Ne!
Jäähdytin sihahtaa. Ylämäen rasitukset olivat sille liikaa. Katselen tutkimusavustajani kanssa ympärillemme. Auringon paahtama hylätty atomikoealue levittäytyy ympärillämme.
”Pystytetään teltta tuonne kallion kupeeseen. Jatketaan aamulla.”
Pimeys on tiheämpää kuin kaupungissa koskaan. Yö on kuuton, mikään ei heikennä tähtitaivaan majesteetillista loistoa. Yhtäkkiä tutkimusavustajani tarttuu käteeni.
”Kuulitko, mikä tuo rahina on?”
”Tuuli se suhisee kuivassa ruohikossa.”
”Täällä ei tuule. Eikä kasva ruohoa.”
Se on totta.
Sitten näemme, kun jokin käsittämättömän valtava laahustaa ohitsemme ja peittää tähdet taakseen. Puhumme kuiskaten.
”Mikä tuo on?”
”Jokin hirviö. Kenties säteilyn mutatoima luonnonoikku.”
”Minä kuulin tuon. Miten epäkohteliaasti sanottu. Teillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, valtava olio vastaa nyreästi.
Routakoto 