Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Raapale 247 – Vampyyrin juhannus (3.9.)

Vampyyrin juhannus

Panen kassiin pari terävää vaarnaa ja tukevan vasaran. Olemme viimein paikantaneet vampyyrin pesäpaikan. Ulkona Johnny töräyttää Saabinsa torvea. Johnny ei ole hänen oikea nimensä, mutta sitä hän käyttää. Nähdäkseni vain siksi, että voi huutaa oven läpi rymistäessään: ”Here’s Johnny!”

Ajamme keskellä nummea seisovalle autiotalolle. ”Jätä kassi autoon ja auta näiden kanssa”, Johnny sanoo ja nostelee laatikoita takaluukusta. Ympäröimme talon pienillä tynnyreillä.

”Mitä niissä on”, kysyn kun olemme päässeet kauemmaksi. ”Bensaa?”

”Räjähteitä ja napalmia”, Johnny vastaa ja painaa laukaisinta. Valtaisa horna kipuaa hämärtyvälle taivaalle.

”Ensi kerrallaan kunnioitetaan perinteitä”, tokaisen. ”Raahasin vaarnoja ihan turhaan.”

Toisaalta, on nyt juhannus. Kokkomme on kieltämättä komea.

Raapale 246 – Sumusalo (2.9.)

Sumusalo

Metsässä on sumua ja liikun pimeyden läpi hiljaa, mutta minut huomataan silti. Teinkö virheen vain oliko minulla vain huonoa onnea? Partioliitimen valokiila halkoo usvaa ja minä painaudun aluskasvillisuuden sekaan. Kosteus imeytyy vaatteisiini. Hytisen hieman. Tasaisin liikkein vetäydyn kauemmas, liidin ei voi seurata puiden sekaan. Valokiila seuraa minua, kunnes pääsen kallion taa.

En uskalla jatkaa matkaani määränpäähän, ettei turvapaikkaamme keksittäisi. En voi myöskään palata sinne mistä lähdin, samasta syystä. Paikallenikaan en voi jäädä, muukalaispartiot saapuvat aamuun mennessä. Voin vain suunnata syvemmälle metsään.

Hylkään kantamani teknologian kiven päälle ja lausun äänen pyynnön Tapiolle. Sitten lähden tarpomaan saloille, joita tähdet eivät koskaan valaise.

Raapale 245 – Sulkemispäätös (1.9.)

Sulkemispäätös

Arvoisa universumin asukas.

Pitkällisten tuloslaskelmien jälkeen ja edellisen neljännesvuosituloksen perusteella olemme päättäneet lakkauttaa Kosmoksen. Maailmankaikkeuden kiihtyvä laajeneminen pysäytetään välittömästi ja ryhdymme valmistautumaan tähtien sammuttamiseen.

Haluamme kiittää kaikkia Kosmoksen kehittämiseen osallistuneita tahoja viimeisen 13+ miljardin vuoden aikana. Olette alanne parhaita ja toivomme, että löydätte pian uutta työtä.

Olemme iloisia siitä, että olet nauttinut asumisesta ja elämisestä tässä maailmankaikkeudessa niin pitkään. Tämä projekti ei olisi ollut näin suuri menestys ilman teidän kaikkien jatkuvaa tukea ja kannatusta. On hedelmätöntä velloa sellaisissa kysymyksissä kuin ”miten” tai ”miksi”. Sen sijaan toivomme, että juhlistatte kanssamme Kosmoksen luojien ja asukkaiden yhteisiä saavutuksia.

Kosmos suljetaan ennen vuoden loppua.

Raapale 244 – Bonuskorttitarjous (31.8.)

Bonuskorttitarjous

Tartun kuumaan hampurilaiseen ahnaasti ja raastan käärepaperin auki. Pettymyksekseni ruokani on hädin tuskin taskulämmin, vaikka tulikin juuri suoraan keittiöstä.

Joka tapauksessa annos näyttää herkulliselta. Seesamisämpylää, pihviä, juustoa, majoneesia, normaalit rehut. Janoan suolaa ja rasvaa! Isken hampaani herkkuun.

Suuhuni tursuaa mautonta moskaa. Lapsuuteni muistikuvat kesäillanhämyiseltä kauppatorilta ostetusta tirisevänsuolaisesta kerrosburgerista helähtävät sirpaleiksi. ”Mitä on tämä mauton höttö?” huudahdan. Tutkin käärepaperia tarkemmin.

”Sisältää energiaa ydinlaitoksen verran. Lihottaa läpipaskon puolitonniseksi tai rahat takaisin. Makuaineet poistettu. Valmistettu seesamistyroksista.”

Syön kun kerta maksoin. Ovella kivahdan: ”Tätä paskaa en toiste syö!”

Valot pyörivät spiraaleina ja rauhoittava ääni sanoo minun palaavan ensi viikolla.

Tuskin maltan odottaa seuraavaa hampurilaista!

Raapale 243 – Ilmalukossa (30.8.)

Ilmalukossa

Päätäni kivistää aivan helvetisti. Törmäsinkö minä johonkin? Ei, tunnen suussani lamauttimen sähköisen jälkimaun. Avaan silmäni varovasti ja katson ympärilleni.

Huone on hyvin pieni eikä kalusteita ole ainuttakaan. Seinässä lukee jotain. Siristän silmiäni. Ilmalukon varoitusteksti. Miksi kukaan laittaisi huoneeseensa- Ei!

Samalla kun kömmin ähkien jaloilleni muistelen epätoivoisesti, missä olen. Mitä on tapahtunut? Ennen kaikkea miten pääsen tästä jamasta pois? Joku minut on tänne sulkenut, enkä voi ajatella kuin yhtä ainoaa syytä.

Ilmalukon sisäovessa on pieni ikkuna. Sinä katsot minua vailla ilmeitä.

Armon anelu on turhaa. Anelen silti. Älä tee tätä, pyydän.

Katoat ikkunasta. Mitä teet?

Aiotko avata ulomman oven?

Vaiko et?

Raapale 242 – Tähtitiellä (29.8.)

Tähtitiellä

Kukaan ei tiedä, miten tähtitie todella toimii, mitä se oikeastaan on. Jos joku joskus tiesikin, se tieto katosi romahdusta seuranneena hajaannuksen aikana. Silti aluksemme matkaavat niitä pitkin toisiin järjestelmiin. Sokeina, tiedon puuttuessa uskon varassa.

Kun totuuksia ei ole, ne keksitään. Siinä ihminen on hyvä. Tieteen pettäessä käännymme uskontojen puoleen. Kaikki jäljelle jääneet ja uudet uskonnot ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta. Jos ihminen poistuu aluksesta tähtitiellä, hänen sielunsa tuhoutuu.

Siksi minä olen asetellut sinut ilmalukkoon. Odotan, että heräät. Haluan sinun tietävän täsmälleen, mikä sinua odottaa.

Kohtalosi ei tuo takaisin minulle sitä mitä otit. Mutta se antaa palasen rauhaa.

Se riittäköön.

Raapale 241 – Itsemurha (28.8.)

(Aiemmin tapahtunut: Kokoontuminen, Sukupolvikuilu)

Itsemurha

En tiedä, montako minua on enää hengissä. En tarkoita klooneja vaan itseni otteita aikavirrasta. Kaksi minua on vierelläni. Se riittää.

Teiniminä korjaan farkkutakkini asentoa. Parin vuoden kuluttua siihen tulee Wolverine-pinssi. Olinko minä joskus tuollainen luikku?

Räjähdys.

”Saan minä sentään jotain aikaan nuorenakin”, sanon vanhaminä ja osoitan savupatsasta. ”Nelkymppinen panee haisemaan.”

Vartijoiden hämääntyessä hyökkään kohteeseeni, temporaalivorteksigeneraattorille. ”Mitä nyt?” teiniminä kysyn. En ole kertonut itselleni suunnitelmaani. Seison tasanteella pyörteen yläpuolella. Teiniminäni saan tylysti puukosta mahaan.

”En voi kuolla”, huudan. ”Paradoksi, minähän kuolen kaikki!”

Hymyilen surullisesti minulle. ”Pyörteen sulkemiseen tarvitaan paradoksi. Siksi kutsuin minut kaikki.” Tuuppaan teiniminut kurimukseen.

”Parempi minä kuin koko maailmankaikkeus.”

Raapale 240 – Kirjailijan opas (27.8.)

Kirjailijan opas

Tänään se on, suuri päiväni! Tänään on kirjani julkistamistilaisuus. Tänään minusta tulee ihan oikea kirjailija.

Kustantajani puhuu yleisölle minusta kirjoittajana, nuorena lupauksena ja omintakeisena äänenä. Hän viittilöi minut mikrofonin ääreen. Alan huolestua vähitellen.

Missä vaiheessa kirjailijuus tapahtuu? Milloin kuulen fanfaarit ja saan sen jumalaisen tiedon kaikesta kirjallisuudesta, joka jokaisella kirjailijalla havaintoni mukaan on? Eikö sitä tapahdukaan? Alan panikoida.

Kustantajani iskee minulle silmää ja livauttaa puhujanpöntön suojissa minulle pienen niteen. ”Siinä”, hän kuiskaa. Vilkaisen kantta. ”Sudenpentujen käsikirja kirjailijoille”

Katson yleisöä. Pääni on tyhjä. Salaa avaan käsikirjan.

Kirjallisuuden koko historia tulvii päähäni kaikkine detaljeineen. Tunnen koko laajan kulttuurikentän intiimisti.

Tänään olen kirjailija.

Raapale 239 – Numeroasema (26.8.)

Numeroasema

Tyhjät kanavat kohisevat kuulokkeissa. Voisin jättää säätimen paikoilleen, mutta haluan etsiä oikean aseman joka kerta uudestaan.

Kiihdyn, kun surina jälleen täyttää äkillisesti pääni. Muille se on tuntemattoman summerin surahtelua, mutta minä tiedän sen todellisen merkityksen.

Asema on lähettänyt yhtä kauan kuin tässä maailmankolkassa on ollut vastaanottimia. Ensimmäinen tiedossa oleva havainto on vuodelta 1901. Lähetys on jatkunut siitä saakka tauotta, kolmea hyytävää poikkeusta lukuunottamatta.

Joskus surahtelun taustalla kuuluu venäläisääni, joka luettelee numeroita. Tiedän aina etukäteen, mikä on seuraava numero. Tiedän myös, mikä on viimeinen numero. Se, jota ei lausuta.

Itken ja nauran valottomassa huoneessani. Tänään. Tänään koko maailma kuulee viimeisen numeron.

Raapale 238 – Piha ilman sadettajaa (25.8.)

Piha ilman sadettajaa

Olen tehnyt halkoja jo pari tuntia. Kasa pölkyn vieressä kipuaa vaarallisiin mittoihin. Klapit voisi kantaa liiteriin, mutta yksin siinä menee ikä ja terveys. Päätän turvautua lapsityövoimaan.

”Milla! Meri! Tulkaahan auttamaan.”

Napiseva apu saapuu. Puut alkavat siirtyä sisätiloihin, mutta vauhti ei huimaa päätä.

”Isi, minuun osui pisara”, Milla sanoo.

”Täällä sataa”, vahvistaa Meri.

”Kaikki puut on vietävä, ei niitä kastumaan jätetä. Jos pidetään kiirettä, ehkei kastuta itsekään.”

Se tehoaa ja kolmistaan raijaamme klapit paikoilleen ennätysvauhtia. Koko ajan pisaroi hieman. Kun urakka on ohi, Meri käy etupihalla. Ja tulee pian takaisin.

”Milla, missä meidän sateentekijä on?”

Minun taitaakin olla aika hipsiä tieheni.