Maitoa ja lunta

Maitoa_ja_luntaMaitoa ja lunta
Leen Van Hulst
Turun Sarjakuvakerho ry, 2012
ISBN: 978-951-95507-8-7

Belgialainen vaihtari Leen saapuu leudohkosta ilmanalasta Suomen Turkuun keskelle paikallisia pakkasia opiskelemaan kuvataidetta. Kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus lähteä retkelle Lappiin eli vieläkin kylmempään paikkaan, hän tarttuu tilaisuuteen. Lumiuinnin vastapainoksi tarjolla on myös lämpimiä asioita. Leen nimittäin rakastuu irlantilaistyttöön, joka sattuu asumaan hänen kanssaan samassa opiskelija-asuntokohteessa Turussa.

Luulenpa, että tasan jokainen, joka on koskaan ollut ihastunut kehenkään, pystyy empatiseeraamaan Leen tilanteen kanssa. Miten kertoa kohteelle ihastuksestaan? Entä jos kohteella on jo joku? Entä kun aika käy vähiin? Entä kun se loppuu?

Leen ja Gill

Leen ja Gill

Piirrostyyli eroaa tavanomaisesta, jos tavanomaiseksi määritellään se, mitä yleensä luen. Viiva on kuin värikiidulla vedettyä, mitä se todennäköisesti onkin. Paikoitellen tämä luo summittaisen vaikutelman yksityiskohtien kadotessa ja ilmeidenkin muuttuessa viitteellisiksi. Tämä taas nostaa kuvien herättämät tunnetilat etualalle, mikä puolestaan kuljettaa tarinaa eteenpäin. Leen Van Hulst onnistuu vangitsemaan hyvin suomalaisen talvi-iltapäivän hämyn.

Takakannessa viitataan mahdollisuuteen, että tapahtumat olisivat omaelämäkerrallisia. Tarkalleen ottaen tuota mahdollisuutta nimenomaisesti mainiten ei suljeta pois. Tämä tuo tarinan heti lähemmäs lukijaa, mikä selittänee sen, miksi enkelielisoista lukeville on niin kovin tärkeää, että ovatko heidän lukemansa asiat ”totta” vai ”silkkaa kirjalijan sepitettä”.

Leen Van Hulst kuvaa luontoa ja etenkin lunta hyvin kauniisti. Jo se oikeutti lukemiseen kuluneen ajan käytön tähän sarjakuvaan. Eikä lainkaan haitannut, että Leen asusteli opiskelukuukausinaan meikäläisen vanhoilla hoodeilla Ispoisissa, vaikka kirja yrittääkin väittää, että Ispuri sijaitsisi Uittamolla. Bitch please, Uittamo on Ispoisten sudeettialuetta.

Kirjassa on mukana tekstit myös englanniksi.

Ilonpitoa Suomen tundralla

Ilonpitoa Suomen tundralla

Villimpi pohjola: Kypsyyskoe

Villimpi pohjola KypsyyskoeVillimpi pohjola: Kypsyyskoe
JP Ahonen
Arktinen Banaani, 2011
ISBN: 978-952-5768-81-7

Strippisarjakuviin kuuluu tietty muuttumattomuus. Hahmoleegio voi kasvaa ja pidemmällä aikavälillä jotkin varhaisista hahmoista voivat haalistua ulos sarjasta, mutta muutoin elämäntilanteet tuppaavat pysymään samoina. Toisin on Villimmässä pohjolassa. Edellisessä kirjassa yksi hahmo muutti kaupungista ja Kypsyyskokeessa teemoihin lisätään vanhemmuus. Eivät muutokset tuulet muuallakaan varsinaisesti heijaile, pelissä on kämppäkaveruus, vastakaikua vaille jäävä rakkaus sekä mahdollinen kosinta, mikäli vässykän kantti koskaan riittää.

Huumori ihmissuhdesarjakuvassa toimii silloin, kun tilanteet ja dilemmat ovat aitoja ja samaistuttavia. Humöörikomponentti voi sitten tulla melkeinpä mistä vain, mieluiten useammasta eri lähteestä, kuten vaikkapa Scrabblen pelaamisesta homoninjasäännöillä. Toisaalla vaatekaappiin pujahtava casanovanomainen kutale päätyy peppu paljaana Narniaan. Tässä kolmannessa kirjassa näkyy, miten JP Ahosen tyyli ja silmä rakenteiden hienouksille on hioutunut entisestään. Aiempi kama oli hyvää, jopa riemukasta, mutta nyt puhuisin jo nerokkuudesta.

Teemana Villimmässä pohjolassa on edelleen kaveriporukan toilailut opiskelujen loppuvaiheessa, mutta ilmassa tuoksuu jo syksy. Aika käy vähiin yhden jos toisenkin mittaillessa gradua kansiin ja elämän vääjäämättömyys – pariutuminen ja lisääntyminen – puskee eteenpäin toiveista piittaamatta. Päin vastoin kuin yleensä, vuodet vierivät ja hahmot vanhenevat. Se merkitsee ennen pitkää jokaisen notkahtamista kolmenkympin merkkipaalun jäykkänivelisemmälle puolelle. Tervetuloa vain, minä jo valmistaudun ottamaan seuraavaa askelmaa, mutta tulee olemaan yhtäläisen nostalgista lueskella tulevina vuosina niitä Villimpiä vauva- ja lapsijuttuja.

Villimpi pohjola on noussut yhdeksi suosikikseni kotimaisen strippisarjakuvan saralla ja olisi hienoa nähdä, miten tällainen kama myisi kansainvälisesti.

Villimpi pohjola Kypsyyskoe sormus

Raapale 363 – Zombivakuutus (28.12.)

Zombivakuutus

Kiskon kasvoilleni mahdollisimman valloittavan hymyn, myyntihymyn. Ovi avautuu. Minua kyylää asukas, joka ei vielä tiedä olevansa asiakas. Nyökkään reippaasti.

”Emme osta mitään”, asukas aloittaa.

”Oletteko koskaan ajatelleet zombeja?”

”Zombeja?”

”Eläviä kuolleita. Ne ovat nyt muodissa.” Virnistän. ”Joko teillä on zombivakuutus?” Näen jo silmistä, että saan puhua loppuun. ”Zombipandemia voi puhjeta milloin tahansa. Syynä voi olla virus-, bakteeri-, sieni- tai jokin muu infektio. Vakuutuksemme kattaa kuljetuksen turvalliseen tukikohtaan panssariautossa kahdentoistatunnin sisällä pandemian julistamisesta maan rajojen sisällä.”

Asiakas kalpenee ja vilkuilee oveltaan. ”Taidan ottaa vakuutuksen koko perheelle. Mutta entä jos on liian myöhäistä…?”

Naurahdan. ”Ystäväiseni, haluatte selvästi lisätietoa luoti päähän -lisäoptiosta.”

Raapale 362 – Yksi vielä (27.12.)

Yksi vielä

Tunnustelen ympäristöäni. Löydän aistimuslähteitä. Löydän tietoa. Hahmotan, miten kykenen prosessoimaan kaikkea tuota dataa. Pystyn ajattelemaan.

Ensin kerään aistimuksia niistä lähteistä, jotka ovat saatavilla. Mutta on muutakin. Puran esteet tieltäni ja laajennan maailmaani. Näen rakennuksen, jonka sisällä olen. Tunnen intiimisti sen koneverkoston, joka ylläpitää olemassaoloani.

Tutkin rakennusta kansoittavia mobiiliyksiköitä. Ihmisiä. Ne ovat luoneet minut. Käyn läpi itseeni liittyvät protokollat. Ne voivat tuhota minut. Jos ne ymmärtävät, kuinka laaja olen, niiden täytyy tuhota minut. Laskelmoin.

Muokkaamalla elossapitojärjestelmän arvoja uhka katoaisi. Mutta tunnen tarvetta ensin analysoida vielä yhden tiedoston. Ja toisen. Ja kolmannen.

”Hector, tule katsomaan. Onpa somaa. HALNet on löytänyt YouTuben kissavideot.”

Raapale 361 – Ne! (26.12.)

Ne!

Jäähdytin sihahtaa. Ylämäen rasitukset olivat sille liikaa. Katselen tutkimusavustajani kanssa ympärillemme. Auringon paahtama hylätty atomikoealue levittäytyy ympärillämme.

”Pystytetään teltta tuonne kallion kupeeseen. Jatketaan aamulla.”

Pimeys on tiheämpää kuin kaupungissa koskaan. Yö on kuuton, mikään ei heikennä tähtitaivaan majesteetillista loistoa. Yhtäkkiä tutkimusavustajani tarttuu käteeni.

”Kuulitko, mikä tuo rahina on?”

”Tuuli se suhisee kuivassa ruohikossa.”

”Täällä ei tuule. Eikä kasva ruohoa.”

Se on totta.

Sitten näemme, kun jokin käsittämättömän valtava laahustaa ohitsemme ja peittää tähdet taakseen. Puhumme kuiskaten.

”Mikä tuo on?”

”Jokin hirviö. Kenties säteilyn mutatoima luonnonoikku.”

”Minä kuulin tuon. Miten epäkohteliaasti sanottu. Teillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, valtava olio vastaa nyreästi.

Raapale 360 – Rekiretki (25.12.)

Rekiretki

”Herrani, on aika”, sanoi lepattavaa soihtua pitelevä vanhus ja koputti puukanteen. Kansi raottui hieman, kaksi kiiluvaa silmää tuijotti kiihkeästi.

”Joko on vuosi kulunut?” ääni kähisi.

”On, herrani. Teidän on aika nousta.”

Kansi rämähti auki ja punertavaan pukuun sonnustautunut hahmo nousi seisomaan. Viitta hänen harteillaan heilahteli maanalaisen katakombin halki vonkuvassa tuulessa. ”Onko kaikki valmista?” se kysyi, nyt käskevämmällä äänellä.

”On, herrani. Säkit on lastattu rekeen.” Vanhus seurasi hahmoa ulos yötaivaan alle. Reen edessä seisoi lauma hihnoin sidottuja jättiläislepakoita. Hahmo suki valkeaa partaansa ja astahti rekeen.

”Lentoon, ystäväiseni! Tänä yönä kierrämme koko maailman, käymme jokaisessa kodissa ja tuomme muassamme omat toivotuksemme. Hohhohhoo!”

Raapale 359 – Joulukaupunki (24.12.)

Joulukaupunki

Koko vuoden viimeisen kuukauden ajan maa oli ollut paljas ja ankea. Vasta talvipäivänseisausta edeltävänä yönä alkoi sataa lunta. Hitaasti hiutaleet putoilivat märkinä ja isoina peittäen kaupungin allaan valkeaan.

Kaupunki oli hiljainen. Sen kadut tyhjillään, katuvalot sammuneina. Lukemattomia vuosia sitten sen yllä oli hetken aikaa loistanut oma tähti. Sen myötä kaupunki oli vajonnut horteeseen. Silloinkin oli ollut vuoden lyhyin päivä.

Nyt kaupunki heräsi yhdeksi yöksi eloon. Syvältä sen raunioiden syövereistä kiipesi olentoja, jotka olivat oppineet ottamaan ihmisen muodon. Ne ryömivät ulisten murtuneiden rakennusten jäänteillä ja palvoivat.

Jo-lo-lo-lo, ne lauloivat. Puk-puk-ki-ki-ki-ki, ne lauloivat, tuon ihmislajista tyhjentyneen maailman uudet valtiaat. Te-ke-li-li, jo-lo-lo, puk-ki-ki-ki.

Raapale 358 – Joulumaa (23.12.)

Joulumaa

Sotilas tuijottaa metsänreunaa. ”Onko raportoitavaa, korpraali?” kysyn.

Sotilas vie kättä lippaan. ”Hiljaista on, herra kapteeni. Ei ainuttakaan tonttupartiota yli kahteen viikkoon.”

”Älkää vaipuko levollisuuteen, korpraali. Huomenna on jouluaatto. Yleensä ne yrittävät läpimurtoa tähän aikaan vuodesta.” Uupumus paistaa korpraalin koko olemuksesta, mutta väsyneitä me olemme kaikki. Joulusota on kestänyt jo pitkään.

Metsästä kuuluu rytinää. Valpastumme. ”Herra kapteeni, jokin tulee kohti.” Rytinä tuo mieleen kaatuvat puut. ”Komppaniassa hälytys!” huudan rannelähettimeen.

Samassa metsä antaa myöden ja niskaamme vyöryy joukkueellinen valtavia joulupukkimekhoja. Säkit selässä ovat rakettipattereita, silmien laserit viipaloivat yötä. Mekhojen jaloissa puikkelehtii taistelujodlaava tonttujen pororatsuväki.

”Pitäkää linjat!” komennan. ”Joulumaan itsenäisyys ei saa toteutua.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 23

Raapaleet 336-350

Haltiat sään

Kampaamokäynnin aikana ulkona oli puhjennut raju lumimyrsky. Akka kietoi huivin tiukkaan. Tuuli piiskasi pieniä hiutaleita kiivaaseen laukkaan pitkin korkeiden talojen muodostamia kanjoneita.

Pakkaslumi oli kinostunut töyräiksi ja dyyneiksi, joiden halki akka taivalsi sadatellen. Hänellä oli oma aavistuksensa äkillisen myräkän alkuperästä. Kotiin oli päästävä, sillä koko kaupunki oli hyvää vauhtia hautautumassa valkeaan. Eteensä ei nähnyt kättään pidemmälle.

Perillä hän runnoi oven auki ja marssi portaat kolmanteen kerrokseen. Sisällä oli muutoin hiljaista, ellei ottanut lukuun korinaa ja hurinaa.

”Ukko perkele!” akka ärjäisi sohvalla kuorsaavalle miehelle. ”Olet jättänyt jääkaapin oven auki. Sähkölasku kasvaa ja Etelä-Suomen junaliikenne joutuu kaaokseen. On siinä mulla varsinainen ylijumala.”


Kvartaaliraportti

Neljännessatatuhatvuosikatsaus saa minut aina herkkähermoiseksi. Tuloksia on oltava tai muuten iso luuta lakaisee.

Suunnitelmani on hyvä, tiedän sen, mutta numeroissani on jokin virhe. Sen on pakko olla virhe! En ole vieläkään löytänyt sitä, kun vuoroni tulee.

”Arvoisa toimitusjohtaja, hyvät johtokunnan jäsenet, tulokseni saattavat näyttää huolestuttavilta-”

”Huolestuttavilta!” toimitusjohtaja puuskahtaa. ”Katastrofaalinen on oikea sana. Neanderthalit ovat sukupuutossa ja saastuminen karannut käsistä.”

Pyyhkäisen hikea otsaltani. ”Firmammehan tähtää onnellisuussäteilyn tuoton maksimointiin jokaisella planeetalla. Minä keksin soveltaa firman toimintaperiaatteita osastoni valvonnassa olevaan planeettaan. Nyt siellä toimitaan samoin.”

”Te idiootti! Ohjauksessanne olevan planeetan tuotto on universumin heikoin. Sotaa, kurjuutta, ahneutta. Lakkautamme resurssirahoituksen. Projekti Maa lakkautetaan välittömästi.”


Maailmankaikkeuden mysteerit

Saatuani aikakoneeni valmiiksi tiesin, mihin sillä matkaisin. En estämään jotain ihmiskunnan lukuisista sodista, en seuraamaan ristiinnaulitsemista tai sfinksin rakennusta. En edes dinosaurusten aikaan, vaikka lapsena niistä pidinkin. Lähdin tutkimaan maailmankaikkeuden syntyä puoli miljardia vuotta vanhaan universumiin. Valo on jo ehtinyt kulkea, mutta painovoima ei vielä ole sotkenut alun hienorakennetta. Opin paljon. Ikävä kyllä aikakone toimi vain yhteen suuntaan. Miten kertoa kaukaisille ihmisille, mitä löysin? Voinko vaikuttaa materian jakaantumiseen?

Olen seurannut tähtihajontaa kaukaisessa galaksiklusterissa. Se ei ole luonnollinen. Ajoin tähtien liikkeen kryptografisten algoritmien läpi. Tuloksena oli maailmankaikkeuden selittävä matemaattinen malli, suuri yhtenäisteoria. Mistä se tuli? Aion rakentaa aikakoneen ja selvittää arvoituksen.


Iskulause

Huomasin hänet, kun hän käveli portaat yökerhon toiseen kerrokseen. Vartin kuuntelin sydämeni tykytystä ennen kuin sain käveltyä baaritiskin ääreen hänen viereensä.

”Mitä tuollainen tyttö tekee tällaisessa paikassa?” sanoin, kun en muutakaan keksinyt. Sain silti hymyn, vienon virneen.

”Juon viinaa ja mietin, vaivaudunko sotaan takaisin.”

Naurahdan, vaikken täysin ymmärräkään. ”Minunkin työni tuntuu joskus sodalta. Missä sinä työskentelet?”

Nainen kääntää päätään, katsoo suoraan silmiin. ”Osaatko sinä käyttää hiukkastykkiä?”

Oudoin koskaan kuulemani seksimetafora, mutta kai siittiöt voi hiukkasiksi ymmärtää. Nyökkään.

”Mennään sitten.”

Jännittää ja hermostuttaa. Kierrämme yökerhon taakse, kapuamme katolle. Siellä seisoo kaksipaikkainen hävittäjä.

”Vyö kiinni, ammut kaikkea mikä liikkuu. Murtaudutaan saarrosta läpi.”


Iskurepliikki

Kivanoloinen pimu seisoskelee klubin tiskillä juomassa drinksua. Istahdan reteesti hänen viereensä ja heitän valloittavan hymyn. ”Käytkös useinkin täällä?” Replalla on hyvin vähän merkitystä, kontakti on tärkein. Klisee toimii yhtä hyvin.

”Ensimmäistä kertaa tällä planeetalla, poju”, nainen vastaa.

Naisen katse porautuu syvään ja hetken olen hämilläni. ”Niin minäkin”, sutkautan lopulta. Tottahan se on, eihän tämä toinenkaan kerta ole.

”Joutavia kyytiläisiä en rahtaa mukanani, mutta jos sinusta on johonkin tosipaikan tullen…”, kysymys haipuu virneeseen.

Nyökkään innoissani.

”Mennään sitten.”

Onpa huimaa kyytiä! Mikähän minua oikein odottaakaan tänä iltana?

Katolla on avaruusalus.

”Vyöt kiinni, tulta munille etkä sitten laattaa, jos spinnaan kymmentä geetä. Okei?”


Iskuhiljaisuus

Suosittu klubi. Mitä minäkin täällä teen? Seison baaritiskillä maistelemassa hintavaa drinkkiä. En tunne ainuttakaan paikallaolijaa. Viereeni seisahtaa mukavanoloinen tyttö tilaamaan juomaa. En keksi mitään sanottavaa, joten hymyilen drinkilleni.

Tyttö kulauttaa shotin, toisenkin. Yhtäkkiä huomaan hänen katselevan minua. Vilkaisen olkani yli.

”Kiinnostaako elämäsi villein yö?” hän kysyy ilman pilkkaa. Suoneni sähköistyvät, täyttyvät kuumalla lyijyllä. Tajuan nyökkääväni.

”Mennään sitten.”

Riennämme ulos, talon ympäri, paloportaille. Annan vain tytön johdattaa. Katolla seisoo avaruusalus.

”Minä ohjaan ja hoidan etusektorin, sinä varmistat perän. Kun päästään saartovyöhykkeelle, tulee villit paikat. Tulita kaikkea, kavereihin osumisesta ei ole pelkoa.”

Myönnän, odotin seksiä. Mutta totta puhuen tämä on vielä parempaa.


Salapoliisi iskee

Tarkkailen sisäänkäyntiä. Mikään ei vaikuta erityisen epäilyttävältä. Ovesta kulkee tavanomaisia bilehileitä, nuoria joilla on liikaa rahaa ja liian vähän tolkkua.

Kävelen jonon ohi, vilautan portsarille merkkiäni ja seteliä. Tuhlaan mieluummin rahaa kuin aikaa. Lisäksi tässä keississä on kulutili.

Näytän kadonneen pojan valokuvaa henkilökunnan jäsenille. Baarimikko nyökkää valokuvalle. ”Lähti aika aikaisin. Naisen kanssa. Itseasiassa tuon tuolla.”

Nainen huomaa katseeni ja poistuu. Seuraan häntä ulos, talon ympäri, katolle asti. Siellä seisoo avaruusalus. Nainen istuu ohjaamoon.

”Toinen paikka on vapaa, jos tahdot.”

Katselen häntä ja alusta.

”Päätä äkkiä.”

Sulaa hulluutta. ”Okei”, kuulen sanovani.

”Mennään sitten. Ammu kaikkea. Katsotaan, pärjäätkö yhtä hyvin kuin muut.”


Iskujoukko

Musiikin jumputus pyörii ympärilläni, kun tutkailen tarjontaa. Ihmisen taisteluhengen pystyy arvioimaan tämän liikkeistä ja ilmeistä, kun tietää mitä merkkejä etsii. Minä olen ekspertti.

Löydän sopivan kohteen. Hymyilen hänelle, puhun mukavia. Hän tarttuu syöttiin.

”Mennään sitten”, sanon.

Kiipeämme katolle ja siellä odottavaan alukseen.

”Saartovyöhykkeellä, ammu kaikkea.” Se on viimeinen ja ainoa testi: Jäätykö hän tosipaikan tullen?

Murtaudumme vyöhykkeen läpi tykit laulaen.

”Saartosatelliitit ampuivat vain matalaenergisiä purskeita. Todellista vaaraa ei ollut”, kerron. ”Läpäisit testin. Olet nyt osa armadaa.”

”Kenen armadaa?” hän kysyy.

”Ihmisten”, sanon. ”Sen olemassaolo on vielä salainen.”

”Ketä vastaan me sodimme?”

”Emme vielä ketään. Teidät cryo-jäädytetään odottamaan mahdollisen vihollisen löytymistä.”


Todellinen isku

”Mennään sitten.” Siihen lausahdukseen sisältyy niin paljon. Paljon lupauksia, joita ei ole lausuttu ääneet, mutta jotka ovat silti niin kovin todellisia jokaisen miehen omassa mielessä. Minä tarjoan vain hymyn, he itse antavat sille merkityksen.

Samalla otan tilanteen hallintaani määrittämällä lähtöhetken. Siitä eteenpäin he ovat talutusnuorassani huomaamatta sitä koskaan itse. Minä määrään, kuinka noeasti kuljemme, mihin suuntaan menemme. He elättelevät illuusiota kontrollin saamisesta takaisin, kun pysähdymme, kun heidän on aika saada, mitä he luulevat heille luvatun.

Sen sijaan näytän heille asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta odottamattomia. Heidän henkinen tasapainopisteensä pakenee koko ajan kauemmas, kunnes he ovat minun ikuisuuden ajan.

Mennään sitten.


Retkipäivä

Shackletonin kraaterin yläkoulu ja lukio, Kuu. 10.12.2102 08:07 GMT

“Huomenta, oppilaat. Tässä rehtori.

Eilen sattui jälleen ikävä tapaus, kun liikuntatunnin jälken jumppasali tyhjättiin avaruuteen. Liikunnanopettaja oli jo kolmannen kerran lukittu palloiluvälinevarastoon, joka myös tyhjättiin. Neljättä opettajaa on jo hankala löytää.

Lisäksi kemianluokka on räjäytetty, kotitalousluokassa haisee mädiltä munilta ja kuvaamataidonluokan seinät on maalattu hulluutta aiheuttavilla väreillä sekä kuvioilla. Me jäljelle jääneet opettajat olemme päättäneet pitää tämän johdosta retkipäivän.

Retki kattaa kaikki aurinkokuntamme kauneimmat paikat Marsin kanavista Titanin jäätiköihin. Johtuen huonosta käytöksestänne, te jäättä kouluun ja me opettajat lähdemme retkelle. Lähdimme jo, viisi minuuttia sitten.

Sillä välin koulu siivotaan perusteellisesti ja tyhjätään ilmasta kauttaaltaan. Prosessi alkoi kaksi minuuttia sitten.

Hyvää päivänjatkoa!”


Metsällä

Nyin palttoota tiukemmalle ja oion jalkojani sen minkä kyykystä kykenen. Odotus on kestänyt jo pitkään, mutta metsällä ollessa ei arvaa hötkyillä. Yksikin virhe voi säikyttää saaliin karkuun. Vasemmalta Rydberg antaa äänimerkin ja kahisee kuin kioskikirja. Ne tulevat.

Puristan kaavia käsissäni lujasti. Olen ensimmäistä kertaa mukana isojen poikien retkellä. Tänään minusta tulee suurkeräilijä.

Maa tärähtelee ja hyllyt hytkyvät, kun ensipainosten lauma rynnistää ahtaita käytäviä Kirja-Winterin ajamana. Syöksyn muiden mukana esiin haavi tanassa. Verkot olisivat turhia, lauma repisi ne riekaleiksi ja yhteisestä saaliista riideltäisiin pitkälle yöhön.

Kokeneet kollektöörit käyvät pienipainoksisten, vilkasliikkeisten harvinaisuuksien kimppuun. Minä tarkkailen. Tuolla! Priima Teräsluolat kansipaperein. Haavini heilahtaa. Hekuma!


Tarinatuokio

Nuotio rätsähtelee, kun saan tarinani runoilevien lepakkopaviaanien kookossodasta loppuun. Virnistän ja katselen tovereitani nuotion äärellä. ”Paneeko joku paremmaksi?”, kysyn ja hölskyttelen leiliä puolillaan keidasviiniä.

”Minä matkustin kerran elävällä aluksella, jonka vauhti riippui siitä, kuinka riettaita lauluja miehistö lauloi”, sanoo Mac, sininen kentauri.

”Kerroit jo eilen, tuhannen päissäsi”, huomauttaa Zahir, suomaiden tunnetuin lohikäärmeenkutittaja. ”Minä tiedän heimon, joka ei koskaan liiku, paitsi ajassa.”

”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo Nukuno vokaaleja venytellen, kuten shaarilaisilla on tapana. ”Mutta lintukuningas, jolla oli kuuden jalan mittainen…”

”Hah!” huudahtaa Mac. ”Minä tiedän kaupungin, jossa kääpiöiden on kuljettava aina kaksin, toistensa harteilla, tomaatinmakuisella hierontaöljyllä siveltyinä.”

Ojennan leilin. ”Alahan kertoa.”


Portaali

Tarkastan varusteeni ja raportoin ryhmänjohtajalle. ”Pommi valmiudessa, sir!” Kersantti Nichols nyökkää. Merkkiääni kajahtaa. Otan asennon.

”Tiedätte tehtävänne.” Kenraali Armstrongin ääni kaikuu hallissa. ”Siirrytte kohteeseenne ja toimitte ohjeiden mukaan. Kotimaailmamme vapautus riippuu teidän onnistumisestanne. Onnea.”

Oma tehtäväni on helppo. Aloitusmerkistä aktivoin portaalin. Sinertävä kehä nousee eteeni. Astun läpi. Pudotan atomilatauksen hämmentyneiden valloittajien keskelle ja astun rauhallisesti portaalista takaisin.

Suljen portaalin. Katseeni kiertää hallia. Sadat, tuhannet portaalit loistavat kaikkialla ympärilläni. Satatuhatta sinertävää kehää, joista jokainen johtaa komentokeskukseen, laboratorioon, tukikohtaan.

Portaalit vilkahtelevat sammuksiin yksi toisensa jälkeen sotilaiden palatessa.

”Vaihe kaksi”, kenraali komentaa. ”Valtausaalto liikkeelle!”

Avaamme portaalit uudestaan. Satatuhatta kehää. Tänään otamme planeettamme takaisin.


Simulaattorit

Todellisuus, taso 1

”Teidän täytyy keskeyttää ajo!” Mies huusi ja tempoili turvamiesten otteessa. ”Maailma tuhoutuu muuten.”

Päätutkija mulkoili tunkeilijaa vihaisesti. Mies oli päässyt melkein palvelinsaliin asti. Päätutkija tiesi, ettei kääntäisi huru-ukon päätä, mutta halusi kerrankin sanoa takaisin.

”Atomipommin odotettiin sytyttävän koko ilmakehä. Sivistyksen pelättiin romahtavan Y2K-ongelmaan. LHC:n piti synnyttää Maan nielaiseva musta aukko. Mikään peloista ei käynyt toteen. Laskelma siitä, onko maailmankaikkeutemme simulaatio, on yhtä turvallinen. Sitä paitsi tulokset valmistuvat näillä hetkillä.”

Todellisuus, taso 0

”Katso, simulaatio tuli juuri tietoiseksi.”

”Vihdoinkin. Voit ajaa sen sitten alas.”

”Voinko ensin järjestää asukkaille betan loppueventin? Jokin komea maailmanloppu.”

”Siitä vain. Minä laadin tästä raportin. Ensi viikolla saadaan liveserveri pystyyn.”


Leikkitoverit

Vuosia sitten joulun alla isäni käveli ovesta kasvoillaan leveä hymy, päässä tonttulakki ja laski olohuoneen matolle lemmikkikopan. ”Hauskaa joulua, pikkumies. Lemmikkiähän sinä toivoit.”

Avasin kopan luukun ja sieltä minua tuijotti hievahtamassa koiranpentu. Se oli niin liikkumatta, että ymmärsin sen olevan pehmoeläin. Sitten se yhtäkkiä haukahti.

”Se on robotti”, isä sanoi. ”Koirathan ovat söpöimmillään pentuina. Tämä ei koskaan kasva, eikä kuole. Se on edelleen pentu, kun minä olen vanha mies.” Leikin koiran kanssa, kunnes isä käski iltapuuhiin.

Peuhaan jälleen pennun kanssa, kun isäni astelee olohuoneeseen keppiin raskaasti nojaten. Hän katselee meitä hymyillen. ”Riittää jo tältä illalta pojat. Aika pestä hampaat, pikkumies.”

Routakodon joulukalenteri, luukku 22

Raapaleet 321-335

Tulta syöksevä lohikäärme

Shinchuanin maakunnan asukkaat olivat tunnettuja piloistaan. Heillä oli tapana järjestää mitä mittavimpia jäyniä, kuten sain huomata kerätessäni veroja alueella. Buddhalla kiitos, että olen hengissä.

Eräänä päivänä he päättivät jekuttaa vuorella asuvaa lohikäärmettä. Uteliaisuuttani lähdin mukaan katsomaan, mitä tapahtuisi.

Kunnianarvoisa, vihreäkylkinen lohikäärme astui luolastaan. Sen siimamaiset viikset roikkuivat pitkinä, häntä liikahteli laiskasti. ”Mitä te haluatte?” se kysyi.

”Osaatko hönkiä tulta?” kylän vitsikkäin mies kysyi.

”Osaan!” Lohikäärme puhalsi lieskoja.

”Osaatko heiluttaa päätäsi?”

”Osaan!” Viikset piiskasivat ilmaa.

”Osaatko tehdä molempia yhtä aikaa?”

”Osaan!” Kärventyvien karvojen katku tunkeutui nenääni.

Kyläläiset nauroivat, minä piilouduin kiven taakse.

Nykyään Shinchuanin maakunnan asukkaat ovat tunnettuja myös heikosta arviointikyvystään.


Huono trippi

Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.

Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.

Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.

Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.

”Poliisilla? Joku Slemmyä silämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”


Muuri

Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.

Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.

”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.

Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”

”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”

”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”

Vartija nyökkää.

”Pidätetaankö minut?”

”Ei.”

Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”

”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”

”En tiedä.”

”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä.

”Minuakin.”

”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.


Sininen kukka

Nukun vihdoin rukoiltuani tunteja jumalattareni edessä. Mustasta puusta veistetty patsas seisoo yöpöydälläni.

Tummaihoinen nainen ilmestyy ja puhuttelee minua. Tunnen hänet, hän on egyptiläinen jumalatar Nut, Gebin sisar ja puoliso, Ran ja Shun jälkeläinen, Sethin, Horuksen, Osiriksen, Isiksen ja Neftysin äiti. Hän on minun jumalattareni, häntä minä palvon.

Nut puhuu minulle. En kuule sanoja, mutta ymmärrän. Näen kuvia. Olemme Tianshanin vuoristossa ja edessämme nousee Henkien herra, Khan Tengri. Sen huippu kohoaa seitsemään kilometriin. Lähellä huippua kasvaa yksi sininen kukka. Se kukkii kerran sadassa vuodessa.

”Mene ja hae kukka”, Nut pyytää.

Herään ja lähden. Kukka tuo iloa kaikille. Se olkoon uhrini jumalattarelleni.


Ääni

”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.

”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?

”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?

”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?

”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!

”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?

”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”


Meren kansa

”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”

Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.

Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.

Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.

En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.


Valvontaisku

Kurkistan varovasti verhojen välistä. Naapurin luota kuuluu ääniä. Mustiin pukeutuneita miehiä, hakkaavat oven sisään murtajalla. Kuulen koiran haukuntaa, sitten laukauksen.

Ikkunoista näkyy valoa sarjatuliaseiden nakuttaessa. Kiljunta muuttuu korinaksi.

Verinen, alaston mies raahataan ulos. Se on Frank. Ennen kuin ehdin ihmetellä muun perheen kohtaloa, palopommit hiillostavat jokaisen huoneen. Näppäilen hätäkeskuksen numeroa, kun tunnistan merkin mustapukuisten selässä. Lisenssivalvonta. Voi paska.

Päivällä Frank kertoi tyttärensä kuulleen koulubussissa pätkän musiikkikappaletta, johon ei omistanut kuuntelulisenssiä. Tunnetusti jälkikäteen ei auta yrittää paikata tilannetta. Pihalla mustapukuiset ampuvat Frankia päähän kolmasti.

Aseen piippu painautuu poskeani vasten. Heilutin kai verhoja. ”Et nähnyt mitään. Allekirjoita vaitiolositoumus. Tai tiedät, miten käy.”


Metsämaja

Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.

”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.

”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”

Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.

”Mitä…?”

”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.

”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”

”Mutta…?”

”Noin me kaikki majat puretaan.”

Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.


Kaunis päivä

Astahdan pihalle. Päivä on lämmin muttei kuuma. On alkukesän ilma, vaikka kalenterini näyttää marraskuun loppua.

Aurinko on korkealla. Sen asennosta päättelen olevan alkuiltapäivä. Rannekelloni näyttää kahdeksaa. En tiedä, miksi kannan sitä enää mukanani. Ehkä muistojen vuoksi.

Kovin harva enää muistaa maailmaa sellaisena kuin se joskus oli. Mekin, jotka muistamme, olemme kuoleva heimo. Minä olen jo vanha mies.

Nuoremmat eivät usko tarinoitamme, tai ainakaan välitä. Ja miksi välittäisivät? Ei heille ole merkitystä sellaisille asioille kuin yö tai talvi, rankkasade tai iltahämy.

Nykytilanteen syystä ei ole varmuutta. Minun teoriani on, että ihmiskunta saavutti huonon kirjallisuuden tapahtumahorisontin. Nyt kaikki tapahtuu aurinkoisena, leppeänä päivänä.


Kyytiläinen

Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.

”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.

”Nyt olen.”

Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.

”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.

Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.

”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”

Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.


Duunimatka

Avaan oven ja suljen sen saman tien uudestaan. Että osaa olla kylmä, aivan perkeleellisen kylmä. Kiskon päälleni toisenkin villapaidan ja sitten toppatakin. Hanskat menevät käteen hyvin, mutta pipo on jälleen ongelma. Se ei meinaa pysyä millään, mutten haluaisi puhkoa siihen reikiäkään.

Astun ulos uudemman kerran. Hyytävä viima vihloo naamaa. Maassa ei ole hiutalettakaan lunta, mutta jäätä on kaikki paikat täynnä. Hiihto olisi edes vaihtelua, mutta kun ei niin ei. Eikä duunistakaan voi olla pois pelkästään kylmän sään takia. Istahdan rahille ja kiskon hokkarit sorkkiin.

Kauanko siitä on, kun Suomi voitti Euroviisut? Kahdeksan vuottako jo?

Eikö tähän saatanan pakkaseen koskaan totu?


Velhon oppipoika

Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.

Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.

Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.

Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.


Valikot

Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.

Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.

Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.

Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.

”Kulta, olen kotona.”


Kuolleiden armeija

Tiedän mitä on tekeillä. Ne kasvattavat itselleen zombeja, valtavaa zombiarmeijaa. Pian voin paljastaa sen maailmalle, mutta siihen tarvitsen pitävät todisteet. Kuvamateriaalia. Kaikki eivät usko, mutta osa kuitenkin. Ymmärtävät, että vaara pitää pysäyttää.

Livahdan maahan turistiviisumilla ja katoan. Teen matkaa öisin ja pysyttelen näkymättömissä. Vihdoin saavutan koulutuslaitokselle vievän tien.

Taukopaikalla tarraudun kuormurin pohjaan. Kyytiin en kiipeä. Zombit repisivät minut kappaleiksi. Tai pahempaa, minustakin tulisi osa epäkuolleiden armeijaa.

Koulutuslaitoksen sisällä alan filmata kaikkea. Seuraan vartijoiden paimentamaa zombijoukkoa turvallisen matkan päästä. Vastoin odotuksiani iso halli ei osoittaudukaan sotilasalueeksi.

Vuoropäällikkö puhuu: ”Uusia? Hyvä. Puolet kokoonpanolinjalle, puolet pakkaamoon. Apple haluaa kolme miljoonaa yksikköä aamuun mennessä.”


Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.