Meripihkahuone
Astuessani sisään kynttelikköjen ja kattokruunujen liekit syttyvät itsekseen. Kylven kullan ja meripihkan lämpimässä hehkussa. ”Oliko hyvä lentosää, Amelia?” kysyn ja nyökkään naiselle.
Jokainen neliösentti on uurrettu tai koristeltu. Katossa ja seinillä komeilee arvokkaita maalauksia. Andreas Schlüterin ja Gottfried Wolframin visioiman huoneen uskotaan tuhoutuneen sodan loppupuolella. Uskomus on tietysti väärä. Todellinen keräilijä osaa olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Kaadan lasiini Ranskan vallankumouksen ajoilta peräisin olevaa konjakkia. Tuoksu on huumaava. Harmi, etten uskalla jakaa tätä kaikkea kenenkään elävän kanssa. Ainoat hahmot lisäkseni huoneessa ovat täytettyjä. Keskustelen siis heidän kanssaan.
”Otatteko lasillisen, Herr Kammler? Ei? Entä te, herra Hoffa?”
Mutta he harvoin vastaavat.
Routakoto 
”Harvoin vastaavat” implikoisi, että he joskus todella vastaavat… 0_o
Juuri niin, juuri niin… Mietinkin, että kiinnittääköhän tähän kukaan huomiota.
Ainakin kaksi.