Routakoto

Julisteessa vielä veri ja sisälmykset pysyvät ihmisten sisällä.

Jos ylipäätään alkaa katsoa elokuvaa nimeltä Hobo with a Shotgun, saa vähintään mitä tilaa, mahdollisesti enemmänkin. Siinä missä hienovaraisemmat filmituotannot alleviivaavat pahiksen kataluutta panemalla hänet työntämään pyörätuolissa istuvan nunnan jyrkänteeltä alas, Hobo ei turhia kursaile. Armoa anelevalta mieheltä revitään pää irti piikkilankakiepillä ja autolla, minkä jälkeen joku vosu lähes orgasmoi verisuihkussa kylpiessään. Tästä lähdetään.

Rutger Hauer on koditon ja nimetön kulkuri, joka saapuu uuteen kaupunkiin. Ensiksi hän pääsee todistamaan, miten The Drake teloittaa poikiensa Ivanin ja Slickin kanssa oman veljensä ylläkuvatulla tavalla. Sen jälkeen kaupunki paljastaa rumat puolensa. Niihin lukeutuu, vain muutaman mainitakseni, koulun ulkopuolella autossa runkkaava pedofiilijoulupukki, eksploitaatiofilmejä tekevä nilkki, väkivaltaisia parittajia ja korruptoituneet poliisivoimat. Ainoa, joka osoittaa inhimillistä lämpöä on Abby, huora, jonka kulkuri pelastaa Slickin murhanhimolta.

Lopulta malja vuotaa yli ja koditon mies ostaa ruohonleikkurin sijasta haulikon. Sitten mennään.

En juurikaan pidä goresta. Huonompi homma minulle. Sitä meinaan riittää. Väkivaltaa ei siloitella, sitä ei kätketä, eikä se ole hauskaa. Kun ammutaan päähän, pää leviää joka suuntaan, ja kun koulubussillinen lapsia poltetaan liekinheittimellä, siihen kuollaan. The Drake näet ei katso puhdistusta hyvällä ja omalla kainolla tavallaan muistuttaa kaupunkia siitä, että häntä pelätään syystä.

Sota alkaa levitä käsiin, kun pelokkaat kaupunkilaiset metsästävät ja murhaavat kaikki kodittomat, jotka kiinni saadaan, vaikka kyseessä olisi roskiksessa piilotteleva äiti vauvoineen. Lopulta kehiin heitetään The Plague, raamatullisia viboja värisevä kahden miehen eliittirautamiestiimi. Suuri lopun hurmehurmos ei sekään pääty varsinaisesti yltiöpositiivisuuden korkeaveisuun.

Hobo with a Shotgun lähti liikkeelle Quentin Tarantinon ja Robert Rodriguezin yhteiselokuvan Grinhousen mukana pyörineestä feikkitrailerista. Se on syvästi 70-luvun eksploitaatiorainojen hengenheimolainen ja tylyttää raakuudellaan alusta loppuun.

Täytyy tunnustaa, että vaikka vauhdikkaalla mätöllä onkin paikka sydämessäni, tämän tyylin ultragraafinen väkivalta ja veressä rypeminen ei ole minun juttuni. Minä otan mieluummin järjettömän teurastuksen huumorilla höystettynä á la Teräslilja. Voin siis suositella tätä elokuvaa vain sellaisille, joilla on minua paksumpi nahka ja rankempi maku.

Perheriidan hoito ja selvitys. Vaihe 1) Viemärinkansi sedän kaulan ympärille

Vaihe 2) Setä viemäriaukkoon ja piikkilankakieppi kaulan ympärille. Toinen pää kiinni autoon.

Vaihe 3) Ex tempore verisuihkulähde, jossa tärähtäneet horot voivat piehtaroida.