Valtion ja yritysmaailman liitto vietynä uusiin sfääreihin.
Vexille: 2077 Isolation of Japan (2007)
Ohjaus, käsikirjoitus: Fumihiko Sori
Elokuvan alkutekstit kertovat olennaisen: 2060-luvulle tultaessa robotiikan edistysaskeleet alkoivat pelottaa ihmisiä, joiden isovanhemmat olivat varttuneet terminaattorien ja neurovelhojen parissa. Globaali mielipide kääntyi lopulta vastustamaan koko tutkimusalaa siinä määrin, että 2067 YK kielsi robotiikan kehityksen enää edemmäs. Japani, joka oli siihen mennessä noussut koko alan johtavaksi maaksi, poltti pärekorin ja pelihousut repien keräsi lelunsa hiekkalaatikolta.
Pelkkä ero YK:sta ei riittänyt vaan kaikki ulkomaalaiset karkotettiin saarivaltion alueelta ja valtaisa voimakenttä pystytettiin eristämään Japani muusta maailmasta. Minkään sortin elektromagneettiset lähetykset eivät päässeet läpi puoleen tai toiseen ja jopa satelliittitarkkailu näytti vain kolmen kelvinin taustakohinaa. Seuraavaan kymmeneen vuoteen yhdelläkään gaijinilla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä Nipponin maaperällä tapahtui.
Vinkki, ja lyhyt vastaus: ei mitään hyvää.
Vuonna 2077 amerikkalainen erikoisosasto SWORD yhyttää Coloradosta japanilaisten agentin, joka taistelun päätteeksi pakenee massiivisen kartanon läpi lentävän lentokoneen siipeen tarrautuneena ja jättää jälkeensä vain yhden johtolangan, nimittäin jalkansa. Paljastuu, että kyseessä on älyttömän pitkälle kehitetty androidiraaja eikä vaadi suurta mielikuvituksen harppausta epäillä koko miehen olleen keinotekoinen. Japani on selkeästikin näyttänyt maailmalle keskisormea ja jatkanut valitsemallaan kielletyllä tiellä.
SWORD päättää murtaa suojakilven koodin ja hankkia ensikäden tietoja mitä pikimmin. Matkaan lähetetään iskojoukko, jonka mukana ovat myös Vexille ja Leon, joista jälkimmäinen karkotettiin Japanista vuosikymmen aiemmin kovassa kiireessä ja joitakin henkilökohtaisia asioita jäi ratkaisematta. Perillä harva asia menee ihan suunnitellusti ja pala palalta selviää, kuinka päin helvettiä Japanin asiat oikein ovatkaan.
Toteutustapa on cgi-animaatiota, mikä antaa taustalle syvyyttä, mutta siihen se syvyys jääkin. Juoni on aika suoralinjainen eikä tarinan kaari kosketa shokeeraavan maailman mielenkiintoisimpia pisteitä lainkaan. Yhtenä syynä saattaa olla pahvista, ja ohuesta sellaisesta, leikatut hahmot, jotka enemmänkin tekevät mitä juoni määrää kuin mihin postapokalyptinen visio antaisi rahkeita.
Päällimmäinen tunne rainan jälkeen ei ollut pohjaton vitutus hukkaan menneestä ajasta, mikä on aina positiivinen seikka, mutta kehutkin jäävät köykäisiksi. Jälkikäteen tunnen olleeni viihdytetty elokuvaa katsoessani, mutta jälkimauksi jää pettymys siitä, mihin kaikkeen ohjaaja ja tuottaja olisivat yltäneet niin halutessaan. Ilmeisesti on mahdollista haudata yhden maan kaikki ongelmat yhteen lahteen. Sitten on taas kaikki hyvin.
Maailmanloppukin näyttää kauniilta auringonlaskun aikaan
Routakoto 