonlähde oli pakko olla sama, mutta patsaan heijastumat vihjailivat kokonaan toisenlaisista taittokulmista ja optiikan laeista. Valo vältteli patsasta ja kosketti sitä vain hajanaisesti kuin silkasta inhosta, paitsi kohdissa joissa se syöksyi kirkuen patsaan pintaan kuin yrittäen tuhota sen.


Kehitysvamma

”Pelkään pahoin, että lapsellanne on kehityshäiriö.” Lääkäri pyörittää ilmassa ultraäänihologrammia. ”Siemennesteen teknogeeninen osa ei ole tarttunut. Munasolu on hedelmöittynyt puhtaasta siittiöstä.

Vanhemmat istuvat toisiaan vasten painautuneina. ”Mitä se merkitsee?” kysyy mies.

”Teknogeenin puuttuessa lapsi ei pysty kommunikoimaan kodin kanssa syntymän jälkeen. Hän on kykenemätön antamaan käskyjä avustaville roboteille omilla aivoillaan.”

”Voiko tilannetta korjata?” vaimo kysyy.

”Jälki-implantin asennus on mahdollista vasta myöhäisteini-iässä. Sen jälkeenkin neurolinkki ympäristöön on vajaakaistainen.”

”Miten sellaisesta elämästä selviäisi?”, mies henkäisee.

”Alkuvuosina teidän täytyy osallistua hänen kasvamiseensa kokonaisvaltaisesti. Vaihtaa vaipat, syöttää, viihdyttää, leikkiä. Se on raskasta ja vaativaa. Harkitkaa, jaksatteko.”

”Jaksammeko?” Naisen ääni väräjää.

Miehen ote tiukkenee. ”Yhdessä.”


Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.


Salainen maailma

Se oli mehiläinen, minulle myöhemmin kerrottiin. Se lensi sisään avoimesta ikkunasta ja livahti suuhuni huulieni välistä, kun nukuin. Kukaan ei ollut todistamassa sitä, mutta vastaavaa on tapahtunut muuallakin.

Kukaan ei tunnu tietävän, tai ainakaan kertovan, mistä mehiläiset tulevat. Ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Luulen, että jotkut kuolevat niihin, vaikka kukaan ei ole myöntänyt sitä. Arveluni pohjaa siihen, miten se ollaan myöntämättä. Vältellen.

Pitelen käsissäni kutsua. Se tuntuu palvelukseenastumismääräykseltä. Nämä ihmiset voivat kertoa minulle lisää. Opettaa käyttämään uusia kykyjäni. Ja jos en tartu tilaisuuteen, he voivat jahdata minua sen vuoksi, mitä saattaisin pahimmillaan kyvyilläni tehdä.

Parempi liittyä heihin, kuin tuhoutua.


Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä yhden Le Guinin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.


Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s