Aihearkisto: Fiktio

Routakodon joulukalenteri, luukku 22

Raapaleet 321-335

Tulta syöksevä lohikäärme

Shinchuanin maakunnan asukkaat olivat tunnettuja piloistaan. Heillä oli tapana järjestää mitä mittavimpia jäyniä, kuten sain huomata kerätessäni veroja alueella. Buddhalla kiitos, että olen hengissä.

Eräänä päivänä he päättivät jekuttaa vuorella asuvaa lohikäärmettä. Uteliaisuuttani lähdin mukaan katsomaan, mitä tapahtuisi.

Kunnianarvoisa, vihreäkylkinen lohikäärme astui luolastaan. Sen siimamaiset viikset roikkuivat pitkinä, häntä liikahteli laiskasti. ”Mitä te haluatte?” se kysyi.

”Osaatko hönkiä tulta?” kylän vitsikkäin mies kysyi.

”Osaan!” Lohikäärme puhalsi lieskoja.

”Osaatko heiluttaa päätäsi?”

”Osaan!” Viikset piiskasivat ilmaa.

”Osaatko tehdä molempia yhtä aikaa?”

”Osaan!” Kärventyvien karvojen katku tunkeutui nenääni.

Kyläläiset nauroivat, minä piilouduin kiven taakse.

Nykyään Shinchuanin maakunnan asukkaat ovat tunnettuja myös heikosta arviointikyvystään.


Huono trippi

Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.

Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.

Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.

Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.

”Poliisilla? Joku Slemmyä silämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”


Muuri

Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.

Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.

”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.

Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”

”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”

”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”

Vartija nyökkää.

”Pidätetaankö minut?”

”Ei.”

Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”

”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”

”En tiedä.”

”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä.

”Minuakin.”

”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.


Sininen kukka

Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.

Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.

Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.

”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.

Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.


Ääni

”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.

”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?

”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?

”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?

”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!

”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?

”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”


Meren kansa

”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”

Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.

Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.

Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.

En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.


Valvontaisku

Kurkistan varovasti verhojen välistä. Naapurin luota kuuluu ääniä. Mustiin pukeutuneita miehiä, hakkaavat oven sisään murtajalla. Kuulen koiran haukuntaa, sitten laukauksen.

Ikkunoista näkyy valoa sarjatuliaseiden nakuttaessa. Kiljunta muuttuu korinaksi.

Verinen, alaston mies raahataan ulos. Se on Frank. Ennen kuin ehdin ihmetellä muun perheen kohtaloa, palopommit hiillostavat jokaisen huoneen. Näppäilen hätäkeskuksen numeroa, kun tunnistan merkin mustapukuisten selässä. Lisenssivalvonta. Voi paska.

Päivällä Frank kertoi tyttärensä kuulleen koulubussissa pätkän musiikkikappaletta, johon ei omistanut kuuntelulisenssiä. Tunnetusti jälkikäteen ei auta yrittää paikata tilannetta. Pihalla mustapukuiset ampuvat Frankia päähän kolmasti.

Aseen piippu painautuu poskeani vasten. Heilutin kai verhoja. ”Et nähnyt mitään. Allekirjoita vaitiolositoumus. Tai tiedät, miten käy.”


Metsämaja

Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.

”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.

”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”

Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.

”Mitä…?”

”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.

”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”

”Mutta…?”

”Noin me kaikki majat puretaan.”

Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.


Kaunis päivä

Astahdan pihalle. Päivä on lämmin muttei kuuma. On alkukesän ilma, vaikka kalenterini näyttää marraskuun loppua.

Aurinko on korkealla. Sen asennosta päättelen olevan alkuiltapäivä. Rannekelloni näyttää kahdeksaa. En tiedä, miksi kannan sitä enää mukanani. Ehkä muistojen vuoksi.

Kovin harva enää muistaa maailmaa sellaisena kuin se joskus oli. Mekin, jotka muistamme, olemme kuoleva heimo. Minä olen jo vanha mies.

Nuoremmat eivät usko tarinoitamme, tai ainakaan välitä. Ja miksi välittäisivät? Ei heille ole merkitystä sellaisille asioille kuin yö tai talvi, rankkasade tai iltahämy.

Nykytilanteen syystä ei ole varmuutta. Minun teoriani on, että ihmiskunta saavutti huonon kirjallisuuden tapahtumahorisontin. Nyt kaikki tapahtuu aurinkoisena, leppeänä päivänä.


Kyytiläinen

Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.

”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.

”Nyt olen.”

Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.

”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.

Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.

”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”

Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.


Duunimatka

Avaan oven ja suljen sen saman tien uudestaan. Että osaa olla kylmä, aivan perkeleellisen kylmä. Kiskon päälleni toisenkin villapaidan ja sitten toppatakin. Hanskat menevät käteen hyvin, mutta pipo on jälleen ongelma. Se ei meinaa pysyä millään, mutten haluaisi puhkoa siihen reikiäkään.

Astun ulos uudemman kerran. Hyytävä viima vihloo naamaa. Maassa ei ole hiutalettakaan lunta, mutta jäätä on kaikki paikat täynnä. Hiihto olisi edes vaihtelua, mutta kun ei niin ei. Eikä duunistakaan voi olla pois pelkästään kylmän sään takia. Istahdan rahille ja kiskon hokkarit sorkkiin.

Kauanko siitä on, kun Suomi voitti Euroviisut? Kahdeksan vuottako jo?

Eikö tähän saatanan pakkaseen koskaan totu?


Velhon oppipoika

Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.

Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.

Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.

Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.


Valikot

Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.

Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.

Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.

Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.

”Kulta, olen kotona.”


Kuolleiden armeija

Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.

Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.

Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.

Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.

Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”


Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.

Raapale 357 – Virka velvoittaa (22.12.)

Virka velvoittaa

Haluaisin panna tupakaksi. Tekisin mitä vain yhden savukkeen eteen, mutta lupasin lopettaa. Käteni tärisevät.

Kiertokäynti on nyt ohi. Istun turvallisesti toimistossani. Jos nyt ikinä enää voin tuntea oloani turvalliseksi. Kaikki ne asiat, ne kauheat asiat, ne jäytävät mieltäni. Itkettää.

Haluaisin lähteä, paeta, mutta ei minun enää anneta. Minä näin ne. Minä olen nyt vastuussa.

Kiertokäynnin aikana katsoin tähtien taakse, tuijotin kurimukseen, luotasin pimeyttä. Näin asioita, joita ei voi olla, joita ei saa olla! Miksi ne näyttivät minulle ne? Kuinka voin enää koskaan nukkua?

Nyt ne odottavat minulta päätöksiä. Avustajani astuu huoneeseen. ”Oletteko valmis, herra presidentti?”

Voi kuinka haluaisin panna tupakaksi.

Raapale 356 – Tuotantokatko (21.12.)

Tuotantokatko

Soiko puhelin? En ole varma. Vastaan siihen kuitenkin. Kustannustoimittajani soittaa. Sanoo lukeneensa edellisen käsikirjoitukseni. ”Se oli kauheaa roskaa. Mitä sinulle on tapahtunut?”

”Kirjoitan paljon”, vastaan. Se on totta. Olen kirjoittanut neljä romaania neljän kuukauden aikana.

”Ryyppäätkö sinä?” hän kysyy.

”Ei ehdi, hyvä kun ehdin syödä.”

”Entä paljonko nukut?”

Siinä se tuli. Se kysymys. Ainakin luulen niin. Otteeni todellisuudesta on ajoittain hutera. Päätän olla vastaamatta. ”Pari tuntia yössä”, vastaan silti.

”Sinun pitää nukkua enemmän.”

”Ei ole aikaa!”

”Selvä, hälytän ammattiapua.” Kustannustoimittajani lopettaa puhelun.

Yöllä asuntooni ilmestyy iso mies, yllään REM-paita, kädessään iso nuija. ”Nimi on Masa, Nukku-Masa, ja nyt lauletaankin tuutulaulu.”

(Masan aiemmat keikat: Nukkumatti, Kahvikatko)

Routakodon joulukalenteri, luukku 21

Raapaleet 306-320

Abdul Alhazredin säätiö

Tiedän mitä minusta kerrotaan. Että olen hullu! Pötypuhetta, sanon minä. Minä olen täysin järjissäni. Minä olen vain suunnitelmallinen.

Sulkakynäni on huhujen mukaan kirottu, jonkin muinaisen kultin jälkeensä jättämä artefakti, joka vaatii toimiakseen ihmisverta. Pelkkää panettelua, punainen väri on kyllä mustetta. Ehkä virheellinen olettama johtuu siitä, että kirjoitan ihmisnahalle.

Mitä sitten, jos kirjoitankin vain uudenkuun öinä, jos uhraan akvaariokaloja syvyyksien jumalille, jos rakennan muinaisbabylonialaisia temppeleita hiekasta lasten leikkikentille? Luovilla ihmisillä on oikkunsa.

Joskus saatan pyydystää näkymättömiä kaskaita ja syödä niitä kirkuen kaupungintalon aulassa. Tai ripustan vaatteettoman itseni kauppakeskuksen katosta ongenkoukuilla.

Miksi kutsutte minua hulluksi?

Miten te sitten erottaudutte eduksenne muista apurahahakijoista?


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Nolnolagentix

Caesar on valloittanut koko Gallian. Kokonaanko? Ei, pieni salainen palvelu pitää puoliaan valloittajaa vastaan.

Koputus. ”M, oletteko sisällä?” Nolnolagentix astui huoneeseen toverinsa kanssa. ”Mikälienix, päällikkömme. Kutsuitte.”

”Kyllä. Sinua ja Nolnolkivipaasixia tarvitaan. Roomalaiset puuhaavat jotain metsän takana. Ottakaa selvää, mitä he juonivat.”

Metsän toisella puolen galliagentit näkivät roomalaisten rakentavan puisia häkkyröitä.

”Hyökätäänkö, Nolnolagentix?”

”Tarkkaillaan ensin, mitä he aikovat.”

Iltaan mennessä yksi häkkyrä oli valmis. Siihen lastattiin kivenlohkare.

”Nolnolkivipaalix, nuohan ovat katapultteja.”

”Hyökätäänkö nyt, Nolnolagentix?”

”Hyökätään, kautta Belenoksen!”

Galliagenttien yllätysisku tuhosi roomalaisten kyhäelmät, muttei ehtinyt estämään ladatun katapultin laukaisua. Kivi kaartoi metsän yli.

”Kautta Teutateksen, taivashan putoaa niskaamme!” Mikälienix huusi kuhmu kallossaan.


Kirjakeiju

Katson tuolilta. Ei, istuin siinä hetki sitten. Kirjahyllyssä kirjarivin päällä? Ei. Ruokapöytä, mikroaaltouunin päällinen, muovipussikasa työtason nurkassa, kaikki vesiperä. Ei sohvan selkänojalla, kuivaustelineellä, pyykkikorin päällä, vessassa pesukoneen vallanneessa lehtikasassa.

Luin sitä kirjaa vain viisi minuuttia sitten! Minne kosmioon se on jo ehtinyt hävitä? Teen vielä uuden kierroksen. Turhaan.

Olkoon niin. Kovat keinot käyttöön. Otan esiin 12000 syytä olla onnellinen ja revin siitä sivun. Tähän kelpaa onneksi roskakirjakin. Viillän sivulla sormeeni paperihaavan ja mumisen kutsuloitsun.

Ilma väreilee, vääntyilee. Utuinen hahmo ottaa muodon. Sillä on paperiset keijusiivet ja pyöreät silmälasit.

”Hiekkasotilaat, 9789510389928, on piiloutunut. Etsi se!”

Kirjakeijuilta ei yksikään nide pysy piilossa.


Myymätön painos

Olin ennen kirjailija. Monen mielestä hyvä, luettava, jopa viihdyttävä, mutta en myyvä. En sillä tavalla, kuin kustantajani olisi halunnut. Parissa vuodessa myymättä jääneet painokset tuhottiin, ja se tuhosi sieluni. Nide niteeltä, kunnes sydämeni oli yhtä tyhjä kuin kustantajani varastohyllyt.

Vaihdoin alaa pörssikeinotteluun. Tahkosin rahaa häikäilemättömästi vain tiettyä tarkoitusta varten. Tänään ostin entisen kustannusyhtiöni.

Olen kutsunut koko yhtiöjohdon uuteen toimistooni. Nauran heidän hölmistyneille ilmeilleen, kun he tunnistavat minut, entisen narussa johdateltavan käskyläisensä. Nauran heidän kasvavalle kauhulleen, kun ovet sulkeutuvat. Nauran seinään kiinnitetystä tuolistani, kun lattia aukeaa paljastaen makulointikoneiden ahnaat kidat.

Hyödyttömät, sieluttomat, kirjoja rakastamattomat tolvanat! Tuomitsen teidät! Repikööt koneet lihanne kappaleiksi!


Ystävät

Siitä saakka kun täytin kolme, säkenöivät kallot ovat seuranneet minua. Ensin ne pelottivat minua, mutta totuin niihin. Yleensä näen niitä vain ollessani yksin, mutta välillä tiedän muidenkin nähneen niitä vilaukselta. Kiljaisu, säikähtynyt ilme, otteesta lipsahtanut tavara, ne ovat varmoja merkkejä.

Kukaan ei ole kysynyt minulta niistä suoraan, mutta jutut leviävät. Olen saanut oudon maineen ja ihmiset huomaavat, että muutkin ovat varautuneita seurassani, tai karttavat sitä kokonaan. Aikaa myödän monet katkaisivat välit. Jäljelle jääneitä ei olut monta ja heitäkin on maailman meno harventanut.

Olen päätynyt elämään yksin, siis ilman ihmisiä. Yksin en voi koskaan olla.

Säkenöivät kallot kuiskivat minulle joka hetki.


Konearmeija

Minun kannattaisi pysyä piilossa. Kannattaisi, mutten pysty. Pelkään liikaa. Haluan vain paeta kaikkea. Lähden romahtaneen betonielementin takaa. Huudan siskoani. Kukaan ei vastaa.

Pääsen kadulle. Onko nyt tosiaan yö? Pimeällä taivaalla risteilevät zeppeliinit erottuvat palavan kaupungin liekeistä hohtavassa valossa. Jotakin putoaa korttelien päässä keskustaan. Räjähdys heittää minut maahan. Joku pudotti flogistonipommin!

Nousen ylös. Nurkan ympäri juoksee ihmisiä, heidän perässään kellopelien joukko-osasto. Mekaaniset kammotukset tarttuvan ihmisiin, ja musertavat heidät hengiltä tai paiskaavat heidät seinään tappavalla voimalla. Niiden yllä roottorien varassa leijuu toisenlaisia kellopelejä, jotka ampuvat räsähteleviä, murhaavia liekeiskuja harvenevaan ihmisjoukkoon.

Jähmetyn paikoilleni.

Tiedän, että häviämme taistelun. Aamuun mennessä tämä kaupunki kuuluu kellopeleille.


Turvatarha

Asiasta on vängätty kuukausia, joten kukaan ei ylläty, kun vihdoin annan periksi. Aamiaisen päätteeksi sanon, että voisimme käydä tänään lounaan jälkeen kennelissä, mutta eihän poikaa sellaisessa tilassa jaksa katsoa kovin kauaa. Päädymme lähtemään jo ennen lounasta.

Parkkeeraan ja kuljemme ilmalukosta. Paikan hoitaja kysyy, haluaisimmeko katsella kuvia, vai käydä hangaarihallissa katsomassa. Tietenkin poika haluaa katsomaan niitä.

”Tuo on hieno!” hän sanoo.

Katselen alusta, ainakin puoli kilometriä pitkä. ”Se kuluttaa enemmän dilithium-kristalleja kuin mihin meillä on varaa.”

Lopulta päädymme Collie-luokan risteilijään. Poika saa lentää sen itse kotiin.

”Muista sitten ulkoiluttaa sitä asteroidikentässä kolmasti päivässä”, sanon. ”Ja sohvalle sillä ei sitten ole asiaa.”


Povaaja

Asiakas istuutuu raskaasti huokaisten. Huolten painama mies. Puvusta päätellen varakas. Pidän saalistushymyni ystävällisenä.

”Haluatte siis tietää tulevaisuutenne, herra…?”

”Eikö teidän pitäisi tietää nimeni?”

”Olen ennustaja, en selvännäkijä. Te haluatte tietää mitä tulee, ette mitä on. Herra…?”

”Arden. Jimikristos Arden.”

Käännän kolme korttia esiin. Mies katsoo niitä otsa rypyssä. ”Tuohan on kuolema.”

”Ja nyt, maksu. Tulkinta sitten.”

Herra Arden latoo setelit pöytään yksi kerrallaan. Pieniä seteleitä.

Käännän kolme korttia lisää. Hengähdän terävästi. ”No jopas!”

Asiakkaani kalpenee. ”Mitä näette?”

Kala on koukussa. ”Minä kerron. Koko totuuden. Maksoitte siitä ja sen saatte.” Nyt hymyilen hampaani paljastaen. ”Tai kolminkertaisella hinnalla… kerron vain hyvät asiat.”


Järvi

Kyyristän hartioita, kiskon pusakkaa tiukemmalle tuulta vastaan ja tuijotan rantamatalikkoa. Jos peräännyn, ne lähestyvät. Jos käännän niille selkäni, ne lähestyvät. Jos suljen silmäni, ne kahlaavat kohti.

En ole varma, montako niitä on. Kymmeniä, ehkä satoja. Luulen, että niitä on nyt enemmän kuin aluksi. Ne tuijottavat minua kuolleilla silmillään, kasvot kalpeita, hymy jähmettyneenä muovisilla huulillaan. Mitä jos poimisin yhden niistä käteeni? En kuitenkaan poimi.

Illan tullen huolestun hämärästä. Hämärä muuttuu pian pimeäksi. Mitä silloin tapahtuu? Pystyisinkö juoksemaan niitä pakoon? En uskalla edes vilkuilla ympärilleni, etäisyyttä on niin vähän jäljellä.

Lasten nukkeja, levää hiuksissaan. Suut avautuvat, täynnä teräviä hampaita. Niin kovin teräviä.


Kirjat perivät maan

Aamulla herään tunteeseen, että kirjoja olisi hyllyköissä enemmän kuin illalla. Naurettava silkka ajatuskin, mutta en pääse siitä eroon. Hyllyt ovat vain ääriään myöten täynnä.

Ruokapöydälle on unohtunut pino. Mistähän hyllystä se on peräisin? Missään ei näy sopivaa aukkoa. Eteisessä on toinen kirjapino. Kun palaan vessasta, ruokapöydällä on kaksi pinoa. Käyn juomassa. Kumpikin pino kasvaa sillä aikaa kattoon.

Iltapäivällä olo käy tukalaksi ja elintila pienenee. Naapuri on lomamatkalla, joten kopautan seinään aukon moukarilla. Kirjavyöry laajenee välittömästi täyttämään uuden tilan.

Iltaan mennessä olen vallannut koko kerrostalon, mutta ongelma pysyy. Suljen ovet. Se pysäyttää tulvan. Olen turvassa.

Nyt vielä kun olisi jotain luettavaa.


Punainen täplä

Katso, punainen täplä lattialla. Mikä se on? Jännä! Mitä, sehän liikahti. Nyt tilanne muuttui kertalaakista. Sehän on elävä! Sitä pitää vaania. Nyt se liikahti uudelleen! Nyt tarkkana. Taas! kimppuun! Punainen täplä juoksee pitkin lattiaa ja onnistuu aina välttämään kiinnijäämisen. Missä se nyt on? Seinällä. Loikka, loikka! Ohi. Entä nyt? Ruokapöydällä, muovisen vesikannun kyljessä. Loiskis! Missä? Avoimessa kaapissa, menossa jauhopussiin. Ei onnistu! Sehän kaivautuu syvemmälle kaappiin, perään heti. Jätepaperipino, naulakko, tiskipöytä, kylläpä punainen täplä liikkuu nopeasti.

Kun kissa raastaa verhot alas, panen laserpointterin takaisin taskuuni ja poistun ikkunan takaa vihellellen. Jos tumppien viskely leikkipuistoon ei lopu, punainen täplä vierailee huomenna uudelleen.


Artefakti

Kuljen kujia, jotka eivät ole samassa järjestyksessä enää huomenna. Paikan asukkailla on pälyilevä katse, valoa on vähemmän kuin kuluva tunti antaisi odottaa. Ilmassa haisee vaarallinen magia. Astun liikkeeseen.

”Isäntäni lähetti minut hankkimaan muinaisen artefaktin, jossa asuu ikiaikainen paha. Onko teillä sellaista?”

Myyjä johdattaa minut ison vitriinin ääreen.

”Tässä on sormus, jonka smaragdiin on suljettu pahantapainen djinni.”

”Pahantapainen?”

”Se viskelee luumuilla.”

”Onko muuta?”

”Tähän tikariin kuningas Akhmed vangitsi kauhean demonin.”

”Sekö kuningas Akhmed, joka on nyt kuninkaana? Milloin?”

”Viime viikolla.”

Pudistan päätäni.

”Sallikaa minun esittää asia toisin. Muuta ei ole ja ainoalla kilpailijallani on tänään vapaapäivä.”

”Ymmärrän”, nyökkään. ”Pankaa tikari pakettiin.”


Virheetön

Kannan laatikon etuovelta suoraan pomon pöydälle. ”Kas siinä”, sanon. ”Uusin kirja, painotuoreena.” Onnittelen itseäni hyvin tehdystä työstä.

Pomo repäisee laatikon auki ja poimii päällimmäisen kirjan käteensä. Hän selailee sitä hetken ja nyökyttelee. ”Kai sinä oikoluit tämän?” hän kysyy.

Nyökkään. ”Kyllä, kuuteen kertaan.”

”Niinkö, entäs tämä tässä sivulla seitsemän-” Yhtäkkiä pomo vaikenee ja tuijottaa sivua hiljaa.

”Tosiaan, kun toimitin kauttasi käydyn viimeisen version painoon, huomasin vielä yhden typon, joka oli välttänyt katsettani siihen asti.”

Pomon kädet tärisevät. ”Ainakaan tätä ei ole vielä lähetetty.”

”Minä allekirjoitin lähetyslistan juuri äsken.”

”Hullu! Maailmahan loppuu, jos koskaan ilmestyy virheetön painotuote!”

Ulkona aurinko himmenee, ja sammuu.


Pelastus

Jostain kaukaa kantautuu torven ääni. Seisahdun ja vilkaisen myrkynvihreälle taivaalle, jonka pilvipeite on rikkumaton. Väärä hälytys, tuhahdan, kun merkkiääni toistuu, nyt lähempää. Pian jokainen katolle asetettu vahti puhaltaa omaan soittimeensa keuhkojensa kyllyydestä.

Monet uskoivat pelastusalusten tuloon, mutta minulle ne olivat vain haavekuvia, täyttymättömiä lupauksia, joiden pettäessä syttynyt toivo rusentaisi henkemme. Nyt uskon, uskon sieluni pohjia myöden. Pelastus saapuu!

Sitten näen sen. Alus on valtava, isompi kuin mikään, mistä toiveikkaimmatkaan ovat rohjenneet uneksia. Se ei silti ole riittävän iso koko kaupungille. Ei, osa pelastuu, osa jätetään jälkeen kuolevalle planeetalle. Toivo muuttuu hyytäväksi peloksi.

Minä aion pelastua. Vedän paidan alta leipäveitsen esiin.

Raapale 355 – Maailmanlopettaja (20.12.)

Maailmanlopettaja

Yritän pakottaa juonta eteenpäin, mutta käsikirjoitus hakkaa vastaan kuin ammattinyrkkeilijä. Hahmot eivät suostu rooleihinsa ja dialogi kangertelee. Ärähdän turhautumiseni julki ja painelen kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä.

Talo tärähtää ja putoan tuolilta. Noustessani ylös huomaan maailman ikkunan takana punertavan. Nojaan karmiin ja tärisen. Laavavirrat halkovat maisemaa, horisonttiin nousee uusi vuori. Rakennukset sortuvat tomutuprahduksina. ”Mistä on kyse?” henkäisen.

”Maailmanlopusta”, sanoo ääni takaani.

Käännähdän. ”Kuka sinä olet?”

”Ulottuvuusmatkailija. Apokalypsijahtaaja. Tämä on yksi kuuluisimmista lopetuksista multiversumissa.”

Tarraan hänen käsivarteensa. ”Miksi? Mitä on tapahtumassa?”

”Tiedäthän sinä sen jutun äärettömistä apinoista ja Shakespearen tuotannosta?”

Nyökkään.

”Tämä on hiukan sama juttu. Onnistuit nimittäin kirjoittamaan koneellasi tämän kaikkeuden tuhokoodin.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 20

Raapaleet 290-305

Sateen jälkeen

Sade hakkaa katuun kuin yrittäen murtaa sen betonivahvikkeista pintaa. Maailma on joka suuntaan jatkuva vesiseinä ja suihkukoneen moottorin läpi soitettu taustakohina. Ilma on vielä hetken hiostava ennen kuin piiskaava sade hyytää sen.

Ihanteellinen sää. Kaupungin jokainen valvontakamera on sokea, IR-moduulit lamautuneina syötteen kakofoniasta. Tänä iltana kaupunki kuuluu meille, ei hallitukselle.

Sadat kädet repivät valvontayhteiskuntaa kappaleiksi. Turhaan. Infrastruktuurin pikkuosaset ovat korvattavissa. Silti kädet operoivat turhuutta, missä olemme käskeneet. Sateen ja tuhon turvin minä leikkaan valvontajärjestelmään. Kytken ylimääräisiä piirejä. Tietyt kadut näyttävät myrskyn jälkeen monitoreissa siltä, miltä me haluamme.

Liikkumisvapautta. Se on alku. Mutta ei loppu. Me otamme kaupungin takaisin sen asukkaille.


Menopeli

Hiivin kotiin. Isä on olohuoneessa lukemassa päivän lehteä. Kun hän huomaa minut, hän laittaa pädin pöydälle ja katsoo kysyvästi. Olen ratketa liitoksistani, mutta en paljasta mitään.

”No, miten inssi meni?” isä kysyy lopulta. Kiljahdan tahtomattani ja hypin pientä pomppua paikoillani. ”Minä sain ajoluvan!”

Isä hymähtää ja poimii pädin uudelleen käteensä. ”Hienoa”, hän sanoo.

”No?” kysyn.

”Mitä no?”

”Kyllä sinä tiedät mitä no. No?”

Nyt isä ei paljasta mitään. ”Sinun pitänee odottaa huomisaamuun. Ei vielä ole syntymäpäiväsi.”

”Mutta sinähän lupasit…”

”Lupasin harkita.” Sen enempää hän ei sano.

Aamulla avaan verhot. Siinä se on! 12-metrinen mekha, lahjarusetti ympärillään.

Aamiaisen jälkeen lähden kruisailemaan.


Vaihto

”Mitä sinulla on mielessäsi?”

”Minulla? Ei minulla mitään.”

”Onpas. On aina, kun olet tuon näköinen.”

”Minkä näköinen?”

”Älä välttele ja väistele.”

”Enhän minä.”

”Et enää kiinnitä minuun huomiota samalla lailla kuin alussa.”

”Enkö?”

”Et.”

”Ehkä en. Mutta eikö se ole luonnollista. Tilanteet muuttuvat.”

”Onko meidän tilanteemme muuttunut? Onko?”

”En minä niin sanonut.”

”Ehkä tarkoitit sanoa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Sinä et enää viehdy ulkomuodostani, et uppoudu saloihini tuntikausiksi, et enää koskettele ja hipelöi joka välissä.”

”Niin.”

”Onko sinulla toinen? Aiotko vaihtaa uuteen. Aiotko?”

”Kun kerran kysyt suoraan, aion!”

”Kuinka sinä saatat!”

”Uudessa puhelimessa on paremmat ominaisuudet.”

”Sika! Kostoksi resetoin Angry Birds -ennätyksesi.”


Congreven jalanjäljissä

On pimeää ja hiljaista. Välillä jostain kaukaisuudesta kuuluu ääniä, mutta nyt ei. On yö. Tiedän sen, koska tiedän mitä kello on. Se on kolme. Viittä vaille. Olen lopussa, mutta minussa on vielä pieni elämänkipinä jäljellä. Aion käyttää sen. Kostoon.

Menetin simmin, mutta langaton kuuluu pöytälaatikkoonkin. Korvaajani ei osaa olla varuillaan ja phreakkaan hänet helposti. Ääni täysille. Ärsyttävin hälytysääni, päälle noin. Näppäinlukitus. Järjestelmän jumitus viimeistelee operaation.

”Perkele!” kaikuu huuto. Puun tukahduttamaa raivoamista. Metallilasiesineen räsähdys kiviseinää vasten. Toinen läsnäolo katoaa langattomasta.

Aamulla saan simmin ja päädyn taskuun. Punaisia valoja lähestyttäessä soin juuri oikealla hetkellä. Se riittää auto-onnettomuuteen.

Kuole, uudempaan malliin vaihtava roisto!


Jumalten tornit

”Minäkin haluan tanssijaksi”, Syanna sanoo.

Istahdan alas ja nojaan selkääni jumalten torniin. Syanna istuutuu vierelleni ja hetken olemme hiljaa. ”Vastahan halusit kerääjäksi”, sanon.

”Muutin mieltäni.”

”Ikäsi pitää laillistaa”, sanon. Sen jälkeen hiljaisuus venyy jälleen. Syanna näyttäisi olevan kanssani samanikäinen, kenties vanhempikin, mutta hän ei ole suorittanut täysi-ikäisyyden riittiä.

Tummansinistä taivasta halkoo muutama pilvenriekale. Syanna katselee niitä ja jumalten torneja. ”En ole koskaan nähnyt noiden piirtävän noita”, hän sanoo.

Hetkeen en ymmärrä, mitä han tarkoittaa. Sitten muistan, että käytämme eri sanoja. ”Eivät ne pilviä piirrä, kunhan raapivat taivasta.”

”Miltä se näyttää?” hän kysyy. En osaa vastata. En ole nähnyt naarmuja taivaassa.


Esitanssijatar

Kokko hohkaa käsittämätöntä kuumuutta ja hiki karpaloi ihollani. Kehoni on kuin tulessa, mutta kipua en tunne. Jumalat ottavat minut valtaansa ja jalkani polkevat maata, minuuteni hajoaa tanssiin. Kurottelen kohti taivaita ja rukoilen, ääneni kimmahtelee jumalten torneista ja katoaa kaukaisuuteen. Yksi kerrallaan eri heimojen edustajat liittyvät seuraani vahvistaakseen yhteistä pyyntöämme. Tanssijoiden meri täyttää aukean ja leviää viidakon poluille.

Havahdun aamuauringon pilkistäessä jumalten tornien välistä. Kokko on enää aavistuksen kytevä kasa tuhkaa ja mustuneita rankoja. Aukealla lojuu siellä täällä itsensä minun laillani jumalten huomaan tanssineita. Kurkkuni on kuiva ja huuleni rohtuneet. Tarvitsen juotavaa.

Tanssi on ollut onnistunut, jos tietäjät palaavat turvallisesti matkaltaan.


Jake Cannon

Jake Cannon, Solin turvallisuuspalvelun agentti loikkasi räjähtävän luotaimen kyydistä Jupiterin kaasukehään. Hyppy kantoi pilvien seassa lentävän piraattialuksen katolle. Jake pakotti kaapparikoplan antautumaan ja vei heidät Titanin rangaistussiirtolaan, missä hän joutui keskelle vankilakapinaa. Aiheuttamansa asteroidimyskyn turvin hän valtasi takaisin johtajan toimiston apunaan kolonna muinaisia kaivosrobotteja. Robotit vaativat mekhavaltakunnan Mekanopoliksen perustamista Kharonille, mihin Jake sai Solin presidentin suostumaan muistuttuamalla pelastaneensa senaattisatelliitin Marsin kiertoradalla vuosi sitten Oortin energiavampyyrien hyökkäykseltä. Plutolle paennut hullu nero Tohtori Singularitos yritti räjäyttää Kharonin planeettamurskaimellaan, mutta robotteja suojaamaan lähtenyt Jake esti aikeet. Singularitos siirsi salassa tietoisuutensa Jaken sädepyssyyn.

Myöhemmin Mekanopolis kapinoi ihmiskuntaa vastaan, mutta se on jo toinen tarina.


Passintarkastus

Että vihaan passintarkastusta. Joka kerta kun matkustan, on keksitty uusia, entistä typerämpiä säädöksiä ja asioita tarkistettavaksi.

”Mikä on nimenne?” virkailija kysyy ja lukee vastauksen passin sirulta. Kerron sen. ”Lausuitte sukunimenne direktiivin vastaisesti.” Joudun toistamaan sen neljästi. Kaikki tarkastetaan, ikä, sukupuoli, syntymämerkit. Nolottaa. ”Sitten musiikkimaku”, virkailija sanoo.

”Mitä?”

”Henkilöllisyyden takaamiseksi musiikkimaku tarkastetaan. Suosikkiyhtyeenne?”

Mietin. ”Vaikkapa Tired Pony. Kuuntelin sitä matkalla.”

”Väärin.”

”Miten niin väärin?”

”Passissa on eri yhtye.”

”Hankin passin yli parikymmentä vuotta sitten!”

”Suosikkiyhtyeenne silloin?”

Nolottaa enemmän kuin syntymämerkki. ”Vanilla Ice.”

”Todistakaa se.”

Tuijotan ilmeettömänä.

”Laulakaa kertosäe.”

”En.”

”Joko kuulen Ice Ice Babyn tai ette pääse maahan.”

Että vihaan passintarkastusta.


Gulag

Mediayhtiön aseistetut vartijat saattavat minut kustannustoimittajani puheille. Saavuin taloon itse, piileskely olisi vain viivästyttänyt väistämätöntä.

”Minulla on tässä uusimman kirjasi myyntilukuja”, toimittaja sanoo. Nielaisen, aavistan pahaa. ”Myynti jäi alle miljoonan.”

”Se julkaistiin eilen!” parahdan. ”Eikä kukaan osta kirjoja joulupäivänä.”

”Numeroille ei voi väittää vastaan. Viekää hänet.”

Seuraavan vuoden vietän kirjailijoiden internointileirillä napakalotilla. Polttopuita saa vain valmiita tekstiliuskoja vastaan. Moni meistä paleltuu hengiltä. Sitä sanotaan kritiikilliseksi poistumaksi. Naputan kymmenentuhatta sanaa päivässä, joka päivä.

Kolme ja puoli miljoonaa sanaa. Seisemän mammuttimaista romaania. Kustannustoimittajani hylkää niistä kuusi.

Haisevan koppini ovi avataan. ”Omaelämäkerrallinen teoksenne Kirjallinen palo ei kylmene on kivunnut bestseller-listan kärkeen. Voitte mennä.”


Joutsenlaulu

Aloin lukea sarjakuvia jo ennen kouluikää. Paras lehti kaikista oli Mystilliset tarinat, jota julkaisi Joutsenlaulu-kustannus. Päätin, että isona minäkin kirjoittaisin sarjakuvia Joutsenlaulu-kustannukselle.

Koulujen jälkeen pääsin töihin, ensin kirjoittajana, sitten toimittajana. Kävin läpi kaikki merkittävät kustantamot. Paitsi yhtä. Joutsenlaululla oli vain yksi lehti, jonka jokaisen numeron kirjoitti aina eri kirjoittaja. Murehdin vuosia, kun minua ei pyydetty.

Lähestyessäni eläkeikää sain vihdoin kutsun. Käsikirjoitus piti tehdä yhdessä yössä. Ryhdyin työhön. Ideat pulppusivat, juoni suhisi, dialogi säkenöi. Loistin kirkkaammin kuin koskaan. Annoin kaikkeni ja aamulla tarina oli lopussa.

Samoin olin minä. Sen yön jälkeen en kirjoittanut enää koskaan. Kuten ei kukaan muukaan Joutsenlaululle kirjoittanut.


Hylkyrosvot

Maailma on täynnä hylkyjä, kun vain tietää mistä etsii. Minusta on juhlavaa käydä niiden luona, joskus jopa luikahtaa sisään ja katsella ympärille. Jokainen alus on kuin kolmiulotteinen valokuva omasta ajastaan, jäädytettynä tiettyyn traagisen tuhon hetkeen.

Ne ovat myös monasti hautoja. Siksi minusta on raivostuttavaa, kun hylkyrosvot ryöväävät niistä irtaimistoa vain varastoidakseen sen omiin kokoelmiinsa.

Kiinnitän kypärän tiiviisti ja tarkistan happisyötön. Kaikki toimii. Pudottaudun aluksestani ja potkaisen itseni kohti hylkyä. Kassaholviin sujautan taktisen ydinaseen.

En kerro uudesta hylkylöydöstä viranomasille, kuten kuuluisi. Sen sijaan vuodan sijaintitiedon huonomaineiselle avaruushylkysukeltajien yhteisölle. Mainitsen erikseen huhusta, jonka mukaan alus olisi kuljettanut Vanhan Maan aarteita.

Sitten odotan.


Lumityö

Lunta sataa koko yön. Aamulla valkea kerros peittää maan. Manaillen herään tavallista aiemmin, kiskon vaatteet niskaan ja painun pihalle luomaan lunta. Pitää saada auto tallista.

Ei auta, loppu jää tekemättä. Menen sisällä syömään pikaisen aamupalan.

”Tytöt, kun kerta olette jo valmiit, menkäähän hoitamaan ajotien pää lumesta puhtaaksi.”

”Okei”, Milla ja Meri sanovat yhteen ääneen ja nousevat pöydästä. Yllätyksekseni napinaa ei esiinny lainkaan. Se on aina epäilyttävää.

Tarkistan kalenterista. Marraskuu. Lumi on luultavasti luonnollista alkuperää eikä niin kuin viime heinäkuussa. Pohdintani katkeaa ulkoa kajastavaan valoon. Kurkkaan varovasti verhojen välistä.

Voisin vaikka vannoa, että kielsin liekinheittimet viime talvena.

Toisaalta, nyt ehdin töihin.


Hylkyjen hautuumaa

Kauempaa planeetta näyttää seesteiseltä. Sitä kattaa ohut ilmakehä, ei missään nimessä ihmisen hengitettäväksi soveltuva. Katselen sitä näyttöruudusta, ikkunoista se ei näy. Edessä on miljardeja tonnia romua.

Planeetan lähestyessä kuljetusalus alkaa hidastaa. Runko tärähtelee ja etäiset napsahdukset lukitusten avautumisesta kantautuvat hylättyjen alusten runkojen läpi. Lastina on pieniä sukkuloita, massiivisia hävittäjiä, luksusristeilijöitä. Yksi kerrallaan ne irtautuvat jatkaen matkaansa kohti romuplaneettaa, jonka vuosituhantiseen, hylkyjen peittämään pintaan ne iskeytyvät hirvittävillä nopeuksilla.

Oma alukseni on viimeisten, hidastuneimpien joukossa. Annan momentin viedä minua ja kytken raketit vasta viime hetkellä, ettei minua havaittaisi kuljetusalukselta.

Sitten lähden etsimään Prinsessa Tarumiksen hautajaisalusta ja ennen kaikkea sen kyydissä ollutta staasikenttää.


Hissi

Astun rappukäytävään ja jätän myrskyn puhaltamaan yksikseen. Ravistan vedet sateenvarjosta ja painan valonappia. Ei vaikutusta. Kävelen hissille ja painan toista nappulaa, mutta siitä on yhtä vähän hyötyä. Tilaan hissin. Sadepilvien tummentama myöhäisiltapäivä luo ankeaa tunnelmaa.

Hissi saapuu, ovet liukuvat sivuille. Hissikorissa seisoo tummansiniseen pukuun pukeutunut mies. Punainen solmio, kiiltävät kengät, nahkavyö. Asuun sopisi lierihattu, mutta hänellä ei ole päätä. Astun hissiin.

Painan kerrokseni nappulaa, numero kahdeksaa. Hissin koppi on ahdas, sopiva kolmelle aikuiselle tai kahdelle aikuiselle ja kahdelle lapselle. Nojaan sateenvarjoa lattiaa vasten miettien, pitäisikö minun sanoa jotain säästä. Ehkä kuitenkaan ei.

Kahdeksannessa kerroksessa poistun hissistä. ”Hyvää päivänjatkoa”, sanon kumartaen.


Mikki Hiiri avaruushädässä

Istuttiin iltaa systerin ja sen miehen kanssa. Muisteltiin menneitä, kaikkia niitä rankkoja juttuja, joita tehtiin nuorempina, ja kuunneltiin sitä musaa joka soi siihen aikaan. Sy Snootles, Modal Nodes, sitä vanhaa hyvää kamaa.

Yhtäkkiä ovi avautui. Voima värähti ikävästi ja laitoin jo käden valomiekalle odottaen sithejä tai ainakin vanhan kaartin keisarillisia. Sen sijaan ovella seisoi sellainen jawan korkuinen hiiri, mustat pallokorvat höristellen, punaiset housut jalassa.

Kysyin että mitä se tahtoi. Se piipitti olevansa uusi keisari tai jotain siihen suuntaan. Että me tehtäisiin nyt duunia sille. Enempää se ei ehtinyt. Systerin mies ampui sitä rintaan ja sanoi, että nyt ainakin ammuin ensin.


Alinen

Seison pimeässä enkä tiedä miten olen sinne päätynyt. Näkemättäkin tunnen maan valtaisan painon kaikkialla ympärilläni. Olen syvällä. Kuulen läähätystä.

Tuoksu ei ole vieras. Se tuo mieleeni kostean koirankarvan. Jokin karvainen hipaisee reittäni. Tajuan olevani alasti.

Otus kulkee sivuitseni. Kun menetän kosketuksen siihen, astun eteenpäin enkä pysähdy. Seuraan sitä. Luulen, että se on koira. Ehkä se vie minut pois täältä.

Emme ole yksin. En näe tai kuule niitä, mutta tiedän pimeydessä piilevän olioita. Ne tahtovat minulle pahaa. Haluaisin huutaa ja paeta päättömästi. Se olisi tuhoni.

Saavutan pilarin. Tunnen siitä törröttävät pääkallot. Tiedän, etten koskaan pääse pois. Äänettömästi pilari imee minut sisäänsä.


BONUS! Raapale 304 kuvan kera

Raapale 354 – Nouseva varjo (19.12.)

Nouseva varjo

Piirrän merkit lattiaan, sytytän kynttilät. Patsas kaiken keskellä hohkaa pronssisia väreitä seinille. Kertaan kutsun säkeitä päässäni samalla, kun sivelen patsaan pintaa öljyillä.

Museon johtaja suhtautui vihamielisesti pyyntööni saada jumalkuva takaisin kansani haltuun. Hänestä sen paikka oli näytteillä, kaikkien nähtävillä. Hänen kansansa nähtävillä. Hänen maassaan. Hänen ehdoillaan.

Raahaan yövartijan piiriin ja huudan loitsun ilmoille. Valutan veren. Huoneen ilma värähtelee, valo vääristyy. Patsaan pinta alkaa rakoilla.

Haluatte pitää jumalamme. Siis pitäkää!

Muodoton varjo purkautuu patsaan särkeneistä railoista kurottaen halki ajan ja ulottuvuuden.

Jumalani, annan sinulle ruumiini!

Varjo tiivistyy, lähestyy, koskettaa, ympäröi.

Jumalani, annan sinulle vihani!

Kavahtakaa! Pian tuho kulkee keskuudessanne. Kaikkien nähtävillä!

Routakodon joulukalenteri, luukku 19

Raapaleet 275-289

Käännöskirja

Kiivas hengitykseni siivittää matkaani Kekkosen mausoleumin salattuihin käytäviin. Töölönrantaan nostatettu Alvar Aallon suunnittelema pyramidi kätkee allensa yhtä monta salaisuutta kuin sisäänsäkin. Kuljen nyt noita sinetöityjen katakombienkin alle porattuja kuiluja vastauksia etsien.

Otsalamppuni valokiila halkoo pölyistä ilmaa. Pysähdyn ja tutkin mukana kantamaani madonsyömää kirjaa jälleen kerran. Kanteen on riipustettu merkkejä, joiden kaltaisia olen nähnyt vain Pnakoottisissa käsikirjoituksissa. Kirjan sisältö taas, ei, siitä en saata edes hiiskua. Kartta ohjaa kulkuani.

Viimein saavutan hyisen kammion, jonka keskellä seisoo jalusta. Jalustalla lepää kirja. Perheessämme kulkenut perimätieto piti paikkansa!

Necronomicon, Mikael Agricolan varhainen suomennos Olaus Wormiuksen latinankielisestä laitoksesta.

Nyt saatan viedä sukuni kammottavan tehtävän päätökseen.


Ainetauko

Kello on kaksi. Annan katseeni kiertää ympäri pientä kokoushuonetta. ”Kuulkaahan, tässä taitaa mennä vielä tovi. Pidettäisiinkö tässä välissä iltapäiväinen riippuvuutta aiheuttavien aineiden tauko?”

”Hyvä idea”, joku sanoo. ”Minulle maistuisikin kuppi vahvaa.”

Marssimme taukohuoneeseen. ”Mitäs konsultti ottaa?”

”Jos ottaisin vain jotain yrttipohjaista.”

”Toki, ruoho on tuolla. Pistä palamaan. Entäs te muut?”

”Voi, lääkäri on huolissaan mahahaavastani. Ehkä lysergiiniä ilman happoa.”

”Minulle kuppi vahvaa. Mitä on?”

”Tänään löytyy vodkaa ja viskiä. Itse ajattelin ampua heroiinia silmään.”

Vilkaisen sivaria. ”Entä sinulle? Kokaa? Sieniä? Piriä?”

”Tuota, minä ajattelin ottaa kupin kahvia ja mennä pihalle röökille.”

Katsomme häntä kaikki. ”Oletko ihan hullu? Nuo aineet tappavat!”


Jokihirviö

”Mikäs muukalainen se täällä luuhaa?” joku sanoo takaasi. Käännyt katsomaan. Vanhahtava mies, joka nojailee keppiinsä. Huolimatta alkutalven viimasta miehellä on vain ohut pusakka, vaikka sinä hytiset toppatakissasi.

”Selvitän joen mysteeriä”, toteat lakonisesti. ”Jotakin piilee pinnan alla.”

”Eihän siellä mitään, kaloja korkeintaan”, mies sanoo. ”Tule, tarjoan tavernassa totin.” Sinä et usko häntä.

”Ihmisiä katoaa rannoilta. Jokin hirviö siellä piilee. Aion manata sen esiin!” Joki vei veljesi pojan, suru pysyy aisoissa vain toiminnalla.

Puhallat mystistä jauhetta kädestäsi veteen ja messuat taikasanoja. Vesi kuplii ja kuhisee. Ja nousee ylös. Aina taivaisiin asti.

”Ei pinnan alla”, mies sanoo. ”Teitin etsimä hirviö on joki itse.”


Yösolmu

Viimeinenkin valo asunnossa sammuu. Perheen yökyöpeli on luovuttanut, jättänyt pelin tai kirjan rauhaan, avannut ikkunan ja siirtynyt vihdoin höyhensaarille. Hengitys tasaantuu ja uni saa vallan. Tietoisuuden sammuessa valvonta lakkaa ja se on merkki. Merkki kaikelle sille toiminnalle, joka tapahtuu pimeässä ihmisten siitä tietämättä.

Pöydältä roikkuu johto. Toisessa päässä johto kytkeytyy tietokoneeseen, toisessa kuulokkeisiin. Johto on roikkunut levossa, mutta nyt se aloittaa kiemurtelun, joka muistuttaa kenties eniten itämaisten kobrien tanssia. Äänettömät sävelet puhuvat monimutkaisista solmuista, matemaattisesti mahdottomista. Kaikki tietokoneen takana olevat piuhat lomittuvat toisiinsa hurjissa kaapeleiden orgioissa.

”Johtomylläköitä olen nähnyt ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun näen jatkojohdon sotkeutuneena puutarhaletkuun.”


Pirunlehtien kintereillä

Käyn jatkuvaa taistoa muinaisia voimia vastaan. Suurimmat taistelut käydään piilossa ihmisten katseilta, maan syrjäisissä kolkissa, jonne sivistys ei koskaan tartu. Mutta joskus tuhoavia voimia palvovat kultistit pyrkivät saamaan hullujen jumaltensa sanan ihmisten ilmoille.

Istuksin mietteisiin vaipuneena Cosmisessa Cahvilassa, kun kiinnitin huomiota naapuripöydällä lojuvaan julkaisuun. Necronomicon! Julkisesti esillä! Katsoin ympärilleni ja näin niitä pinotolkulla joka puolella. Törkeä yritys saada ihmiset palvomaan Cthulhua! Riehuen ja huutaen keräsin ne kaikki reppuuni. Pakenin paikalta.

Juostessani kotiin kuljin Sarjakuvapuodin ohi. Ikkunasta näin samoja lehtiä sielläkin! Hyökkäsin sisään ja tungin kaikki pahuuden painotuotteet paitani sisään. Ryntäsin ulvoen pois.

Iltauutisissa kysytään: ”Miksi kylähullu ryösti sarjakuvatapahtuma Necrocomiconin ohjelmalehdet?”


Murtokeikka

”Ihan varmaan jäädään kiinni”, valitti Amis-Sami.

”Turpa kiinni”, ärähti Rystyniilo. ”Tee niin kuin sanon ja leikkaa ne johdot.”

Amis-Sami teki niin kuin Rystyniilo käski. Joukkoa oli johtanut Söderkullan Pate, mutta Pate oli pudonnut tikkailta epäilyttävissä olosuhteissa.

Sisällä oli pimeää ja autiota. Askelet kaikuivat kolkosti, kun kaksikko hiippaili seinänviertä.

”Ihan kuin joku katselisi meitä”, sanoi Amis-Sami.

”Itsehän katkoit kamerajohdot”, sanoi Rystyniilo. ”Kuka meitä katselisi?”

”Aaveet.”

”Aaveet? Älä helkkarissa manaa!”

Käytävän keskelle ilmestyi valoa loistava hahmo, Söderkullan Paten ruhjoutunut ruumis. ”Petturit!” kaikui ääni joka puolella.

Varkaat syöksyivät ulos, suoraan poliisin haaviin.

”Eivät tainneet pojat tietää tämän paikan olevan hologrammilaboratorio”, naureskeli alakerran aulavahti.


Kirja tulee kirjan luo

Ovelta kuuluu koputus. Kun avaan oven, ketään ei näy. ”Hei”, kuuluu jostain alhaalta. Katson jalkoihini. Siinä seisoskelee kirja. Kovakantinen, mutta nimestä en saa selvää. Muuta sanomatta se livahtaa sisään.

Suljen oven varovasti enkä tiedä mitä ajatella. Samassa kuuluu uusi koputus, pehmeämpi. Tällä kertaa kyseessä on pokkari. Sekin marssii sisään kuin omistaisi koko kirjahyllyn.

En saa ovea edes kiinni ennen uutta koputusta. Pihalla on pitkä jono kirjoja, jotka kaikki suuntaavat avonaisesta ovesta sisään varpaideni yli.

Mikäs siinä. Kirjat ovat kivoja. Jätän oven auki ja ohjaan letkan hyllyköihin.

Illalla huomaan leiman, joka on lyöty joka toisen sisäkanteen.

”Arvostelukappale.”

Se tämän vuoden yöunista.


Vakuutus

Vaikka katoaisin, se ei siirtäisi galaksin tuhoa paljoakaan. Kun minut julistetaan kuolleeksi, tietyt tiedot tulevat päivänvaloon.

Kuljettaessani kelviniittiä Giasaloloikista Sauaurmaan jouduin sluaggien väijytykseen. Alukseni vaurioitui ja pakovektorini kimposi lähikvadrantin singulariteettihologrammista Suureen tyhjyyteen. Sieltä minä ne löysin.

Aluksia. Miljoonia aluksia. Ne lensivät täsmällisessä muodostelmassa yhtä tahtia. Uusimmissa laserhoitut pinnat vielä kiiltelivät, vanhimmat olivat usean miljardin vuoden ikäisiä. Sotalaivoja, matkustaja-aluksia. Maailmankaikkeuden suurin laivasto.

Mikään ei estänyt minua. Palasin kotiin. Kertoisinko löydöstäni? Pelkäsin jonkun saavan selville minun tietävän. Vakuudeksi sitoutin julkistuksen kuolemaani.

Kukaan ei koskaan edes aavistanut.

Laivaston haluavat kaikki. Siitä syttyy galaksin polttava sota. Säteilysairaus vie minut kuukaudessa.

Pyydän, antakaa anteeksi vainoharhaisuuteni.


Kivun jumala

Astun odotushuoneeseen, jossa vartijat pitelevät päivän saalista. ”Ja mikäs tällä on vikana?” Vartija kiskaisee säkin pois miehen päästä. Mies räpyttelee silmiään valoon tottumattomana ja sopertaa: ”Polvi, polvi on kipee.”

”Kumpi?” kysyn ja totisesti toivon hoitajieni jo seuloneen sopivat. ”Vasen”, mies vastaa. ”Hyvä.” Heilautan kättäni. ”Viekää prepattavaksi.”

Käyn läpi listaani ja eteeni tuotuja potilaita. Silmänpainetta. Tulehtunut umpilisäke. Maksakirroosi. Kaikki elimet kelpaavat. Vedän viimeisen kohdan yli puutelistaltani.

Tohtori Frankenstein pyrki luomaan elämää, ihmisen. Minä aion luoda jumalan. Kokoan luomukseni kipeytyneistä ja sairaista osista. Olio tulee tuntemaan tuskaa niin kuin ei mikään muu eliömuoto koskaan ennen.

Kivun jumala! Vapahda meidät näistä viheliäisistä säryistä!


Suojelupoliisi

Olen juuri määräämässä kolme tarhalaista terrorismitarkkailuun hiekkalaatikkotappelun vuoksi, kun alaiseni törmää sisään kirjekuori kourassaan. ”Agenttimme tietyssä painotalossa antoi tästä vinkin.”

Avaan kuoren ja selailen paperinivaskaa. Pahimman luokan kiihotusta! Suorastaan luokkakapinaan yllyttävää materiaalia. Pohjois-Koreakin mainitaan. Parempi olla mainitsematta tästä CIA:lle, sotia on aloitettu kehnomminkin perustein.

”Pankaa jokainen kirjoittaja välittömästi tehostettuun tarkkailuun!” Tehostettu tarkkailu tarkoittaa tarkka-ampujaa kotikuusessa. Varmuuden vuoksi. ”Minun pitää tutustua tähän agitaatioon tarkemmin.”

”Kirjettä tiedetään odottaa. Mitä selitystä käytetään.”

Tuijotan paperia kädessäni. Siinä mainitaan Rovaniemi. ”Sanokaa, että kirje harhautui asiakaspalvelullisista syistä Rovaniemelle.”

”Kuulostaa kaukaa haetulta. Ei kirjan toimittaja tuota usko.”

”Kyllä uskoo. Ja jos alkaa epäillä, käskekää tehotarkkailijan toimia empimättä.”


Pitkä odotus

Katselen ikuisesti kelluvia tähtiä. Tulisia pätsejä iäisen jäisyyden keskellä. Tunnistan itsessäni jotain samaa. Ne eivät liiku, eivät välky, ja minä katselen niitä, koska muuta en voi.

Tuhoutuneen aluksen kipunoiva hylky on jäänyt kauas taakse näkymättömiin, mutta etäisyys kasvaa silti hetki hetkeltä. Pelastuskapselin työntimet ovat vioittuneet. Vaikka joku löytäisikin hylyn, vaikka joku tietäisi etsiä meitä, kapseli on kuin hiukkanen maailmankaikkeuden taustaa vasten.

Liikahdan ja hipaisen ruumista. Värähdän. Minä, joka olen tottunut kuolemaan. Näkemään sitä. Tuottamaan sitä. Silti, hän ei olisi ansainnut sellaista loppua. Hidasta.

Mahtaako hätäsignaali toimia? Kauaksiko happi riittää? Näihin kysymyksiin en tiedä vastausta.

Odotan. Kertoisinko odottaessani, miten kaikki tapahtui?


Syys

Syksyinen maailma on väritön ja minä katselen sitä sillalta, kaivaten puita. Rapistuneita tiilirakennuksia peltikattoineen silmänkantamattomiin, verhoutuneena tihuttavan sateen taa. Sateen, joka ei ole kylmä eikä lämmin, se vain kastelee ja mustaa mielen. Nielee sen vähän elämänilon, joka minulla on enää jäljellä tässä rähjäisessä kaupungissa.

On ilta. Ihmiset ovat paenneet koteihinsa, keillä sellainen on, tai hylättyjen rakennusten suojiin. Silti kadut eivät ole autiot. Konemiehet ovat kömpineet esiin sieltä missä ne viettävätkään päivän. Jos äitini olisi täällä, hän kieltäisi minua menemästä. Mutta hän on kuollut.

Kun ajattelen häntä, minusta tuntuu samalta kuin miltä nykyinen maailmani näyttää. Kolealta. Värittömältä. Yksinäiseltä.

Kesä on ohi.


Atlantoksen veljet

Kulkaa varoittava tarinani, ja ottakaa opiksi.

Olipa kerran kolme veljestä, joita heidän vanhempansa varoittivat koskaan poistumasta Elovyöhykkeeltä. Eräänä päivänä yksi veljistä, Dagonos, sanoi haluavansa nähdä pohjan. Namoros ja Atlantos sanoivat, että pohja oli vain myytti, mutta yhdessä he lähtivät sukeltamaan. Pian mustuus ympäröi heidät ja paine puristi. Dagonos vajosi syvyyksiin toisten kääntyessä takaisin.

Toinen veli, Namoros, sanoi, että kuolleen sielu nousee pintaan. Atlantos sanoi pintaa vain myytiksi, mutta yhdessä he lähtivät nousemaan. Pian valo häikäisi heidät ja rinta tuntui pullistuvan palloksi. Namoros jatkoi kohoamistaan Atlantoksen kääntyessä takaisin.

Älkää siis lapset koskaan poistuko Elovyöhykkeeltä. Jos niin teette, jaatte veljieni surkean kohtalon.


Vanhaa viskiä

Astun baariin ravistellen vettä sateenvarjosta. Tervehdin hymyilevää isäntää. ”Muistatteko minut? Sanoin ettei näin hyvää viskiä muualta saa.”

Isäntä nyökkää. ”Palasitte jo Lontoosta?”

En vastaa. ”Sanoitte viskiänne 200-vuotiaaksi. Löysitte ikivanhan sukukätkön tiluksiltanne, niinhän se oli?”

”Seison edelleen sanojeni takana.”

”Säästin tilkan ja vein sen analysoitavaksi. Tavara on eittämättä vanhaa. Mutta sisälsi nykyajan epäpuhtauksia. Agentuurini kutsuu sellaista temporaaliseksi anomaliaksi.”

”Hä?”

”Epäilen, että teillä on aikakone.”

Isännän hymy hyytyy.

”Se on hallituksen salaisten säädösten vastaista. Selvä laitteiston takavarikkoperuste.”

Isäntä kalpenee.

”Toisaalta, te olette viskin valmistuksen ammattilainen. Me emme pystyisi samaan. Agentuurini voisi katsoa rikettä läpi sormien…”

Isäntä nyökkää varovasti.

”…sopivaa vuotuista viskierää vastaan.”


Mustaa jäätä

Kellon soidessa tarkistan ensimmäiseksi ulkolämpömittarin. Jos on yli nollan, voin jatkaa uniani. Tänään ei ole.

Avaan kaapin ja otan pukupussin esiin. Prässit ovat suorassa ja kengätkin lankissa kevään jäljiltä. Kiinnitän vielä punavuorisen mustan viitan harteilleni ja painan silinterin päähäni. Katselen itseäni peilistä arvioivasti. Jotain tuntuu puuttuvan.

Aivan! Teräväkärkinen tekonenä. Tyylikysymys, ymmärrättehän.

Kun asuste on kohdallaan, haen työvälineet komerosta. Ämpäri ja harja.

Aloitan sillanpielestä, varjokohdasta. Kastan harjan ämpäriin ja alan luututa tien pintaa. Ohuen ohut, lähes näkymätön jääkerros jämähtää välittömästi paikalleen.

Odotan. Pian viininpunainen Audi porhaltaa esiin. Se osuu suoraan mustaan jäähän ja renkaat sutien ryskyää pöpelikköön.

Hyvä. Sitten seuraava mutka.

Routakodon joulukalenteri, luukku 18

Raapaleet 260-274

Romaanileiri

Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?

Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”

”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.

”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”

”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.

”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”

Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.

”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”


Pizzakuski

Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.

Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.

Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.

Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.


Tulen synty

Istumme niitylle tallotulla aukiolla. Puhemies paukuttaa mammutinluuta kiveen saadakseen kokoukseen järjestystä. ”Hiljaisuutta! Olemme kuulleet raportin tulenkehitysprojektin kipinävastaavalta. Kommentointipuheenvuorot pyydetään raajaa nostamalla.”

Ooggah, paikallinen pahanilmanlintu, vispaa kättään kuin mielipuoli.

”Herra puhemies! Haluaisin tiedustella, miten voidaan taata, ettei tämä tuli, jos sen kehittelyn sallitaan jatkua, kerran sytyttyään riistäydy ihmiskunnan hallinnasta ja lopulta polta jokaista puuta, kasvia ja sanalla sanoen orgaanista oliota kuoliaaksi koko planeetan kattavassa katastrofaalisessa maastopalossa.”

Jestas mikä homo neanderthalensis! Viime viikolla huolena oli Nibiru, nyt globaali tuho parin nuotion vuoksi. Tekisi mieli kalauttaa nuijaa nuijalla päähän, mutta se ei olisi demokraattista.

Kokouksen keskeyttää sapelihammastiikereiden hyökkäys. ”Jatkamme iltapäivällä”, puheenjohtaja huutaa puunlatvasta.


Jekku

”Nyt löytyi!” Randall huutaa. Asennan fuusiopommin ja siirrymme sadan kilometrin päähän. Kun palaamme, jäähtyvässä kuopassa seisoo pikimusta staasikuutio.

”Avataanko?” Randall kysyy.

”Älä ole hullu! Emmehän tiedä, mitä siellä on sisällä”, sanon.

”Voi olla jotain arvokasta”, Randall inttää.

”Voi olla kuutiometri valkoista kääpiötä.”

”Minkä ihmeen vuoksi?” Brock pistää väliin.

”Keppostelun vuoksi.”

”Kuka nyt olisi niin mulkku?”

Tuijotan Randallia merkitsevästi. Joku oli yöllä täyttänyt saappaani kiisselillä. Randall painaa katseensa, mutta yrittää edelleen. ”Staasinavaajien palkkiot ovat suurempia.”

”Suurempi on riskikin”, huomautan. ”Avaa jos tahdot, kunhan odotat, että minä ja Brock pääsemme ainakin ratasäteen päähän.”

Kaukaisuudessa planeetta räjähtää.

”Antimateriaa”, Brock sanoo.

”Kepponen”, minä vastaan.


Kiertoratakirje

Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.

Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.

Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.

Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.

Hän heittää lennokin kohti planeettaa.


Aikajekku

Järsin omenaa seinään nojaten. Aurinko on jo laskemassa ja ilma on tiheänä tuhkaa, jota on satanut taivaalta tunteja.

Katselen pöydästäni aukion yli ensimmäisen vuosisadan roomalaisarkkitehtuuria. Vielä ennen aamunkoita tämä kaupunki hautautuu pyroklastiseen pilveen. Kuuma kiviaines ja myrkylliset kaasut tappavat yli kuusitoistatuhatta ihmistä.

Viskaan karan menemään ja nousen. Voisin varoittaa ihmisiä, mutta olkaamme realistisia. Jos puolitoistamiljoonaa tonnia sekunnissa materiaa taivaalle puskeva tulivuori ei riitä syyksi lähteä livohkaan, ei tuomiopäivän julistaminenkaan hyödytä. Ei, läsnäoloni syy on toinen.

Käyn useassa talossa jättämässä jälkeeni Rubikin kuutioita ja Eiffel-tornin pienoismalleja. Sitten astun taas aikakuplaan.

Joskus mietin, mitä jos aikamatkailun olisi keksinyt ensimmäisenä jokin vakavamielinen taho.


Kukat

Olen aina pitänyt kukista, vaikka ne ovatkin tappavia. Jokin niiden ulkomuodossa viehättää minua. Kenties terälehtien värillisyys, tai sitten pidän enemmänkin niiden tuoksusta.

Pienestä saakka minua on varoitettu niistä. Ei saa mennä lähelle, ei missään nimessä saa koskea. Äiti piti niiden nuuhkimista vastuuttomana, mutta aina välillä pääsin yksin ulos, ja haistelin niiden huumaavia tuoksuja.

Monta kertaa viilsin sormeni kukan terälehteen ja pienten haavojen vuotaessa verta valehtelin aina koskeneeni lasinpalasiin. En tiedä, uskoiko äiti satuihini.

Tuuli tulee kedolta, mutta en pakene sisään. Tunnen tuoksut puuskissa ja seison puhurin lennättämiä terälehtiä odottaen. Punainen ja keltainen ja sinertävä vihuri syöksyy aukean yli värien spiraalina.


Lehmätaso

Katson kännykän karttaa ja huokaisen syvään. Käännyin varmaan vasemman sijasta oikeaan ja nyt olen laajan niityn aivan väärällä puolella. Kiertää en kyllä aio. Kiipeän aidan yli ja lähden taivaltamaan lehmihaan poikki.

Kantturat eivät minusta piittaa, huiskivat vain hännillään kärpäsiä. En ole landella ensimmäistä kertaa, joten osaan välttää liukumiinat sujuvasti. Kuljen siis vihellellen paita vyötäisille kietaistuna.

Reittini kulkee laihan lehmän läheltä. Taputan sitä ohikulkiessani toverillisesti. Syö sinä heinää, minä syön sitten sinut. Samassa eteeni aukeaa energiakurimus, joka imaisee minut sisäänsä.

Kun tokenen, minut ympäröi joukko kirvein aseistautuneita lehmiä. Luikahdan niiden välistä ja pötkin pakoon minkä pääsen.

Jos tästä selviän, ryhdyn kasvissyöjäksi.


Homekylät

Syksyn jälleen koittaessa riisumme vaatteemme ja kokoonnumme kesäkylän keskusaukiolle. Jokaiselta ajellaan karvat silmäripsiä myöden. Ensi vuonna olen riittävän vanha työhön. Minusta tulee ehkä karvojenajelija. Lopuksi kylvemme joessa, vaikka tiedämme, ettei se hävitä itiöitä.

Kun olemme nousseet laaksosta korkealle vuoristoon, katson vielä kerran palavaa kyläämme. Minua surettaa, vaikka tiedän sen olleen jo homeen mädättämä. On aika vaeltaa vuorten yli etelälaaksoon ja rakentaa uusi kylä talveksi.

Matkalla puhdistamme itsemme kylpemällä lumessa ja nukkumalla pakkasessa. Vaikka talven jälkeen home ajaa meidät taas tiehemme, emme halua viedä etelälaaksoon itiöitä ehdoin tahdoin.

Perillä rakennamme uuden talvikylän. Talvipäivänseisauksena saan hyviä uutisia. Minut on hyväksytty karvojenajelijan oppiin.


Sodanjumalat

”Miksi sinun pitää mennä?” Zabrina kysyy ja painautuu pimeydessä tiukemmin kylkeäni vasten.

”Oletko koskaan huomannut, että jokaisen planeetan hallintoaivot on nimetty jonkin sodanjumalan mukaan?” kysyn unisena.

”En ole ajatellut asiaa.”

”Miksihän niin on?”

”Nimet ovat kai aina olleet samat.”

”Mutta kuka ne antoi? Kuka ne nimesi?”

”Niiden rakentajat, luultavasti.”

”Keskustietokoneet rakennettiin jo kansallisvaltioiden ja korporaatioiden aikaan. Ei silloin tehty yhteistä nimipolitiikkaa. Yhdessä ei tehty mitään.”

Zabrina on hiljaa.

”Minä uskon, että koneet nimesivät itse itsensä.”

”Koneet? Eihän koneilla ollut omaa tahtoa. Aivoilla vasta.”

”Ja miksi juuri sodanjumalia?” mutisen unisena. ”Mistä se kertoo?”

”Siksikö menet?” Zabrina kysyy.

”Jonkun pitää selvittää salaisuus.”


Vampirismia vuokralähiössä

Ryhdyin syömään päivittäin verilettuja. Puolukkahillolla totta kai, puolukat varjäävät huulet punaisiksi. Iltaisin istun parvekkeella juomassa punaviiniä. Lasista, pullon pidän piilossa.

Työpaikan vaihto kirpaisi. Veripankki ei halunnut palkata ketään, mutta ottivat ne ilmaisen harjoittelijan, kun oikein ruinasin. Asiaani helpotti, kun lupauduin ottamaan yövuoron. Siihen ei ollut tunkua.

Sitten etsin ohjeet, miten tehdä koirapillistä lepakoita houkutteleva malli. Puhaltelen siihen ennen töihin lähtöä viiniä naukkaillessani. Lepakoita lentelee talon ympärillä yleensä kymmeniä.

Hankin myös mustan viitan ja kulmahampaisiin klipsautettavat terävät kärjet. Ulkoseikkojen on oltava kohdallaan mielikuvien lisäksi.

Naapurini tokaisi kerran, ettei kaltaistani ruippanaa tarvinnut pelätä. Miten lie? Nyt se syö valkosipulia ja tilaa Vartiotornia.


Sisämaailma

Herätessäni puun juurelta Kila istuu vieressäni silmät loistaen. ”Agartha ei ole koko maailma”, hän huudahtaa.

”Mitä muuta muka on?” huokaisen, ja venyttelen. Taas tämä keskustelu.

”Kokonainen maailmankaikkeus”, Kila sanoo ihan kuin hänen väitteessään olisi järkeä.

Nousen seisomaan. ”Usko nyt, Agartha on kaikki. Ei maan alla ole toista, kuperaa pintaa, jolla eläisi ketään. Aina sinä jaksat.”

”Tällä kertaa minulla on todisteita!” Kila johdattaa minut läheiselle kivelle. Siihen nojaa oudosti pukeutunut hahmo.

”Poika puhuu totta”, vieras sanoo. ”Te elätte maailman sisäpinnalla yhden tähden ympärillä. Mutta tähtiä on lukemattomia.”

”Hulluuksia”, puuskahdan

”Mikä se olikaan missä me elämme?” Kila kysyy.

”Dysonin kehä”, vieras vastaa.


Ensisynnyttäjä

Aika tehdä osastokierros. Avaan potilaslistan silmää räpäyttämällä. Hyperlinkit asettuvat kauniisiin jonoihin. Huomaan, että rouva Keller on merkitty kotiutettavaksi. Päätän käydä hänen luonaan ensimmäisenä.

”Mitenkäs pikkuinen jakselee?” kysäisen. Vauva imee innokkaana rintaa. Painonkehitys on ollut erittäin suotuisaa.

”Hyvin! Hän herää syömään parin tunnin välein”, rouva Keller vastaa. ”Mutta on eräs asia, josta minun on pitänyt kysyä.”

”Niin?”

”Digitaalikopiosta.”

”Anteeksi?”

”Siis, tässähän tämä tyttö nyt on, fyysisenä. Mutta entä digitaalikopio? Lataanko sen netistä vai miten asia hoidetaan?”

”Ahaa, teille ei vielä ole luovutettu sellaista.” Otan taskustani tamagotchin ja siirrän siihen neuraalihologrammin sairaalan tietokannasta. ”Tässä on julkaisuversio. Varmuuskopiot kannattaa hoitaa sitten vakuutusyhtiön kautta.”


Finaali

Vähennän liikemäärääni ja tarraudun asteroidin pintaan. Tunnustelen sen koostumusta ja kokoa. Massiivinen. Iso. Tarkoituksiini sopiva. Muutan sen kurssia ja tönäisen sen sisäjärjestelmää kohti.

Laskelmani ovat tarkkoja, hyvin tarkkoja. Määritän vaivatta jokaisen kappaleen radan miljoonien vuosien skaalalla. Sille ei kuitenkaan ole tarvetta nyt. Muutama vuosikymmen riittää. Tönin pienempiä kiviä liikkeelle. Varoituslaukauksiksi. Sitten odotan.

Ensimmäisen ennustamattoman lähohituksen sattuessa ihmiskunnan läpi kulkee pieni pelon värähdys. Vaikka tapaus uutisoidaan, harva kiinnittää huomiota. Sitten tulee toinen ohitus, ja pelko kasvaa.

Kolmas, neljäs. Kymmenes. Kukaan ei enää välty paniikilta. Pelko ruokkii minua. Kuinka väristyttävän kiihkeää!

Viimein jättiläiseni saapuu.

Se ei mene ohi.

Kokonaisen lajin kuolonkauhu. Ekstaattista!


Päättymätön sotilas

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä. Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani. Siirryn holopöydän luo ja selaan univormuvaihtoehtoja. Sininen. Tulostan itselleni vaatteet ja pukeudun.

Seuraavaksi valitsen aseen. Tarkkuuskivääri. Tulostan senkin. Muita varusteita? Taisteluhuumeita, yönäköpiilolinssit, kenttäpakki. Tulostan. Olen valmis.

Asettaudun poistokammioon, tulostettuun inertiakoteloon. Putoan kiertoradalta planeetan pinnalle keskelle taistelua. Syöksyn kiven taa ja alan napsia vihollisen sotilaita yksi kerrallaan. Kun pääsen kolmeentoista, kranaatti räjähtää takanani. Kuolen.

Kiertoradalla kloonauskenno tulostaa ruumiin, täysin valmiin aikuisen ruumiin. Tietoisuuteni ladataan kehoon ja käynnistetään. Missä olen? Aivan. Tukikohdassa.

Kauanko tätä sotaa on jo jatkunut? En tiedä.

Astun ulos kloonikennosta ja pyyhin kasvuliuoksen iholtani.

Raapale 353 – Loppu tulee (18.12.)

Loppu tulee

Aamun lehden etusivulla uutisoidaan, että parin päivän päähän povattu maailmaloppu ei oikeasti olekaan tulossa, kyseessä on huuhaajuttu. Pyöritän silmiäni ja ryystän kahvia. Aika suunnata kauppaan ja hamstrata hieman. Kello on vartin vajaa seitsemän, ehdin hyvin ennen ryntäystä.

Kerään kärryyn kasoittain säilykkeitä, kuivatuotteita ja niin paljon tuoretavaroita kuin jääkaappi ja kylmäkellari vetävät. Kassapoika katselee alta kulmain, minä taas hymyilen ja vinkautan korttia. ”Jos loppu tulee, lasku ei ehdi langeta”, heitän. Marketti alkaa olla jo täynnä hysteerisiä asiakkaita.

Sama juttu jokaisen maailmanlopun kanssa. Huuhaan uutisointi, vaikka siitä varoittaen, saa aina laumat liikkeelle. Seuraavat viikot kaikesta on pulaa hamstraajien vuoksi.

Kerrankin olen varautunut.