Echo

Sataa, sataa, ropisee...

Echo
Terry Moore
Abstract Studio

Supervoimakkaiden sankarien, antisankarien ja puhtaasti pahisten voimankoitoksissa ollaan nähty paljon sitten Teräsmiehen debyytin.

60-luvun alussa Marvel toi hahmoihin maanläheisyyttä ja tarinoihin jatkumoa. Watchmen ja Yön ritari näyttivät miten poiketaan totutusta kaavasta ja tehdään sitä samaa vanhaa uudella otteella. Niistäkin päivistä on yli kaksi vuosikymmentä. Kaiken kaikkiaan seitmäänkymmeneen vuoteen mahtuu valtaisa skaala tarinoita supervoimista ja niitä käyttelevistä ihimisistä.

Joten, kun tänä päivänä lukee supersankarigenreen kuuluvaa lehteä ja maailma imaisee mukaansa, on syytä merkitä tuotteen nimi muistiin jatkohankintoja varten.

Terry Moore lie monelle tuttu palkitusta sarjastaan Muukalaisia paratiisissa. Vuonna 2008 hän aloitti uuden itse julkaisemansa sarjan Echo, joka on nyt ehtinyt kolmanteen kokooma-albumiinsa.

Julie Martin on valokuvaaja, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan ja hänen päälleen sataa taivaalta hopeahelmiä, jota eivät irtoa sitten millään. Jos kohta tällainen sattumus ei ole aivan tavallista, sitä ei ole myöskään helmien alkuperä. Toisaalla Dillon Murphy yrittää tavoittaa tyttökaveriaan Annieta, joka työskentelee eräälle puolustusvoimien alinhankkijalle. Ikävä kyllä Dillonin kannalta Annien työhön kuului uuden taistelupuvun testaaminen ja jokin taho hämmensi soppaa ydinohjuksella. Puvusta ja Anniesta ei jäänyt muuta kuin tuhansittain pieniä, elävänoloisia hopeapalluroita, joiden moniin ominaisuuksiin muunmuassa kyky kasautua uudestaan, varsin kohtalainen tulivoima ynnä muuta jännää.

...pili pili pom...

Näiden lisäksi Julie huomaa varsin pian myös sen, että tämä outo panssari kerran kiinnityttyään ei suostu enää lähtemään irti.

Sanomattakin on selvää, että armeija haluaisi omaisuutensa takaisin.

Pian Julie ja Dillon pakenevat henkensä edestä vapaiden markinoiden parasta sherlockholmsmaista jäljittäjää sekä alihankintafirman kusipäistä sovinistipomoa pitkin Amerikan syrjäseutuja liittolaisinaan sekalainen joukko vanhan polven militaristeja ja pehmoprätkäjengiläisiä.

...nallen varpaat palelee, pili pili pom pom pom...

Tarinassa itsessään ei ole mitään uutta. Kuinka voisikaan olla, kun kerta näitä samoja polkuja on samoiltu tuhansia kertoja? Koukkuja täytyy siis hakea toteutuksesta ja sillä saralla Terry Moore ei meitä petä.

Hahmojen rakentuminen pienistä mutta kuvaavista tapahtumista toimii loistavasti ja lukija muodostaa eläytymiseen vaadittavan tunnesiteen helposti. Sanaton kerronta korostaa ilmeiden ja tunteiden tärkeyttä.

Juuri tämä seikka saa myös hahmojen vuorovaikutuksen tuntumaan luonnolliselta, vaikka tilanteen logiikka jättäisi toivomisen varaa.

Kuvitus on mustavalkoisen viivan tarkkuusnäyte, ruutu ruudulta. Oli kyse kasvokuvasta, panoraamamaisemasta tai hengästyttvästä toimintaosiosta, Mooren kynänjälki on upeaa katsottavaa. Ja minä kun en useinkaan kiinnitä taiteeseen juuri mitään huomiota. Echoa voi suositella lämpimästi kaikille hyvän sarjakuvan ystäville.

Päivitys: Kirjamessuilla näin Sarjakuvakaupan osastolla koko sarjan yhtenä albumina. Olisipa joskus rahaa…