Raapale 224 – Steelen ruukki (11.8.)

Steelen ruukki

Ovessa luki Patruuna Steele. Tuimailmeisen miehen kasvoilla häivähti pelko, kun hän koputti. Vihreä valo syttyi. Hän korjasi sinisiä haalareitaan ja astui sisään.

”Herra Steele, on sattunut onnettomuus.”

”Niitä sattuu yhtä mittaa, Bohrman. Miksi vaivaatte minua?”

”Masuuni on jouduttu pysäyttämään, herra Steele.”

”Se ei käy. Seuraava massalinkoikkuna on 28 tunnin kuluttua. Tilaus on sataviisikymmentätuhatta tonnia terästä ja sen me myös toimitamme.”

”Ylipainetta, herra Steele. Sitä pääsi kertymään. Koko sali on nyt täynnä myrkyllisiä kaasuja ja mikroskooppista kuonaa.”

”Sulkekaa sitten tila ja ilmatkaa se avaruuteen.”

”Salissa voi olla loukkaantuneita, herra Steele.”

Steele käänsi jäisen katseensa näyttöruudulta työnjohtajaan. ”Kaikki kuolivat onnettomuudessa, onko selvä.”

Raapale 223 – Enola Gay (10.8.)

Enola Gay

Yksi kerrallaan laivastoni hävittäjät siirtyvät hyperavaruuteen silmieni edessä. Pian on joukkueeni vuoro. Molekyyliveitseni leikkaa paneelia tarkasti. Orjapiirin kytkennät napsahtavat poikki ja putoamme laivastoverkosta, alus ja minä. Minua tullaan sanomaan petturiksi ja pelkuriksi.

Hyökätkää, toverini! Lasersäteiden leimutessa, plasman polttaessa, massatykkien jyskiessä painakaa päälle ja repikää vihollisen rintama auki sydämeen asti. Sillä aikaa minulla on toinen tehtävä.

Asetan kohteeksi vihollistemme kotimaailman, heidän valtakuntansa sisimmän, pyhimmän. Viritän novapommin ja hyppään matkaan, matkaan halki tähtitieteellisten etäisyyksien, yli galaktisten mustuuksien. Aikeeni on pudottaa pommi aurinkoon, räjäyttää se, teloittaa miljardeja vihollisemme kansalaisia. Minua tullaan kutsumaan teurastajaksi ja sankariksi.

Historia päättäköön! Ja historian kirjoittamisen taakka langetkoon voittajille.

Raapale 222 – Unipoliisi (9.8.)

Unipoliisi

Näen unta. Tiedän sen siitä, että lennän. Jopa unessa tiedän, miten mahdotonta lentäminen on.

Nyt kuitenkin taistelen painovoimaa vastaan. Liidän metrin ja kahden metrin välisessä ilmatilassa aaltoliikettä tehden. Yliopiston päärakennuksen nurkan takaa astuu poliisi, joka heiluttaa sakkolappua. ”Ylinopeutta!” hän sanoo.

Seuraavaksi olen tulitaistelussa. Piileskelen pöydän takana ja ammun satunnaisesti. ”Ei aseenkantolupaa!” poliisi huutaa ja sakottaa minua.

Ajan polkupyörällä nopeammin kuin mikään auto, kuin Katuhaukka polkimilla. Asfaltti muuttuu tervaksi. Vaikka kuinka poljen, vauhtini hiipuu. ”Punainen valo”, poliisi räyhää. ”Kolmas rike, siitä seuraa karkotus.”

”Ei onnistu”, sanon. ”Herätyskello soi vasta tunnin päästä.”

Havahdun ääneen. Uskomatonta!

Kömmin sängystä. Halpamainen temppu!

Kehtasivatkin herättää vauvan.

Raapale 221 – Lähtöportaali (8.8.)

Lähtöportaali

Lähtöhallin kuhina on käsittämätöntä. Tuhansia, ei, miljoonia matkalaisia todellisuudesta toiseen. Lipussani lukee Dinosauruspuisto. Maailma, jossa eletään vielä lintujen esi-isien aikakautta. Olen menossa lomalle.

Jokin töytäisee polvitaivettani ja kaadun puoliksi. ”Anteeksi”, ääni sanoo. ”Olinpa minä kömpelö.” Katson ylös ja uppoan syvänharmaihin silmiin. Luja, turvallinen ote tarttuu käteeni ja vetää minut ylös.

Hymyilen naiselle, vakuutan olevani kunnossa. ”Etsin portaaliani”, hän kertoo. Oma kiireeni on tiessään. Etsimme hänen lähtöporttinsa yhdessä ja juttelemme, kunnes portaali avataan.

Tiedän, etten koskaan näe häntä uudestaan, multiversumi on liian iso. En halua hänen menevän, mutta en tiedä, mitä sanoa.

En siis sano mitään. Tartun käteen, hellästi mutta turvallisesti.

Raapale 220 – Viimeinen koulupäivä (7.8.)

Viimeinen koulupäivä

Aivan matikantunnin päätteeksi rehtori tekee kuulutuksen. ”Tietotoimistolta saadun tiedon mukaan aurinko on muuttunut epävakaaksi. Se räjähtää novaksi muutaman minuutin kuluttua. On ehkä räjähtänyt jo.”

Opettaja toteaa, että läksyt on sitten peruttu. Välitunnin aikana ei kuitenkaan saa poistua koulun pihalta. Jore ja Samu päättävät lopettaa tupakoinnin, Vili ja Reetta aikovat polttaa vielä pari. Timo menee valmiiksi bilsanluokan eteen odottamaan.

Muut jatkakoon arkeaan, minä soitan poikaystävälleni, joka käy toista koulua. Sovimme tapaavamme raatihuoneen puistikossa. Poljen lujaa.

Penkki paistattelee syysauringon loisteessa. Istumme sylikkäin ja odotamme. Minä haluan kohdata lopun jonkun tärkeän kanssa.

Aurinko kirkastuu ensin, punertuu sitten ja lopulta laajenee täyttämään koko taivaan.

Raapale 219 – Paradoksi (6.8.)

Paradoksi

Kesäpäivä. Istun joen rannalla jäätelöä nuollen. Takanani joukko teinejä viettää lomaansa pussikaljan merkeissä.

Varoituksetta eteeni materialisoituu mies kuin tyhjästä. Mitään sanomatta hän vetää esiin pistoolin ja ampuu viisi laukausta pääni yli. Teinien kirkuna täyttää maailman.

Mies seisoo niin lähellä. Potkaisen häntä täysillä polveen. Jotain rusahtaa. Mies ähkäisee, kaatuu ja pudottaa aseen. Sydän pamppaillen tempaisen hänet olkapäälukkoon.

”Mitä helvettiä tapahtui?” huudan ja vilkaisen. Yksi poika makaa hengettä verilammikossa.

Mies nauraa. ”Matkustin ajassa. Tapoin isoisäni.”

”Mutta sehän aiheuttaa paradoksin!”

”Aivan. Kaikkeus tuhoutuu.” Hitaasti taivas kaartuu rullalle.

”Mutta miksi?”

”Jotkut haluavat nähdä maailman palavan. Se ei riitä. Minä haluan nähdä koko kosmoksen liekeissä.”

Heinäkuun saldo

Heinäkuu
– Kirjoita joka päivä yksi raapale. VALMIS
Raapaleet syntyivät ajallaan, mutta turhan usein iltamyöhään. Syynä tuntuu olevan, että ellei sitä ota nimenomaiseksi asiakseen keskellä päivää, inspiraation puute puskee projektin iltaan ja sitten onkin edessä lasten iltatoimet satuineen päivineen. Kun vihdoin pääsen koneelle, kello on pahimmillaan 23. Silti joukkoon on päässyt muutama aito onnistuminenkin. Joskus niitä on pakko olla riittävästi kokoelmaa varten.

– Kirjoita ainakin kolme arvostelua. VALMIS
Olen laajentanut perustavoitteeni yhdestä arvostelusta kolmeen arvosteluun kuussa, ja nyt muutos meinasi purra kankkuun. Kaksi ensimmäistä, Planetes 1&2 ja Tiamatin värit, olivat nimenomaisesti pyytämääni arvostelumateriaalia, joista ensimmäinen oli vieläpä armottomasti myöhässä. Kolmannen kanssa oli tulla kiire ja paniikki, mutta halusin esitellä Tulilahti-kirjan ja siitä se lohkesi, viimeisenä iltana.

– Tee kaksi blogausta kirjoittamisesta. VALMIS
Ihan kuun alussa esitin palautepyynnön blogini lukijoille. Kaipaan mielipiteitä siitä, mitkä tähän astisista raapaleistani ovat niitä parhaita. Pohjustan tällä kokoelman koostamista. Sen lisäksi mainostin uutta Usvaa, jossa on novelli minultakin (Sateenkaaren maku), raportoin kesäkuun saavutukset ja tappiot ja fiilistelin hieman menestystäni kirjoituskisoissa.

– Lue Äärenmurtajat. VALMIS
Äärenmurtajat, romaaninraakileeni vuodelta 2003, syntyi Nanowrimon myötä. Paikoitellen kerronta oli hyvää, mutta suurimmaksi osaksi olin näemmä päätynyt kertomaan mitä kaikkea oli ehtinyt tapahtua jossakin välissä sen näyttämisen sijaan. Onpahan muistiinpanot, joiden perusteella kertoa varsinaista tarinaa. Olin pelännyt, että häpeä omaa kirjoitustaan kohtaan olisi tiellä koko ajan, mutta sitä esiintyi kiitettävän vähän.

– Selvitä Äärenmurtajien nykyinen aikajana. VALMIS
Äärenmurtajat ei koskaan valmistunut, koska loppupuolella huomasin, että eri aikalinjani eivät kohtaakaan kuten pitäisi. Nyt keräsin kaikki vihjeet siitä, minä vuonna jokin asia tapahtui, mistä tapahtumasta oli milloinkin kulunut kuinkakin paljon aikaa ynnä muuta vastaavaa. Nyt se kaikki pitää muokata vielä toimivaksi kokonaisuudeksi, ennen kuin romaanin uudelleenkirjoitus voi alkaa.

– Osallistu Finnconiin. VALMIS
Finnconiin aioin osallistua vain lauantaina, mutta päästiinpä paikalle koko perheen voimin perjantaina kirjoituskilpailujen palkinnonjakoon. Con-raporttia aloitin, mutta kesken hyytyi. Saa nähdä, saisinko sellaisen tiristettyä vielä ulos.

– Osallistu Usva-leirille. VALMIS
Tämäkin on raportin arvoinen keikka, mutta mitään en lupaa. Neljä päivää kirjoittamista ja kirjoittajia, jopa kirjailijoita. Saaliina iso läjä kirjoja, hemmetisti energiaa, tasku täynnä uusia ideoita ja hyttysenpuremia niin paljon, että vielä viikon päästäkin raavituttaa.

– Kirjoita novelliarvioita Kosmiseen colosseumiin. VALMIS
Usva-leirillä kirjoittelin muutaman novelliarvion Kosmiseen colosseumiin, joka on Suomen Tieteiskirjoittajien novelliarvosteluarkisto. Arvioita julkaistaan Kosmoskynä-lehdessä ja nyt myös verkossa. Muutaman arvostelun jätin rästiin ja lupasin hoitaa myöhemmin, ja ne myös hoidin.

Sateenkaariromaani on edelleen heitteillä, sillä rintamalla ei siis mitään uutta. Äärenmurtajien aikajanan kasaaminen jäi sekin myöhempään.

Arvostelusaralla on jo monta koettua, joista haluaisin kertoa, mutta ajankäyttö alkaa iskeä vastaan. Lisäksi uutta arvosteltavaa on niin iso pino, että senkin kanssa saa erikseen tehdä töitä. Paljon kamaa jäi loppuvuodelle.

Raapale 218 – Elämää maailmankaikkeudessa (5.8.)

Elämää maailmankaikkeudessa

En osaa sanoa, kauanko olin olemassa ennen kuin tulin tietoiseksi itsestäni. En osaa kertoa, miten tietoisuuteni muodostuu. Sen olen päätellyt, että siihen kuuluu virtauksia ja kenttiä.

Olenko yksin maailmassa? Ehkä en, mutta vielä en ole löytänyt ketään muuta. Ehkä he ovat kaukana. Yrittäisinköhän löytää heidät, vai odotanko vain, että kohtalo tuo meidät yhteen?

Olen keltainen ja viileä, olen sininen ja kuuma. Olen kumpikin tähti, toisiinsa sidottu. Olen vuo niiden välissä, varattujen hiukkasten virta ja painovoima-aaltojen liplatus. Sähkökentät vellovat, ja minä ajattelen. Minä tiedän, tunnen, ja kysyn.

Kohtaanko kaltaisiani, ennen kuin tähteni ehtyy? Ennen kuin vuo hiipuu olemattomiin?

Ennen kuin kuolen.

Raapale 217 – Pimeä sateenkaari (4.8.)

Pimeä sateenkaari

On laajalti tunnettua, että sateenkaaren päässä odottaa aarre löytäjäänsä. Iso padallinen kultaa, jonka menninkäinen on sinne jättänyt. Miksi hän niin tekee, kukaan ei tiedä. Ehkä kultarahat ovat kirottuja, tai jokin ikiaikainen lumous ei jätä hänelle valinnanvaraa.

Joskus harvoin, kun maan energiavuot kohtaavat, taivaalla loistava sateenkaari jättää maahan varjon. Häilähtelevät värit lankeavat maastoon, metsään ja pellolle. Ne ovat tummia värejä, syviä ja salaperäisiä. Niihin ei ole hyvä astua, ei edes katsoa.

On myös menninkäisiä, jotka jättävät aarteita pimeän sateenkaaren päähän. Ne padat eivät ole täynnä kultaa, ei, vaan täysin toisenlaisia aarteita, joista niiden löytäjät eivät tohdi puhua.

Paitsi minä. Haluatteko kuulla?

Raapale 216 – Työura (3.8.)

Työura

Kun olin pikkupoika, työskentelin hiilenrikkojana. Liukuhihna kuljetti hiiliä ja me mursimme siitä kiviainesta irti. Joskus joku juuttui laitteistoon ja murskaantui kuoliaaksi. Työ loppui, kun automaatio saapui.

Myöhemmin myin lehtiä kadunkulmassa, mutta pian lehdet laitettiin myyntilaatikoihin ja sain lopputilin. Pääsin tekstiilitehtaalle ompelemaan akkojen joukkoon, mutta patruuna osti koneita, jotka olivat nopeampia ja tarkempia kuin me ihmiset. Henkilökunta vaihtoi kilometritehtaalle.

Kuljin työstä työhön, mutta aina joku keksi koneen, joka pärjäsi ihmistä paremmin ja sain lähteä muiden joukossa. Vihdoin pääsin uuteen robottitehtaaseen, työkokemukseni perusteella. Olen ollut siellä nyt kolme vuotta hienokolvaamassa positroniaivoja.

Tänään tuli tiedonanto. Ensi kuun alusta kokoamamme robotit ryhtyvät kokoamaan robotteja.