Vexille

Valtion ja yritysmaailman liitto vietynä uusiin sfääreihin.

Vexille: 2077 Isolation of Japan (2007)
Ohjaus, käsikirjoitus: Fumihiko Sori

Elokuvan alkutekstit kertovat olennaisen: 2060-luvulle tultaessa robotiikan edistysaskeleet alkoivat pelottaa ihmisiä, joiden isovanhemmat olivat varttuneet terminaattorien ja neurovelhojen parissa. Globaali mielipide kääntyi lopulta vastustamaan koko tutkimusalaa siinä määrin, että 2067 YK kielsi robotiikan kehityksen enää edemmäs. Japani, joka oli siihen mennessä noussut koko alan johtavaksi maaksi, poltti pärekorin ja pelihousut repien keräsi lelunsa hiekkalaatikolta.

Pelkkä ero YK:sta ei riittänyt vaan kaikki ulkomaalaiset karkotettiin saarivaltion alueelta ja valtaisa voimakenttä pystytettiin eristämään Japani muusta maailmasta. Minkään sortin elektromagneettiset lähetykset eivät päässeet läpi puoleen tai toiseen ja jopa satelliittitarkkailu näytti vain kolmen kelvinin taustakohinaa. Seuraavaan kymmeneen vuoteen yhdelläkään gaijinilla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä Nipponin maaperällä tapahtui.
Vinkki, ja lyhyt vastaus: ei mitään hyvää.

Vuonna 2077 amerikkalainen erikoisosasto SWORD yhyttää Coloradosta japanilaisten agentin, joka taistelun päätteeksi pakenee massiivisen kartanon läpi lentävän lentokoneen siipeen tarrautuneena ja jättää jälkeensä vain yhden johtolangan, nimittäin jalkansa. Paljastuu, että kyseessä on älyttömän pitkälle kehitetty androidiraaja eikä vaadi suurta mielikuvituksen harppausta epäillä koko miehen olleen keinotekoinen. Japani on selkeästikin näyttänyt maailmalle keskisormea ja jatkanut valitsemallaan kielletyllä tiellä.

SWORD päättää murtaa suojakilven koodin ja hankkia ensikäden tietoja mitä pikimmin. Matkaan lähetetään iskojoukko, jonka mukana ovat myös Vexille ja Leon, joista jälkimmäinen karkotettiin Japanista vuosikymmen aiemmin kovassa kiireessä ja joitakin henkilökohtaisia asioita jäi ratkaisematta. Perillä harva asia menee ihan suunnitellusti ja pala palalta selviää, kuinka päin helvettiä Japanin asiat oikein ovatkaan.

Toteutustapa on cgi-animaatiota, mikä antaa taustalle syvyyttä, mutta siihen se syvyys jääkin. Juoni on aika suoralinjainen eikä tarinan kaari kosketa shokeeraavan maailman mielenkiintoisimpia pisteitä lainkaan. Yhtenä syynä saattaa olla pahvista, ja ohuesta sellaisesta, leikatut hahmot, jotka enemmänkin tekevät mitä juoni määrää kuin mihin postapokalyptinen visio antaisi rahkeita.

Päällimmäinen tunne rainan jälkeen ei ollut pohjaton vitutus hukkaan menneestä ajasta, mikä on aina positiivinen seikka, mutta kehutkin jäävät köykäisiksi. Jälkikäteen tunnen olleeni viihdytetty elokuvaa katsoessani, mutta jälkimauksi jää pettymys siitä, mihin kaikkeen ohjaaja ja tuottaja olisivat yltäneet niin halutessaan. Ilmeisesti on mahdollista haudata yhden maan kaikki ongelmat yhteen lahteen. Sitten on taas kaikki hyvin.

Maailmanloppukin näyttää kauniilta auringonlaskun aikaan

Raapale 44 – Tanssimania (13.2.)

Tanssimania

Perjantain bileissä Nixu ja Anna alkoi tanssia, sellaista huojuvaa liikettä, niinku itämaiset kobrat. Ne tanssi varmaan monta tuntia, mä lähdin kotiin yhdeltätoista. Maanantaina koulussa Repe kerto, että ne oli jatkanu koko yön, ja Mikan kolme hesalaista kaveria oli menny mukaan. Sirkun äiti oli aamulla soittanu poliisit ku luuli että ne on aineissa.

Bileistä on nyt viikko ja puolet meidän koulusta tanssii. Ihan koko ajan. Neljä on jo kuollu uupumukseen. Lääkärit ei tiedä mitään. Nettilehdestä luin, että Hesassa on alkanu joku kummallinen tanssivillitys. Viistoista kuollu, seitsemänkymmentä viety sairaalaan.

Hiukan huolettaa. Mäkin oon alkanu kuuleen sellasta kaukaista musiikkia ja jalkaakin vähän vipattaa.

(Tarinan osat: Tanssimania, Tanssirutto, Choreomania, Antoniuksen tuli)

Raapale 43 – Signaali (12.2.)

Signaali

”Arvoisat YK-delegaatit.” Häly laantui siedettävälle tasolle. ”Kolme itsenäisesti toimivaa tutkimusryhmää on nyt tutkinut signaalia eri puolilla Maapalloa. Tulokset ovat yhteneväiset.”

”Signaalin alkuperä on pohjoinen paikallinen supertyhjiö. Sillä alueella ei ole ainoatakaan galaksia tai edes tähteä sadan megaparsecin säteellä. Me emme tiedä, mikä on signaalin lähde. Sisältö on kuitenkin selvä. Kyse on luvuista 10-kantaisessa järjestelmässä. Lukujen arvo pienenee aina yhdellä, tasan yhden sekunnin välein. Nyt lukuarvo on noin kolmekymmentäkaksimiljoonaa. Se tarkoittaa sitä, että nolla saavutetaan vähän yli vuodessa.”

Edustaja nosti katseensa papereistaan. Ilmeet ihmisten kasvoilla olivat kauheaa katseltavaa. Pelkoa, suunnatonta pelkoa. Hän pakottautui lukemaan loppulauseen.

”Me emme tiedä, mitä silloin tapahtuu.”

Raapale 42 – Naimakauppa (11.2.)

Naimakauppa

”Olen pahoillani”, Tohtori Chandra sanoi. ”Se on tyttö.” Rajivini päästi pitkän, valittavan parkaisun ja tarttui aviomiehensä käsivarteen. ”Tiedättekö kuinka kalliiksi tytön myötäjäiset tulevat?”, hän voivotteli. Chandra huokasi. Kyllä, kyllä hän tiesi.

Hän veti laatikosta nipun papereita. ”Te voitte joko abortoida ja toivoa poikaa, pitää ja aikanaan naittaa tytön, tai-”, Chandra asetti pylväsdiagrammeja pariskunnan eteen, ”-uskoa tilastoihin.”

”Mitä tarkoitatte?”, kysyi Rajivini.

”Vuoteen 2030 mennessä Aasian tyttövaje kasvaa neljäänsataanmiljoonaan. Rikkaat perheet tulevat taistelemaan morsiamista. Te voitte tehdä sopimuksen. Saatte kuukausittaisen maksun, kaksisataa rupiaa, tytön täysi-ikäisyyteen saakka. Silloin hän nai sopimusosapuolen pojan.”

Aviomies nousi seisomaan. Hänen silmänsä kiiluivat. ”Sovittu. Ja haluan lisää tyttöjä.”

Raapale 41 – Lähiohitus (10.2.)

Lähiohitus

Havaitsin kappaleen sattumalta. Se oli usea kilometri läpimitaltaan ja purjehti aurinkokuntaan ratatasosta reilusti poiketen. Se oli jo päässyt Jupiterin etäisyydelle ja liikkui kovaa vauhtia. Vietin monta tuntia tehden havaintoja ja laskelmia, mutta lopulta tuloksia ei ollut enää kiistäminen. Asteroidi joko osuisi Maahan tai ohittaisi sen aivan hipoen.

Media lietsoi paniikkia samalla kun laskelmat tarkentuivat. Kivimöykky ohittaisi Maan vain viidensadan kilometrin päästä. Lähestyessään sen pinnasta irtoili ainesta ja kappaleen muoto muuttui. Se muistutti vähemmän asteroidia ja enemmän valtavaa avaruusalusta, ehkä sukupolvialusta.

Täytyy myöntää, että todellinen kaaos alkoi vasta ohituksen jälkeen. Silloin alus alkoi hidastaa vauhtiaan. Se oli löytänyt mitä oli etsinytkin.

Vihreä lyhty

Vihreä lyhty, valitettavan himmeä

Green Lantern (2011)
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong
Ohjaus: Martin Campbell

Nyt eletään selvästi supersankarielokuvien aikakautta. Amerikkalaisen perusmättösarjakuvan kaksi suurta nimeä Marvel ja DC tunkevat kilpaa markkinoille rainan toisensa perään. Tunnetuimmat nimet (Batman, Teräsmies, Ryhmä-X) keräävät suosiota myös valkokankaalla, mutta vähääkään obskuurimmat kalsarikallet jäävät armotta jättiläisten varjoon. Niin kuin nyt.

Vihreä lyhty on peräisin alunperin kulta-ajalta (1940-luku), mutta tunnetumpi muoto on 60-luvun puolivälistä ponnistava sankari, joka mystisen voimasormuksen avulla jakaa oikeutta kaikelle kansalle. Hän kuuluu samannimiseen järjestöön, jonka vahvoihin puoliin ei kuulu matematiikka.

Koko maailmankaikkeus on jaettu 3600 sektoriin, joista jokaisella on oma lyhty suojelemassa sen asukkaita. Douglas Adamsilta ja täydellisen suhteellisuudentajun kurimuskierteestä olemme oppineet, että maailmankaikkeus on käsittämättömän iso paikka. Riittää siinä yhdellä lyhdyllä työsarkaa ainakin yhden superklusterin verran. Maan sektorin lyhty vielä tuntuu viettävän valtaosan ajastaan yhdellä planeetalla, sen yhdessä kaupungissa. Mutta nämä ovat niitä juttuja, joita ei kannataisi liikaa pohtia vaan antaa seikkailun viedä, mutta tällaisia aatoksia voi putkahtaa mieleen, jos juoni ei vie mukanaan.

Kaikista mahdollisista Lyhdyn ikarnaatioista on elokuvaan poimittu se ikonisin, Hal Jordan. Pahiksena jyrää Parallax, pelon ruumiillistuma, ja vihreitä lyhtyjä johtaa Sinestro, joka vielä tämän tarinan ajan lukeutuu hyvisten joukkoon. Eeppisten Lyhty-tarinoiden peruspalikat on siis kasassa!

Paljastan korttini heti ja kerron, että se kasa ei ole kovin viihdyttävä. Hahmonkehitys on vähäistä eikä millään tavalla yllättävää, mutta pahempaa on, että että edes näillä eväillä kaikki toiminta ei tunnu kumpuavan henkilöiden omasta tahdosta vaan käsikirjoituksesta. Näyttelytyössä on sielua yhtäläisesti on ruudussa sitten ihminen tai cgi-pöppiäinen. Mikään ei tunnu miltään, on kyseessä rajut taistelut, eeppiset konfliktit tai hahmojen sisäinen muuttuminen. Vaikka muistan elokuvan jälkeen olleeni jossain määrin viihdytetty, ei kuukauden jälkeen mielessä ole enää ainuttakaan valopilkkua, kohtaa josta voisi sanoa että tämä teki vaikutuksen.

Rahassa mitaten Vihreä lyhty pääsi niukin naukin omilleen, mutta siitä huolimatta kakkososa saattaa olla putkessa. Hyvä niin, toisaalta. Saavat toisen mahdollisuuden tehdä hyvä elokuva, paremman kuin tämä. Ja jos totta puhutaan, se ei ole kovin vaikeaa.

Green Lantern Corps - Kun enemmän ei välttämättä ole parempi

Raapale 40 – Palveleva puhelin (9.2.)

Palveleva puhelin

Nostan luurin juuri ennen kuin puhelin pirahtaa. Vastaan kysymystä odottamatta. ”Vaikka asiakas sanoi haluavansa 50-luvun maalaismaiseman, hän hyväksyy vasta työn, jossa kuunatsit hyökkäävät Helsinkiin ja Kolmen sepän patsas räjähtää. Fontiksi Shruti. Kiitos, hei.”

Toinen puhelu tulee heti perään. ”Päätoimittaja on homofobi, kannattaa dissata uutta avioliittolakia. Tiedän, aiheesi on geokätköily, mutta silti. Toisaalta, saat paskan omantunnon, ja Seta avaa uuden tiedottajan pestin kesällä. Niin että harkitse. Hei vaan.”

Koulussa olin kympin oppilas. Lottovoiton otin, kun tulin täysi-ikäiseksi. Olen selvännäkijä. Nyt autan niitä, jotka sitä todella tarvitsevat. Perustin palvelulinjan freelancereita varten.

Ilman minun kykyjäni on täysin mahdotonta tietää, mitä asiakkaat oikeasti haluavat.

Echo

Sataa, sataa, ropisee...

Echo
Terry Moore
Abstract Studio

Supervoimakkaiden sankarien, antisankarien ja puhtaasti pahisten voimankoitoksissa ollaan nähty paljon sitten Teräsmiehen debyytin.

60-luvun alussa Marvel toi hahmoihin maanläheisyyttä ja tarinoihin jatkumoa. Watchmen ja Yön ritari näyttivät miten poiketaan totutusta kaavasta ja tehdään sitä samaa vanhaa uudella otteella. Niistäkin päivistä on yli kaksi vuosikymmentä. Kaiken kaikkiaan seitmäänkymmeneen vuoteen mahtuu valtaisa skaala tarinoita supervoimista ja niitä käyttelevistä ihimisistä.

Joten, kun tänä päivänä lukee supersankarigenreen kuuluvaa lehteä ja maailma imaisee mukaansa, on syytä merkitä tuotteen nimi muistiin jatkohankintoja varten.

Terry Moore lie monelle tuttu palkitusta sarjastaan Muukalaisia paratiisissa. Vuonna 2008 hän aloitti uuden itse julkaisemansa sarjan Echo, joka on nyt ehtinyt kolmanteen kokooma-albumiinsa.

Julie Martin on valokuvaaja, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan ja hänen päälleen sataa taivaalta hopeahelmiä, jota eivät irtoa sitten millään. Jos kohta tällainen sattumus ei ole aivan tavallista, sitä ei ole myöskään helmien alkuperä. Toisaalla Dillon Murphy yrittää tavoittaa tyttökaveriaan Annieta, joka työskentelee eräälle puolustusvoimien alinhankkijalle. Ikävä kyllä Dillonin kannalta Annien työhön kuului uuden taistelupuvun testaaminen ja jokin taho hämmensi soppaa ydinohjuksella. Puvusta ja Anniesta ei jäänyt muuta kuin tuhansittain pieniä, elävänoloisia hopeapalluroita, joiden moniin ominaisuuksiin muunmuassa kyky kasautua uudestaan, varsin kohtalainen tulivoima ynnä muuta jännää.

...pili pili pom...

Näiden lisäksi Julie huomaa varsin pian myös sen, että tämä outo panssari kerran kiinnityttyään ei suostu enää lähtemään irti.

Sanomattakin on selvää, että armeija haluaisi omaisuutensa takaisin.

Pian Julie ja Dillon pakenevat henkensä edestä vapaiden markinoiden parasta sherlockholmsmaista jäljittäjää sekä alihankintafirman kusipäistä sovinistipomoa pitkin Amerikan syrjäseutuja liittolaisinaan sekalainen joukko vanhan polven militaristeja ja pehmoprätkäjengiläisiä.

...nallen varpaat palelee, pili pili pom pom pom...

Tarinassa itsessään ei ole mitään uutta. Kuinka voisikaan olla, kun kerta näitä samoja polkuja on samoiltu tuhansia kertoja? Koukkuja täytyy siis hakea toteutuksesta ja sillä saralla Terry Moore ei meitä petä.

Hahmojen rakentuminen pienistä mutta kuvaavista tapahtumista toimii loistavasti ja lukija muodostaa eläytymiseen vaadittavan tunnesiteen helposti. Sanaton kerronta korostaa ilmeiden ja tunteiden tärkeyttä.

Juuri tämä seikka saa myös hahmojen vuorovaikutuksen tuntumaan luonnolliselta, vaikka tilanteen logiikka jättäisi toivomisen varaa.

Kuvitus on mustavalkoisen viivan tarkkuusnäyte, ruutu ruudulta. Oli kyse kasvokuvasta, panoraamamaisemasta tai hengästyttvästä toimintaosiosta, Mooren kynänjälki on upeaa katsottavaa. Ja minä kun en useinkaan kiinnitä taiteeseen juuri mitään huomiota. Echoa voi suositella lämpimästi kaikille hyvän sarjakuvan ystäville.

Päivitys: Kirjamessuilla näin Sarjakuvakaupan osastolla koko sarjan yhtenä albumina. Olisipa joskus rahaa…

Iron Sky -traileri

Virallinen leffatraileri. Huhtikuu tulee, lunnit!

(Virallinen saitti: IronSky.net)

Raapale 39 – Aamupala (8.2.)

Aamupala

Keksin joskus aikanaan hienon kikan saada lapset syömään. Leikkasin valmiiksi juustoa, porkkanatikkuja ja kurkkua, ja jätin ne pöydälle sanoen, että nämä ovat sitten isin. Eipäs näpistellä! Riitti että selkänsä käänsi kun jo kuului kikatusta ja narskutusta.

Aikaa myöten näppärä temppu muuttui lähinnä vitsiksi ja tytöt alkoivat kehitellä ovelia tarinoita siitä, mihin pöydälle laitetut leivät sun muut katosivat. Tänä aamuna sain kuulla, että musta aukko vei juuri nakkisämpylän.

Naurahdin ja käännyin. Hymy hyytyi nopeasti. Pöydän päällä leijui täysin valoton alue noin kahden maitopurkin korkeudella. Puurolautanen tipahti tapahtumahorisontin taa.

”Milla, Meri, menkääpä pukemaan ulkovaatteet. Minä herätän äidin. Tullaankin molemmat saattamaan teidät kouluun.”