(Aiemmin tapahtunut: Kokoontuminen, Sukupolvikuilu)
Itsemurha
En tiedä, montako minua on enää hengissä. En tarkoita klooneja vaan itseni otteita aikavirrasta. Kaksi minua on vierelläni. Se riittää.
Teiniminä korjaan farkkutakkini asentoa. Parin vuoden kuluttua siihen tulee Wolverine-pinssi. Olinko minä joskus tuollainen luikku?
Räjähdys.
”Saan minä sentään jotain aikaan nuorenakin”, sanon vanhaminä ja osoitan savupatsasta. ”Nelkymppinen panee haisemaan.”
Vartijoiden hämääntyessä hyökkään kohteeseeni, temporaalivorteksigeneraattorille. ”Mitä nyt?” teiniminä kysyn. En ole kertonut itselleni suunnitelmaani. Seison tasanteella pyörteen yläpuolella. Teiniminäni saan tylysti puukosta mahaan.
”En voi kuolla”, huudan. ”Paradoksi, minähän kuolen kaikki!”
Hymyilen surullisesti minulle. ”Pyörteen sulkemiseen tarvitaan paradoksi. Siksi kutsuin minut kaikki.” Tuuppaan teiniminut kurimukseen.
”Parempi minä kuin koko maailmankaikkeus.”
Routakoto 
Tämä taas on minusta sarjan heikoin. Aikaparadoksihomma aukesi minulle huonosti. Henkilökohtaisuutta vilahti Volverine-pinssissä ja siinä se. Päähenkilö voi toki raapaleessa ja novellissa kuolla, mutta päähenkilön kuolema painoarvo.
Verbin ensimmäisen persoonan käyttö teki tekstistä entistä epäselvempää – tai peitti muuten himmeän aikaparadoksin porsaanreijät? 😉
(Aina ei päätä silitetä…)
Siis siinä luki että ”päähenkilön kuolema on erisuuri kuin painoarvo”, mutta joku aikaparadoksi nielaisi kulmasulut hakkerien pysäyttämiseksi.