Aihearkisto: Kirja

Triljoonasade

Triljoonasade
Nicholas Fisk
Suomentanut Olavi Paavilainen
WSOY, 1978
ISBN: 951-0-08615-0

Triljoonasade kuuluu niihin scifikirjoihin, joita luin ala-asteikäisenä. Sellaiset kolmekymmentä vuotta sitten. Kirja oli jäänyt mieleen, mutta vuodet olivat pyyhkineet kaikki muistikuvat mennessään. Niinpä en osannut lapsilleni muuta sanoa kuin että tästä isi piti silloin joskus, muttei muista enää miksi. Perustelu meni kuitenkin läpi ja sain luvan lukea vanhan lapsuudensuosikkini iltasaduksi.

Kirjan nimi on hyvä, jos se sekä jää mieleen että yksilöi kirjan täsmällisesti lajitovereidensa joukosta. Triljoonasade on juuri tällainen nimi. Kirja kun kertoo siitä, kun Harbourtowniin eräänä päivänä satoi triljoonia.

Triljoonat ovat pieniä osasia, joissa on reunoilla hammastukset ja keskellä joko pyramidimainen uloke tai sitä vastaava kolo. Tämä seikka ei kuitenkaan tee niistä vielä erityisen kiehtovia, mutta onneksi niillä on muitakin ominaisuuksia. Ne osaavat liikkua. Ne osaavat liittyä yhteen. Ne osaavat jäljitellä. Ja yhtäkkiä niitä on joka puolella Maapalloa. Ne muodostavat mitä moninaisimpia muotoja, kuten rannerenkaita, kirjaimia tai vedenalaisia linnakkeita. Armeijaa eivät rannerenkaat kiinnosta, mutta sotilaallishenkiset, synkät ja mysteeriset rakennelmat kylläkin.

Ihminen pelkää tuntematonta. Paitsi lapset. Lapsille triljoonat ovat yhtä tuntemattomia kuin aikuisille, mutta heille nuo taivaalta satavat, kimaltelevat helyt edustavat maailman ihmeellisyyttä siinä missä karriäärimilitaristi näkee vain uhkia. Harbourtownin lapset riemastuvat triljoonasateen muodossa saapuvasta yllätyksestä ja reagoi kukin tavallaan. Mina tekee itselleen koruja, Scott kaivaa esiin mikroskoopin. Pian hän on maailman johtava triljoona-asiantuntija. Onneksi siitä ei monikaan tiedä.

Scottin aisapariksi ei nouse kukaan muista lapsista vaan vammautunut, arpeutunut entinen astronautti Ikaros, joka lähetetään Harbourtowniin ensimmäisten joukossa tutkimaan triljoonia. Juuri hänen kanssaan Scott käy keskusteluja triljoonien luonteesta, armeijan reaktioista ja elämän suurista kysymyksistä. Kumpikin on sydämeltään tiedemies, mutta sielultaan toinen on vasta lapsi ja toinen on kohdannut yksinään avaruuden armottoman vaarallisuuden. Yhdessä he pureutuvat perustavanlaatuisiin kysymyksiin, kuten mitä triljoonat ovat, mistä ne tulevat ja voivatko ne viattomasta käytöksestään huolimatta olla uhka.

Tapahtumia seurataan lasten silmin. Scott, Bem, Panda ja Mina ovat ainutlaatuisessa asemassa tarkkailemaan maailmaa mullistavia tapahtumia, kun armeija perustaa tukikohdan Harbourtowniin ja kivenkova kenraali Hartman tulee aina vain vakuuttuneemmaksi siitä, että ydinaseet on ainoa varteenotettava keino tuhota triljoonien olemassaolon aiheuttama eksistentiaalinen uhka. He pääsevät seuraamaan lähietäisyydeltä neuvonpitoja, joista osa pidetään Scottin kotona, kuuntelevat uutisia maailmalta, joutuvat mediamyllytykseen ja keräävät viikkokaudet triljoonia vetokärryihin muiden lasten kanssa armeijan määräyksestä.

Nyt, luettuani kirjan vuosikymmenten jälkeen uudelleen, ymmärrän hyvin, miksi nuorempi minäni tykästyi tähän tarinaan niin kovin. Triljoonat olivat kiehtova eliömuoto ja lasten tarjoama näkökulma antoi minulle mahdollisuuden livahtaa Harbourtownin kaduille ihmettelemään katujen varsille kinostuneita, kimmeltäviä kasoja, joissa muhi ihastuttava outous. En enää muista, millainen se tunne silloin oli, enkä enää tavoittanut sitä uudelleen. Sen se ikä tekee. Siksi jotkin kirjat ovat ehdottoman parhaimmillaan juuri lapsena luettuna. Toisaalta sama pätenee moneen muuhunkin opukseen ja eri elämänvaiheissa puhuttelevat eri teokset. Voin kuitenkin olla tyytyväinen, että tarjosin nyt omalle jälkikasvulleni mahdollisuuden kokea jotain samankaltaista, kun ikähaarukka vielä sopi.

Tiikeri-sarjassa, johon Triljoonasadekin kuuluu, oli myös muita nimikkeitä, jotka ovat jääneet samalla tavoin mieleeni. Taistelu Venuksessa voisi olla sopiva, muistelen. Tohtori L – vieras kuolleesta maailmasta oli jotenkin surumielinen ja hivenen ahdistava. Kolme K – kaupungin valtias oli lopetukseltaan alakuloinen. Uhka syvyydestä ei ole jättänyt senkään vertaa muistoja. Muitakin ehkä luin, mutta suurin osa niistä on painunut täysin unohduksiin. Joten ehkä seuraavaksi vuoroon tulee nuorten Heinleinia Podkaynen seikkailujen muodossa (päähenkilöä en muuten muistaisi, mutta joskus hämmästelin, miten Podkayne of Mars kääntyi muotoon Taistelu Venuksessa) tai sitten heitän kehiin todellisen klassikon, jolle yksi kirja ei riitä. John Christopherin legendaarinen trilogia Tripodien aika.

***

Tämä blogaus on osa kirjabloggareiden tapahtumaa Vanhan kirjan arvostuspäivä, jonka tarkoituksena on nostaa esiin kirjakauppojen hyllyiltä jo kadonneita kirjoja.

Vanhan kirjan päivä 9.4.2014

Operaatio: Harmageddon

Operaatio: Harmageddon
Antti Eronen
Myllylahti, 2013
ISBN: 978-952-202-445-9

Kirjan lähtökohta on mielenkiintoinen. Teknologinen maailma on romahtanut liki vuosisata sitten ja sen tuhkasta noussut Puolue on ottanut tavoitteekseen teknisen kehityksen suitsimisen. Vaikka tämä Kiinan alueelta noussut liike ei suoraan hallitse koko planeettaa, on se silti selvästi voimakkain entiteetti ja viime aikoihin asti on määrännyt tahdin.

Terraformattu Mars on vihdoin saanut itsenäisyyden, ja samalla menettänyt sen. Valittu parlamentti on Puolueen sätkynukke siinä määrin, että langat näkyvät selvästi kuin avaruushissin kaapeli. Planeetan itsenäisyyttä vuosikymmeniä ajanut liike on saanut tarpeekseen. Sirpaleista koostuva separatistiliike on päättänyt iskeä kerrankin yhtenä rintamana ja kaapata vallan lopultakin marsilaisille.

Tarina tapahtuu yhden toiminnantäyteisen päivän aikana, jolloin taistelut riehuvat niin Marin pinnalla kuin kiertoradallakin. Päähenkilöt levittäytyvät kentälle kukin puuhaamaan omiaan ja joillekin alkaa pikkuhiljaa selvitä, että tapahtumien taustalla vaikuttaa jokin muukin kuin ilmiselvät tahot. Neoluddiittipuolueen itsenäisenä käsikassarana ja valvontaelimenä toimii TekPol, joka konkreettisesti puuttuu liian edistykselliseen teknologiaan. Sotavoimia edustaa YK:n joukot sekä Marsin oma armeija MSDF. Paikallistasolla myös poliisijoukoilla on oma roolinsa separatistien toimia tutkittaessa. Kaiken tämän keskellä jonkinlainen salaliitto masinoi sekasortoa. Näillä eväillä käsissä pitäisi olla koukuttava tarina, mutta kerronta ei missään vaiheessa lähde verbaaliseen lentoon.

Jokaiselle hahmolle on annettu omat kipupisteensä ja kysymykset, joihin he etsivät vastausta kaiken väkivallan keskellä. Avaruuskapteeni Evelynillä on hankala suhde äitiinsä, joka on häntä korkeammalla komentoketjussa. Tyra on tullut Marsiin poliisiksi, mutta on jäänyt eristyksiin liiallisen puolueintoilunsa vuoksi. Ananda haluaa miellyttää isäänsä kaikin tavoin, vaikka ryhtymällä marttyyriksi kuten äitinsäkin, mutta rohkeus ei riitä. Tästä huolimatta hahmoihin on hankala saada yhteyttä. Kerronta ei välitä tunnetta vaan informaatiota, ikään kuin hahmot lukisivat vuorosanansa todella tarkoittamatta niitä. Henkilökohtaiset kehityskaaret jäävät vajaiksi ja tuntuvat epätyydyttäviltä. Miten he muuttuivat tarinan aikana? Mihin he päätyivät ihmisinä? Tämä ei välity kirjan sivuilta kunnolla.

Lisäksi olisin toivonut päähenkilöille enemmän rekisteriä, erilaisia ilmaisutapoja. Sisäiset monologit muistuttivat toisiaan eikä puhetapakaan tehnyt suurta eroa hahmojen välillä, oli kyseessä sitten kenraali tai teinityttö.

(Ja kun pari päivää sitten törmäsin Dalekien kirjoitusohjeeseen…

@DalekAdvice: EVERY WRITER HAS A WORD THEY OVERUSE. SEEK IT. LOCATE IT. EXTERMINATE IT. EXTERMINATE! EX-TER-MI-NAAA– OH.

…huomasin enempiä pohtimatta, että tässä kirjassa tuo sana oli ”paskiainen”.)

Osan näistä ongelmista muodostaa Antti Erosen tapa kuvata asioita. Teksti on pullollaan tarpeettomia määreitä ja täytesanoja, jotka vähentävät kohtausten voimaa, ja hahmojen päiden sisällä kiertäviä asioita kerrataan väsyksiin asti. Kirja olisi kaivannut ankarampaa toimittajaa, joka olisi auttanut karsimaan ylimääräiset pois. Nyt kaikkien selittelyjen jälkeen lukijalle ei jäänyt löydettävää, koska kaikki olennaiset asiat selostettiin puhki moneen kertaan.

Maailma oli mukavan eheä ja uskottava. Vallitseva järjestelmä eri klikkeineen oli pohdittu kuntoon ja teknisten seikkojen uskon olleen kohdallaan, kuten perinteisemmässä scifissä kuuluukin. Inhoan sitä, jos en saa maailmasta kunnolla otetta, mutta se ei todellakaan ollut tämän kirjan ongelma. Melkeinpä päin vastoin. Jokainen vähänkään merkityksellinen seikka oli taustoitettu läpikotaisin, mikä auttaa, jos haluaisi luoda kirjaan liittyvän roolipelin, mutta uuvuttaa tekstimassana pidemmän päälle.

Plussaa annan siitä, että päähenkilöt olivat kaukana täydellisestä. Kullakin riitti vikoja ja huonoja puolia, ja ilman niitä hahmot käyvät tylsiksi. Ongelmana ei ollut ihmisten yksiulotteisuus vaan se, ettei heidän annettu keriytyä auki hitaasti kerros kerrokselta.

Operaatio: Harmageddon on 500-sivuinen toimintapläjäys,
joka kiehtoo edellämainitut puutteet huomioidenkin. Hahmokaarti muodostaa sopivankokoisen linssin tapahtumien tarkastelemiseen, ja salaliitto ja mysteeriset juonikuviot ovat kohdallaan. Kun juoni alkaa jyllätä, kirja nappasi minut otteeseensa niin pahasti, että parikin iltaa venähti aivan liian pitkäksi; Eräänäkin ”iltana” menin nukkumaan kolmen aikaan ja harmitti, kun vielä 70 sivua jäi jäljelle. Tähän eivät kaikki kirjat pysty.

Arvet

ArvetArvet
Heikki Nevala
Turbator, 2010
ISBN: 978-952-5666-54-0

Jos spefiympyröistä hakee pätevää murrekirjoittajaa, ensimmäisenä pitää sanoa Heikki Nevala ja sen jäkeen miettiä, onko niitä edes muita. Nevala on itse kotoisin Pohojammaalta ja kielen lisäksi paikalliskulttuurin tuntemus heijastuu hänen teksteistään mitä mainioimmin.

Novellikokoelma Arvet niputtaa Nevalan tekstit vuodesta 2005 aina vuoteen 2009, jolloin julkaistiin hänen Portin novellikisan voittanut kertomuksensa Koneesta olet sinä syntyvä. Jottei kyseisen novellin laatu jäisi kenellekään epäselväksi, lukeva fandom äänesti sille seuraavana vuonna myös Atorox-palkinnon vuoden parhaudesta.

Tätä kattavaa koontia voi toisaalta pitää kirjan ehkä ainoana vikana. Novelleja on niin paljon, että keskeistä teemaa ei muodostu ja lopputulos on hivenen sillisalaattimainen. Kapoisempi sektori ja vähemmän sivuja olisi saanut aikaiseksi iskevämmän teoksen, mutta toisaalta Nevalan fanit kiittävät. Nyt eri lehtien irtonumeroita ei tarvitse metsästää niin paljon, koska kaikki on tässä. Mukana on myös neljä aiemmin julkaisematonta juttua. Varsinaisia murteella kerrottuja tarinoita ei tässä kokoelmassa ole kuin yksi, mutta niitä löytyy lisää miehen myöhemmästä tuotannosta.

Jos jotain teemaa haluaa kuitenkin hahmottaa, se on kauhu ja kuolema. Yleensä loppu on lohduton ja varsin lopullinen, eikä siltä ole turvassa edes perheen pienimmät. Miljööt sitten vaihtelevatkin reippaasti supersankareiden maailmasta dystooppiseen tulevaisuuteen ja häjyjen temmellyskentiltä outoon rautajumalten hylkäämään saaripahaiseen.

Moni teksti on varsin ansiokas, mutta mielestäni kokoelman lopetus oli voimallisin. Kaksi viimeistä tarinaa olivat nimikkonovelli Arvet ja Atoroxin pokannut Koneesta olet sinä syntyvä, ja niillä Nevala vetää potin kotiin kuin pomo ainakin. Arvet kertoo lääkäristä, joka painaa ylitöitä maailmassa, missä ajankäyttöä valvotaan kiirerajoilla. On hirvittävän laitonta hankkia totuuden peittävää tekniikkaa, mutta niin Kazuyuki Hiro on tehnyt. Palkkatyönsä ulkopuolella hän heittää kuutamokeikkaa slummiklinikalla, mikä on seppukun arvoinen rike, ainakin jos hänen esimieheltään kysytään. Arvet toi mukanaan miellyttäviä kyberpunkmaisia tuulahduksia.

Koneesta olet sinä syntyvä taas on tarina heimosta, joka toimittaa kuolleet ja kuolevat mystinen koneen kitaan. Niin on tehty aikojen alusta asti. Joidenkin päivien kuluttua uusi heimolainen syntyy koneesta, lähes täysikasvuisena, kaikki tarvittava tieto mielessään. Ikuisen harmonian rikkoo lopulta koneen aiemmasta poikkeava käytös, sillä uudella syntyneellä ei olekaan haaroissaan paisuvaa lihaa, vaan omituinen viilto. Hänen muotonsa ovat pehmeämmät, tavoitteensa korkeat. Heimo alkaa askel askeleelta poistua vanhalta polultaan.

Heikki Nevala on pian vuosikymmenen uurastuksen jälkeen osoittanut iskevänsä omaäänistä tarinaa varmalla otteella. Arvet on siitä väkevä todistus. Koska julkaisusta on kulunut jo hetki, kirjaa itselleen halajavien kannattaa kysyä suoraan kustantajalta.

Karnin labyrintti

Karnin labyrintti
Katri Alatalo
Vaskikirjat, 2012
ISBN: 978-952-5722-12-3

Dinjan tarina alkaa syntymäpäivästä. Perinteen mukaisesti hänen näkee unen, josta hän ei saa keskustella muiden kanssa, ja sen myötä hän siirtyy tytöstä naiseksi, aikuisuuden puolelle. Mutta toisin kuin paras ystävänsä, Dinja ei aio ottaa miestä ja asettua aloilleen. Vietettyään kymmenen tönön kylässään vielä yhden yön, hän laittaa sukset jalkaan ja lähtee.

Dinjaa ajaa paitsi uni ja oma levottomuus myös se, että hänen äitinsä lähti pois, kun Dinja oli vain vuoden ikäinen. Minne äiti meni? Miksi äiti lähti? Nämä ovat kysymyksiä, jotka saavat Dinjan matkustamaan kirjaimellisesti maailman ääriin. Hänen seuraansa lyöttäytyy Raúg, kylän piippolakkinen navadi, ja kolmanneksi retkueen jäseneksi saadaan krioni nimeltä Emron. Yhdessä he taittavat taivalta ensin yhteen paikkaan, sitten toiseen, kunnes lopullinen päämäärä alkaa hahmottua.

Fantasiaa lukeneille tarinen peruselementit ovat selvää kauraa. Lajityyppinä on matkaromaani ja pääkolmikon voi niin halutessaan pelkistää linjalle ihminen-kääpiö-haltia. Mutta silloin joutuu ohittamaan kaikki ne pienet seikat, jotka tönivät hahmoja ja heidän kansojaa stereotypioiden yläpuolelle. Esimerkiksi Raúg ei ole millään tavoin kiinnostunut kaivamaan vuorilla malmeja, vaan häntä kiinnostavat kaikkein eniten kirjat. Ei ihmekään, että tunsin häntä kohtaa sukulaisuussieluisuutta.

Sosiaalinen dynamiikka on toimivaa. Katri Alatalo osaa luoda hahmoilleen luonteet ja hänellä on rohkeutta panna ne törmäyskurssille. Dinja ja Raúg ottavat yhteen useamman kerran ja horjuvat monasti välirikon partaalla. Tämä oli kertakaikkisen virkistävää, koska riidat tuntuivat luontevilta ilman pakotusta. Jos kirjailija olisi päästänyt päähenkilönsä helpolla, sille ei olisi suotu niin tuittupäisiä piirteitä kuin nyt on tehty.

Myös ympäristön kuvaus saa kehuja. Ehkä se johtuu lukijan suomalaisuudesta, mutta todella tunsin ihollani sen sietämättömän, kiristyvän pakkasen, joka tunkeutuu keuhkojen perukoille saakka, kun kolmikko hiihti pysähtymättä halki talvisen erämaan. Lumi, jää ja kylmä olivat käsinkosketeltavia. Kuitenkaan maailma ei kärsinyt yhden ilmaston kirouksesta, jossa kaikkialla on aina samanlaista, yhtä hiekkaista, jäistä tai viidakkoista.

Maailma imee mukaansa, sillä se tuntuu samalla asutulta että mysteeriseltä. On paljon asioita, joita ihmiset eivät enää tiedä ja vihjailut suuremmasta kuvasta kutkuttavat lukijaa mukavasti. Arvoituksert on tehty ellei ratkaistaviksi niin ainakin seurattaviksi. Siksi onkin kiehtovaa seurata pitkin karttaa etenevää matkaa ja imeä sisäänsä puolittaisia vastauksia ja paljastuksia asioiden oikeasta laidasta.

Harmillisesti konkreettisen matkan fyysinen olemus antaa loppua kohden tietä myytilliselle unenomaisuudelle, jonka virroissa on hankala enää määrittää, mitkä asiat todella tapahtuvat, mikä on symbolista ja mikä aidon konkreettista. Vaihdos sattuu kohdassa, jossa kolmikon on puskettava läpi viimeisten esteiden ja lunastettava tavalla tai toisella kirjan alussa annetut lupaukset merkittävästä seikkailusta. Merkittävyys ottaa takkiinsa, kun päähenkilöiden toimien todellisuus haipuu usvaan. Lopussa ollaan – jossain, niin tarinallisesti kuin paikallisesti, eikä lukija osaa suhteuttaa sitä kunnolla siihen, mitä 90% ajasta kirjassa tapahtui. Se, kuinka hyvin kirjailija saa vauhdin uudelleen päälle tämän jälkeen, jää nähtäväksi. Onneksi trilogian kakkoskirja Laulu kadonneesta saaresta on jo ilmestynyt.

Kartalle joudun antamaan pyyhkeitä. En tiedä, millainen alkuperäinen kuva on ollut, mutta pokkarikoon kirjan sivulla kartta on kovasti pieni ja sävytys tekee teksteistä hankalia lukea. Lisäksi en parhaasta yrityksestäni huolimatta saanut selville lähtöpisteen tarkkaa sijaintia, ikään kuin sillä ei olisi merkitystä. Tätä pidin outona. Sen verran spoilasin itseäni jatkon kannalta, että kurkkasin myös kakkoskirjan karttaa, ja ikävä kyllä se vaikutti vielä hankalammin hahmotettavalta kuin tämä. Sivukokoon ei voi vaikuttaa, mutta näillä silmillä kaipaisin mahdollisimman suurta selkeyttä graafisessa esityksessä.

Karnin labyrintti on fantasiatrilogian kiinnostava avaus, ja tämä tulee mieheltä, jolle fantasia ei ole koskaan ollut se omin genre. Nautin matkasta halki kylmän Talvilaakson ja diggailin hahmojen vuorovaikutusta kympillä. Katri Alatalo kieputtaa perinteikästä materiaalia persoonallisella tavalla ja kertoo kaiken omalla sujuvalla kertojanäänellään. Suosittelen, vaikka loppu lähtikin eri poluille kuin itse odotin.

Sata kummaa kertomusta – kampanja ja kilpailu!

Kannen kuva: Arren Zherbin

Kannen kuva: Arren Zherbin

Raapaleita! Kilpailu! Ilmainen e-kirja!

7.12. julkistetaan Shimo Suntilan esikoisteos Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat, 2013). Kirjassa on sata lyhytnovellia, tarkemmin sanottuna raapaletta (raapale on tasan satasanainen tarina). Kirjaa myydään Aavetaajuuden verkkokaupassa sekä joissakin turkulaisissa liikkeissä.

Tämän lisäksi reilun kahden viikon ajan kirjan sähköisen version saa maksutta! Aikavälillä 29.11.-15.12. Sata kummaa kertomusta on haettavissa Aavetaajuuden verkkokaupasta hullunhalpaan nollan euron hintaan. Tämä jos mikä on pätevä syy levittää ilosanomaa kaikille kavereilleen. Mutta saako siitä itselleen mitään hyötyä?

Eipä oikeastaan. Hyödyn saa ilmankin!

Sata kummaa kertomusta -kilpailu löytyy Facebookista ja Routakoto-blogista, ja osallistuminen on varsin yksinkertaista. Osallistu eventtiin tai tykkää blogauksesta! Muuta ei tarvita. Halutessasi voit jakaa kilpailua FB:ssa, Twitterissä, blogissa tms, sillä kilpailun ja e-kirjakampanjan leviäminen laajalle olisi hienoa. Jakaminen ei kuitenkaan ole osallistumisen edellytys. Jaa, jos haluat jakaa. Kilpailu päättyy 15.12.

Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan yksi Kuoriaiskirjojen kirjapaketti, jossa on mukana kaikki vuonna 2013 ilmestyneet Kuoriaiskirjojen teokset (7 kirjaa, mukaan lukien Sata kummaa kertomusta), sekä kaksi pakettia Kuoriaiskirjojen e-kirjoja. E-kirja-paketteihin tulee mukaan vielä Ilmari Rautapää ja Punavuoren susimiehet -e-kirja.

Osallistukaa siis kilpailuun, levittäkää sanaa jos se pirtaan sopii ja ennen kaikkea nauttikaa raapaleista!

Suomu

Suomu
Sari Peltoniemi
Tammi, 2007
ISBN: 978-951-31-3973-5

Joskus suututtaa. Jokaista suututtaa. Mutta harvaa harmittaa sillä tavalla kuin Oonaa, joka marssii järveen vaatteet päällä ja lähtee uimaan. Uintireissulla jokin raapaisee häntä ikävästi ja kaiken kukkuraksi hän huomaa vastarannan sijaitsevan vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Maailma, johon Oona saapuu, on hänelle vieras. Jo ajankohta itsessään on joskus juuri toisen maailmansodan jälkeen, eikä asiaa auta vähäänkään se, ettei edes historia ole oma itsensä. Sota on ohi, mutta se ei ollut aivan sellainen sota, jonka me historiankirjoistamme löydämme. Perhe, joka ottaa Oonan luokseen asumaan, majoittaa myös muutamaa ruotsalaista sotapakolaista.

Ajassa matkustamisen ja todellisuussiirtymien keskeltä Oona löytää jotain tuttua ja turvallista, nimittäin ajallisesti muljahtaneen kohtalotoverin Jarin. Kohtaaminen uhkaa kuitenkin jäädä verrattain lyhytaikaiseksi, sillä Jari kärsii sairaudesta, joka saa hänet vain jatkamaan kasvamistaan, eikä tässä ajassa tuohon kuolemaan johtavaan tautiin ole vielä kehitetty lääkettä.

Suomun maailman todellinen outous kuitenkin väijyy kahtaalla muualla. Lähialuetta hallitsee silkalla läsnäolollaan Ugovien perhe, jonka pahuuden laatu säilyy pitkään selittämättömänä. Lisäksi kaikkeen vaikuttavat mystiset liskot, jotka ovat ennemminkin luonnonvoima kuin eliölaji. Ne sukkoloivat todellisuuksien välillä, niiden suomut ovat suunnattoman arvokkaita eikä kukaan tiedä niistä juuri mitään.

Tähän kaikkeen Oona tutustuu vähän kerrassaan ja samalla, kun hän yrittää saada maailmasta otetta, maailma saakin otteen hänestä.

Kerronnassa on surumielinen sävy, koska elämä ei ole aina iloa, vaikka jänniä asioita tapahtuisikin. Tarinaa kerrotaan Oonan isälle, joka on toipuva alkoholisti ja joutunut eroon muusta perheestä, eikä vaihtoehtomaailmassakaan tapahdu vain kauniita asioita.

Lukijana olisin kaivannut hieman laajempaa näkemystä ympäristöstä. Omaan maailmaamme sijoittuvissa tarinoissa konteksti on aina selvä, sillä sen muodostavat tunnettu historia ja totutut lainalaisuudet. Kuvitellun historian kanssa minua kiinnostaa tietää, kuinka paljon se eroaa todellisesta ja millä tavoin se vaikuttaa maailmaan. Vaikka hahmo tyytyisikin saamiinsa tietoihin, minä jään eksyksiin. Nyt vastauksia pihdattiin liikaakin. Ehkäpä Hämärän renki valottaa näitä seikkoja enemmän.

Sari Peltoniemi on onnistunut luomaan melankolisen maailman, jossa jännää varjostaa uhka. Se on toimiva resepti.

Aitoa peliä

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Aitoa peliä (Keeping It Real)
Justina Robson
Suomentaja: Mika Renvall
Jalava, 2013
ISBN: 978-951-887-472-3

Justina Robsonin 5-osaisen Kvanttipainovoima-sarjan avaa Aitoa peliä, jossa kvanttipommi on jo räjähtänyt ja todellisuudelta on väännetty niskat nurin. Parin ensimmäisen sivun aikana uuden todellisuuden kuusi maailmaa esitellään päällisin puolin, joten infodumpista ei tarvitse kärsiä kauan, ja sen jälkeen päästäänkin todellisiin hommiin.

Haltiarocktähti Zal villitsee keikkayleisöjä ja tahkoaa rutosti rahaa levy-yhtiölle. Lisäksi hän silittää vastakarvaan haltioiden yhteiskuntaa ja levy-yhtiö huolestuu vakavamminotettavista, maagisista tappouhkauksista. Zalille palkataan henkivartija, joka on varsin ainutlaatuinen tapaus. Lila Black oli tavallinen NSA:n agentti, kunnes sattui pikku kahnaus ja jäljelle jääneestä, rikki revitystä raadosta kursittiin kokoon kyborgisoturi, jossa liha yhtyy metalliin ja nuoren naisen mieli häpeään siitä, miltä hänen sekasikiöruumiinsa näyttää. Nämä kaksi päätyvät työn ohessa pelaamaan Peliä, mikä on varsin vaarallista, sillä jokainen Peli on omanlaisensa, panokset korkeat eivätkä ihmiset vaistoa niiden sääntöjä.

Kirjan aloitus on vahva. Robson iskee voimalla yhteen kattilaan kyberpunkkia, romantiikkaa, fantasiaa ja agenttijännäriä. Keitos on kaikessa hillittömyydessään niin erikoinen, että se toimii kympillä niin kauan kuin tarina tapahtuu Otopiassa, meidän maailmassamme. Lainalaisuudet ovat aistittavissa, vaikkei lukija niitä tietäisikään. Sen sijaan Alfheimissa, haltioiden vatakunnassa, siirrytään magian maaperälle ja käytännössä mitä tahansa voi tapahtua. Tämä laski kirjan jännitteen tasoa, vaikkei toiminta juuri tauonnutkaan. Vaara ei tunnu aidolta vaaralta, jos sen voi ohittaa mumisemalla pari sanaa ja heilauttamalla kuivaa lehteä.

Sanalla sanoen alku lupasi enemmän kuin mitä loppu antoi, mutta kokonaisuus oli varsin viihdyttävä yhtä kaikki. Tylsäksi meno ei äitynyt, oli kyse sitten takaa-ajosta, kieroista suunnitelmista tai intensiivisestä ihmisrobottihaltiaseksistä. Jään odottamaan sarjan seuraavaa osaa, jonka toivon ilmestyvän vuoden sisällä.

Juuri sellainen yö

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Juuri sellainen yö
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2013
ISBN: 978-952-7021-03-3

Menneisyys ei katoa, vaikka ehkä unohtuisikin. Markus Rantala on lähdössä tapaamaan paria nuoruuden ajan kaveriaan vanhoille kotikulmille, mutta ryyppyviikonlopun sijaan häntä odottaa rankemmat jutut. On tulossa juuri sellainen yö, jolloin metsässä tapahtuu pelottavia asioita. Tapahtui niitä joskus aikoinaankin, vaikka Markus on tehnyt parhaansa unohtaakseen. Silloin ne vain jäivät kesken, ja nyt metsään suunnataan uudestaan, jotta asiat saataisiin hoidettua loppuun.

Tuomas Salorannan metsä on mystinen, pimeä ja vaarallinen paikka. Toisin kuin Luke Skywalker Dagobahissa mies ei vain kohtaa pelkojaan, vaan pelot kohtaavat miehen. Ja niillä on terävät hampaat. Varsin pian määrätietoisena seikkailuna alkanut retki muuttuu eloonjäämistaisteluksi.

Saloranta on kirjoittanut tästä tarinasta lukuisia versioita ja yli kymmenen vuoden ajan. Hitaasti se on hioutunut nykyiseen muotoonsa miehen omien kirjailijan kykyjen myötä. Tuloksena on kauhuseikkailu, joka ei ole kepeä eikä letkeä, muttei myöskään erityisen mieleensyöpyvä. Silti odotan mahdollista jatkotarinaa malttamattomana, sillä viihteenä Juuri sellainen yö potki juuri oikealla tavalla.

Sokeanäkö

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Sokeanäkö (Blindsight)
Peter Watts
Suomennos: J. Pekka Mäkelä
Gummerus, 2013
ISBN: 978-951-20-9137-9

Peter Watts tarraa lukijaa kraiveleista ja vailla armoa nakkaa hänet altaan syvään päähän heti kättelyssä. Päähenkilö herää aluksessa, joka oli matkalla Oortin pilveen, mutta onkin päätynyt Kuiperin vyöhykkeelle. Etäisyyttä aurinkoon on yli puoli valovuotta. Alus on omillaan. Periltä löytyy Jupiteria huomattavasti massiivisempi planeetta, jonka ylemmissä kaasukehissä rakentuu jotain valtavaa. Sitä pitää tutkia, päättää alusta johtava vampyyri.

Tarina etenee parissa aikatasossa. Yhtäällä Siri Keeton tutkii valtavaa muukalaisrakennelmaa ja sen mahdollisia asukkaita syvässä avaruudessa, toisaalla hän elää aiempaa ihmiselämäänsä tulevaisuuden Maassa. Niin ihmismäistä kuin mahdollista, sillä puolet hänen aivoistaan on poistettu. Siksi hänestä on tullut niin hyvä synteetikko, jonka tehtävänä on tarkkailla järjestelmiä osallistumatta niihin itse. Siksi hänet lähetetään retkikunnan mukana syvähorroksessa avaruuteen.

Kova scifi nojaa nimenomaan faktoihin perustuviin tieteellisiin spekulaatioihin. Sokeanäössä insinööriscifi antaa estradin käyttäytymistieteille ja psykologialle. Missä määrin tietoisuus ja äly linkittyvät toisiinsa? Missä kohdin kulkee ihmisen ja liharobotin raja?

Watts on luonut häkellyttävän kudoksen monista tieteellisistä teorioista ja tutkimustuloksista ja kuvittanut sen mielenkiintoisilla hahmoilla. Hän on myös kehittänyt täysin uskottavan biologisen mallin vampyyreille, joista puuttuu kaikki romantiikka ja kimallus. Mutta edes vampyyrit eivät ole Sokeanäön uskomattomin eliömuoto, se on häilyt, mutta niistä minä en kerro enempää.

Näin hyvää scifiä en ole hetkeen lukenut. Seikkailupuoli on vähäeleisempää, koska seikkailu pääsääntöisesti on helvetin vaarallista, mutta uskottava visio tykittää kympillä suoraan korteksiin. Lisäksi kirjan päätelmät istuttavat epäilyksiä ja ajatuksia lukijan päähän, jossa ne aiheuttavat ankaraa pohdintaa jopa viikkoja myöhemmin. Käännöksestä en löytänyt ainuttakaan moitteen sijaa, mikä merkitsee sitä, että se on hoidettu pieteetillä.

Sokeanäkö on ilmiselvä Tähtivaeltaja-palkintoehdokas, jokainenhan ymmärtää tämän, mutta minäpä veikkaan sitä tässä ja nyt voittajaksi. Lukekaa kirja ja katsotaan, moniko on eri mieltä.

Diplomaattinen selkkaus

(Arvostelu on julkaistu Tähtivaeltajassa 3/2013)

Diplomaattinen selkkaus
Tuomas Saloranta
Kuoriaiskirjat, 2013
ISBN: 978-952-7021-06-4

Zargyn Tronnik on gremadonilainen soturi henkeen ja vereen. Nimenomaan vereen. Minne ikinä mennäänkään, aina pitää olla valmis vähintäänkin tappelemaan, ja tiukempia paikkoja varten mukana kulkee olalta laukaistava ydinohjus. Näin ollen hän on jokseenkin poissa elementistään joutuessaan Dronillaan diplomaattisiin tehtäviin. Draenilaisille kaikenlainen väkivalta on kauhistus, ikävä merkintä heidän omassa historiassaan, eikä sotaa ole käyty sukupolviin. Juuri siitä on kysymys. Zargynin on vakuutettava Dronillan kansa siitä, että sotaan on syytä valmistautua. X’yrin imperiumi on tulossa tuhoten maailman toisensa jälkeen ja he ovat vielä pahempia kuin gremadonilaiset konsanaan.

Diplomaattinen selkkaus on kepeä, avaruusoopperamainen pulp-iloittelu, jossa kahta varsin erilaista kulttuuria sovitellaan yhteen hykerryttävin menoin, eikä suhde sotaan ole ainoa merkittävä ero. Draenilaiset ottavat ilon sieltä mistä saavat ja harrastavat lemmenpuuhia varsin vapaamielisesti sukupuoliin tai lukumääriin katsomatta. Gremadonilaiset eivät puolestaan siedä minkään sortin hintustelua, joskin heillä taas on rituaalinomaiset poskisuudelmat, toverilliset läimäyttelyt sekä perseenpuristelut, ja öisin teltoissa toverisuhteita syvennetään vieläkin rajummin. Tarinan edetessä Zargyn ja hänen draenilainen vastinkappaleensa Filina ajavat toisiaan ulos toistensa mukavuusalueilta, sillä vain sieltä voi löytyä yhteisymmärrys ja liittolaisuus, joita ilman mikään ei pysäytä X’yrin voittokulkua.

Tuomas Salorannan ote on hyvin humoristinen, mutta siltikään tarina ei sorru täydelliseksi farssiksi. Vakavalla naamalla tätä ei kuitenkaan kannata lukea, koska sitä ei sellaisella ole kirjoitettu. Nyt pokkarimittaiseksi laajentunut Diplomaattinen selkkaus julkaistiin alun perin novellina Osuuskumman ensimmäisessä antologiassa Kumman rakas, mutta laajentuessaan tarina on kypsynyt eikä päähenkilökään ole enää niin yksioikoinen.

Diplomaattinen selkkaus on letkeää menoa ja viihdyttävä haukkapala. Tämä jos mikä on vanhojen avaruusseikkailujen henkinen perillinen.