Raapaleet 321-335
Tulta syöksevä lohikäärme
Shinchuanin maakunnan asukkaat olivat tunnettuja piloistaan. Heillä oli tapana järjestää mitä mittavimpia jäyniä, kuten sain huomata kerätessäni veroja alueella. Buddhalla kiitos, että olen hengissä.
Eräänä päivänä he päättivät jekuttaa vuorella asuvaa lohikäärmettä. Uteliaisuuttani lähdin mukaan katsomaan, mitä tapahtuisi.
Kunnianarvoisa, vihreäkylkinen lohikäärme astui luolastaan. Sen siimamaiset viikset roikkuivat pitkinä, häntä liikahteli laiskasti. ”Mitä te haluatte?” se kysyi.
”Osaatko hönkiä tulta?” kylän vitsikkäin mies kysyi.
”Osaan!” Lohikäärme puhalsi lieskoja.
”Osaatko heiluttaa päätäsi?”
”Osaan!” Viikset piiskasivat ilmaa.
”Osaatko tehdä molempia yhtä aikaa?”
”Osaan!” Kärventyvien karvojen katku tunkeutui nenääni.
Kyläläiset nauroivat, minä piilouduin kiven taakse.
Nykyään Shinchuanin maakunnan asukkaat ovat tunnettuja myös heikosta arviointikyvystään.
Huono trippi
Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.
Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.
Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.
Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.
”Poliisilla? Joku Slemmyä silämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”
Muuri
Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.
Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.
”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.
Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”
”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”
”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”
Vartija nyökkää.
”Pidätetaankö minut?”
”Ei.”
Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”
”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”
”En tiedä.”
”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”
”Pelottaako sinua?”
”Kyllä.
”Minuakin.”
”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.
Sininen kukka
Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.
Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.
Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.
”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.
Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.
Ääni
”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.
”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?
”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?
”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?
”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!
”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?
”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”
Meren kansa
”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”
Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.
Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.
Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.
En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.
Valvontaisku
Kurkistan varovasti verhojen välistä. Naapurin luota kuuluu ääniä. Mustiin pukeutuneita miehiä, hakkaavat oven sisään murtajalla. Kuulen koiran haukuntaa, sitten laukauksen.
Ikkunoista näkyy valoa sarjatuliaseiden nakuttaessa. Kiljunta muuttuu korinaksi.
Verinen, alaston mies raahataan ulos. Se on Frank. Ennen kuin ehdin ihmetellä muun perheen kohtaloa, palopommit hiillostavat jokaisen huoneen. Näppäilen hätäkeskuksen numeroa, kun tunnistan merkin mustapukuisten selässä. Lisenssivalvonta. Voi paska.
Päivällä Frank kertoi tyttärensä kuulleen koulubussissa pätkän musiikkikappaletta, johon ei omistanut kuuntelulisenssiä. Tunnetusti jälkikäteen ei auta yrittää paikata tilannetta. Pihalla mustapukuiset ampuvat Frankia päähän kolmasti.
Aseen piippu painautuu poskeani vasten. Heilutin kai verhoja. ”Et nähnyt mitään. Allekirjoita vaitiolositoumus. Tai tiedät, miten käy.”
Metsämaja
Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.
”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.
”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”
Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.
”Mitä…?”
”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.
”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”
”Mutta…?”
”Noin me kaikki majat puretaan.”
Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.
Kaunis päivä
Astahdan pihalle. Päivä on lämmin muttei kuuma. On alkukesän ilma, vaikka kalenterini näyttää marraskuun loppua.
Aurinko on korkealla. Sen asennosta päättelen olevan alkuiltapäivä. Rannekelloni näyttää kahdeksaa. En tiedä, miksi kannan sitä enää mukanani. Ehkä muistojen vuoksi.
Kovin harva enää muistaa maailmaa sellaisena kuin se joskus oli. Mekin, jotka muistamme, olemme kuoleva heimo. Minä olen jo vanha mies.
Nuoremmat eivät usko tarinoitamme, tai ainakaan välitä. Ja miksi välittäisivät? Ei heille ole merkitystä sellaisille asioille kuin yö tai talvi, rankkasade tai iltahämy.
Nykytilanteen syystä ei ole varmuutta. Minun teoriani on, että ihmiskunta saavutti huonon kirjallisuuden tapahtumahorisontin. Nyt kaikki tapahtuu aurinkoisena, leppeänä päivänä.
Kyytiläinen
Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.
”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.
”Nyt olen.”
Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.
”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.
Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.
”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”
Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.
Duunimatka
Avaan oven ja suljen sen saman tien uudestaan. Että osaa olla kylmä, aivan perkeleellisen kylmä. Kiskon päälleni toisenkin villapaidan ja sitten toppatakin. Hanskat menevät käteen hyvin, mutta pipo on jälleen ongelma. Se ei meinaa pysyä millään, mutten haluaisi puhkoa siihen reikiäkään.
Astun ulos uudemman kerran. Hyytävä viima vihloo naamaa. Maassa ei ole hiutalettakaan lunta, mutta jäätä on kaikki paikat täynnä. Hiihto olisi edes vaihtelua, mutta kun ei niin ei. Eikä duunistakaan voi olla pois pelkästään kylmän sään takia. Istahdan rahille ja kiskon hokkarit sorkkiin.
Kauanko siitä on, kun Suomi voitti Euroviisut? Kahdeksan vuottako jo?
Eikö tähän saatanan pakkaseen koskaan totu?
Velhon oppipoika
Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.
Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.
Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.
Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.
Valikot
Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.
Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.
Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.
Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.
”Kulta, olen kotona.”
Kuolleiden armeija
Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.
Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.
Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.
Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.
Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”
Myräkkägambiitti
Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.
Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.
Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.
”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.
”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.
Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.
”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”
Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.
”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.
Routakoto 