Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Lastenleikkiä

Huone oli pimeä kuin paholaisen sydän. Käytävästä kantautui manaavaa laulua. Sisään käveli viisi huppuihin kätkeytynyttä lasta, kukin mustaa kynttilää kantaen. Joukko levittäytyi pentagrammin kärkiin.

Etummaisimpana kulkenut tyttö laski huppunsa ja sanoi käskevällä teiniäänellä: ”Baphomet, astu esiin. Bathomet, me käskemme!”

Hiljaisuutta. Ei leimuavaa tulta, ei rikinkatkua, ei demonista naurua.

Kolme palvojista puhkesi suosionosoituksiin.

”Se oli siinä.”

”Oli jo aikakin.”

”Onkin jo nälkä.”

Neljäs, vaaleatukkainen poika, katseli hölmistyneenä ympärilleen. Seremoniaa johtanut tyttö paljasti hampaansa.

”Tiesitkö, että kun demonia kutsuu, se onnistuu aina. Ja joka kerta demoni valtaa kutsujan.”

Poika katsoi tovereitaan. ”Mutta tämä oli neljäs riittimme. Te kaikki siis olette…?”

”Kyllä. Nälkäisiä.”

Hoitokerta

Ihoani kihelmöi ja kutittaa jatkuvasti. Se hilseilee ja halkeilee. Kesällä aurinko auttaa, mutta talvella luonto ei riitä.

Astun alastomana sylinteriin, pienet lasit silmieni suojana. Hoitaja sulkee sylinterin oven. Seiniin upotetut lamput räpsähtävät päälle. Humina täyttää tilan.

Huminan mukana saapuu pehmeä lämpö, joka tuo mieleen muistot lämpimistä kesäpäivistä, kun aurinko suutelee kehoa. Uin fotonien vuossa, kellun parantavan säteilyn aalloilla.

Mustattujen lasienkin läpi aistin kirkkauden. Se on samaa valoa, jota aurinko hohkaa, jota kaukaiset tähdet kuiskivat. Olen yhtä raivoavien atomi-infernojen kanssa, sykin pulsarien ja kvasaarien tahtiin. En halua takaisin kylmään. Hitaasti sulaudun kosmiseen taustasäteilyyn.

Hoitaja avaa oven. Riisun lasit.

Ehkä ensi kerralla.

Kunnes kuolema teidät erottaa

Huone on pimeä ja tunkkainen. Istun narisevalla toimistotuolilla ja luukutan Metallicaa. Ruudulla vilistää vuoristomaisema. Nykäisen ohjainta ja kuva taittaa taivaalle. Olen virittänyt koneeseen kiinni vanhan joystickin, jonka löysin laatikosta isän Commodoren romun kanssa.

Vilkaisen paperille kirjoittamiani koordinaatteja. Onko tuo viitonen vai kasi? Siristän silmiäni. Kasi varmaan. Kaarran vasemmalle. Kohta perillä.

Jyrkänteen takaa paljastuu telttoja, joiden luona parveilee ihmisiä. Niitä on ainakin sata. Nykäisen pari kertaa zoikkarin liipaisinta, ja toisella puolen palloa lennokki sylkäisee äkäiset Hellfiret matkaan. Ruumiita lentelee joka suuntaan. Vielä muutama lisää. Kun kukaan ei enää liiku, käännyn takaisin.

Terroristileirin johtajalla taisi olla syntymäpäivä. Siellä oli tanssijoitakin. Ja kakkutarjoilu.

Musta leski

”Voi, minäkin pidän kirjoista. Isä jätti viiden tuhannen niteen kirjaston, ja sitä olen kartuttanut tässä vuosien aikana, vaikka enhän minä edes ole vielä kovin vanha. Joukossa on muutamia harvinaisuuksia, ja joiltakin kustantajilta koko katalooki, niin kuin Tajolta. Otavan Keltainen kirjasto on kaikki alkuperäispainoksin. Jaa yksityiselämä? Naimisissa olen ollut pari kolme kertaa. Edellinen aviomies kuoli. Niin, kauheaa. Sydän petti, mutta oli sitä ikääkin. Yksin on kauhea olla, niin että nyt etsin uutta kumppania, joka rakastaa kirjoja yhtä paljon kuin minäkin. Rahako? Avioehtoon voi merkitä, että rahat menevät lapsille. En minä rahaa jahtaa, vaan rakkautta. Paljonko sinulla oli niitä autonomian ajan romaaneja?”

Toisen asteen turvaprotokollarike

”Tunnustakaa!” Eversti mulkoili riviin asettautunutta tutkijajoukkoa. ”Tarvitaanko kuulustelua? Kokeillaanko peukaloruuveja? Tilanne on vakavampi kuin luulette!”

Joukon pisin, parimetrinen irlantilainen, nosti epäröiden kätensä. ”Olisin ottanut koepalan, mutta kun avasin staasikentän-”

”Helvetti!”

”Sehän on vain teroitin. Muovinen, sininen teroitin!”

Eversti kirskutti hampaitaan. ”Itse asiassa se on interdimensionaalinen eliömuoto, pirun aggressiivinen. Pystyy muuttamaan kokoaan, liikkumaan-”

Sireeni repesi ulvomaan. Kauempana sotilaiden saappaat takoivat lattiaa. Kuului huutoa, konetuliaseiden rätinää. Kirkumista.

Ovi avautui. Kersantti hoippui sisään. Käsi oli vain verinen tynkä. ”Se on pysäyttämätön.”

”Mikä tuon teki?” tutkija henkäisi.

”Teroittimesta kaikki pitkulainen näyttää kynältä.” Eversti viritti staasiloukun. ”Järjestämme ansan.” Hän hymyili kylmästi. ”Syötti meillä jo onkin.”

Varkaiden kesken

Marcolla riitti liikanimiä. Poliisi kutsui häntä Nopsanäpiksi, tytöt Nätti-Marcoksi. Aamupäivän saalis pullotti taskuissa kuin uninen erektio. Torivilinä velloi ympärillä.

Vastaan käveli mustatukkainen kaunotar. Marco horjahti päin. ”Suokaa anteeksi.” Sormet ujuttautuivat käsilaukkuun. ”Olinpa kömpelö.”

Marcon kiirehtiessä ohi nainen tarrasi häntä ranteesta. ”Seis.” Punatut huulet vetäytyivät hymyyn. ”Minäkin olen varas. Kasvovaras.”

”Leikkaatko sitten naamani irti?” Marco teki rivon eleen. Nainen nauroi ja hipaisi sormella Marcon otsaa.

Kotikadulla kulkeva sydänkäpynen katsoi suoraan ohi, läimäytti käden pois. Sisäpihalla maleksi pari ystävää. Eivät tervehtineet takaisin, mulkoilivat kuin tunkeilijaa.

Marco raivosi ja itki. Hän tiesi, että peilistä katsoivat hänen kasvonsa. Mutta hänkään ei tuntenut niitä enää.