Raapaleet 336-350
Haltiat sään
Kampaamokäynnin aikana ulkona oli puhjennut raju lumimyrsky. Akka kietoi huivin tiukkaan. Tuuli piiskasi pieniä hiutaleita kiivaaseen laukkaan pitkin korkeiden talojen muodostamia kanjoneita.
Pakkaslumi oli kinostunut töyräiksi ja dyyneiksi, joiden halki akka taivalsi sadatellen. Hänellä oli oma aavistuksensa äkillisen myräkän alkuperästä. Kotiin oli päästävä, sillä koko kaupunki oli hyvää vauhtia hautautumassa valkeaan. Eteensä ei nähnyt kättään pidemmälle.
Perillä hän runnoi oven auki ja marssi portaat kolmanteen kerrokseen. Sisällä oli muutoin hiljaista, ellei ottanut lukuun korinaa ja hurinaa.
”Ukko perkele!” akka ärjäisi sohvalla kuorsaavalle miehelle. ”Olet jättänyt jääkaapin oven auki. Sähkölasku kasvaa ja Etelä-Suomen junaliikenne joutuu kaaokseen. On siinä mulla varsinainen ylijumala.”
Kvartaaliraportti
Neljännessatatuhatvuosikatsaus saa minut aina herkkähermoiseksi. Tuloksia on oltava tai muuten iso luuta lakaisee.
Suunnitelmani on hyvä, tiedän sen, mutta numeroissani on jokin virhe. Sen on pakko olla virhe! En ole vieläkään löytänyt sitä, kun vuoroni tulee.
”Arvoisa toimitusjohtaja, hyvät johtokunnan jäsenet, tulokseni saattavat näyttää huolestuttavilta-”
”Huolestuttavilta!” toimitusjohtaja puuskahtaa. ”Katastrofaalinen on oikea sana. Neanderthalit ovat sukupuutossa ja saastuminen karannut käsistä.”
Pyyhkäisen hikea otsaltani. ”Firmammehan tähtää onnellisuussäteilyn tuoton maksimointiin jokaisella planeetalla. Minä keksin soveltaa firman toimintaperiaatteita osastoni valvonnassa olevaan planeettaan. Nyt siellä toimitaan samoin.”
”Te idiootti! Ohjauksessanne olevan planeetan tuotto on universumin heikoin. Sotaa, kurjuutta, ahneutta. Lakkautamme resurssirahoituksen. Projekti Maa lakkautetaan välittömästi.”
Maailmankaikkeuden mysteerit
Saatuani aikakoneeni valmiiksi tiesin, mihin sillä matkaisin. En estämään jotain ihmiskunnan lukuisista sodista, en seuraamaan ristiinnaulitsemista tai sfinksin rakennusta. En edes dinosaurusten aikaan, vaikka lapsena niistä pidinkin. Lähdin tutkimaan maailmankaikkeuden syntyä puoli miljardia vuotta vanhaan universumiin. Valo on jo ehtinyt kulkea, mutta painovoima ei vielä ole sotkenut alun hienorakennetta. Opin paljon. Ikävä kyllä aikakone toimi vain yhteen suuntaan. Miten kertoa kaukaisille ihmisille, mitä löysin? Voinko vaikuttaa materian jakaantumiseen?
Olen seurannut tähtihajontaa kaukaisessa galaksiklusterissa. Se ei ole luonnollinen. Ajoin tähtien liikkeen kryptografisten algoritmien läpi. Tuloksena oli maailmankaikkeuden selittävä matemaattinen malli, suuri yhtenäisteoria. Mistä se tuli? Aion rakentaa aikakoneen ja selvittää arvoituksen.
Iskulause
Huomasin hänet, kun hän käveli portaat yökerhon toiseen kerrokseen. Vartin kuuntelin sydämeni tykytystä ennen kuin sain käveltyä baaritiskin ääreen hänen viereensä.
”Mitä tuollainen tyttö tekee tällaisessa paikassa?” sanoin, kun en muutakaan keksinyt. Sain silti hymyn, vienon virneen.
”Juon viinaa ja mietin, vaivaudunko sotaan takaisin.”
Naurahdan, vaikken täysin ymmärräkään. ”Minunkin työni tuntuu joskus sodalta. Missä sinä työskentelet?”
Nainen kääntää päätään, katsoo suoraan silmiin. ”Osaatko sinä käyttää hiukkastykkiä?”
Oudoin koskaan kuulemani seksimetafora, mutta kai siittiöt voi hiukkasiksi ymmärtää. Nyökkään.
”Mennään sitten.”
Jännittää ja hermostuttaa. Kierrämme yökerhon taakse, kapuamme katolle. Siellä seisoo kaksipaikkainen hävittäjä.
”Vyö kiinni, ammut kaikkea mikä liikkuu. Murtaudutaan saarrosta läpi.”
Iskurepliikki
Kivanoloinen pimu seisoskelee klubin tiskillä juomassa drinksua. Istahdan reteesti hänen viereensä ja heitän valloittavan hymyn. ”Käytkös useinkin täällä?” Replalla on hyvin vähän merkitystä, kontakti on tärkein. Klisee toimii yhtä hyvin.
”Ensimmäistä kertaa tällä planeetalla, poju”, nainen vastaa.
Naisen katse porautuu syvään ja hetken olen hämilläni. ”Niin minäkin”, sutkautan lopulta. Tottahan se on, eihän tämä toinenkaan kerta ole.
”Joutavia kyytiläisiä en rahtaa mukanani, mutta jos sinusta on johonkin tosipaikan tullen…”, kysymys haipuu virneeseen.
Nyökkään innoissani.
”Mennään sitten.”
Onpa huimaa kyytiä! Mikähän minua oikein odottaakaan tänä iltana?
Katolla on avaruusalus.
”Vyöt kiinni, tulta munille etkä sitten laattaa, jos spinnaan kymmentä geetä. Okei?”
Iskuhiljaisuus
Suosittu klubi. Mitä minäkin täällä teen? Seison baaritiskillä maistelemassa hintavaa drinkkiä. En tunne ainuttakaan paikallaolijaa. Viereeni seisahtaa mukavanoloinen tyttö tilaamaan juomaa. En keksi mitään sanottavaa, joten hymyilen drinkilleni.
Tyttö kulauttaa shotin, toisenkin. Yhtäkkiä huomaan hänen katselevan minua. Vilkaisen olkani yli.
”Kiinnostaako elämäsi villein yö?” hän kysyy ilman pilkkaa. Suoneni sähköistyvät, täyttyvät kuumalla lyijyllä. Tajuan nyökkääväni.
”Mennään sitten.”
Riennämme ulos, talon ympäri, paloportaille. Annan vain tytön johdattaa. Katolla seisoo avaruusalus.
”Minä ohjaan ja hoidan etusektorin, sinä varmistat perän. Kun päästään saartovyöhykkeelle, tulee villit paikat. Tulita kaikkea, kavereihin osumisesta ei ole pelkoa.”
Myönnän, odotin seksiä. Mutta totta puhuen tämä on vielä parempaa.
Salapoliisi iskee
Tarkkailen sisäänkäyntiä. Mikään ei vaikuta erityisen epäilyttävältä. Ovesta kulkee tavanomaisia bilehileitä, nuoria joilla on liikaa rahaa ja liian vähän tolkkua.
Kävelen jonon ohi, vilautan portsarille merkkiäni ja seteliä. Tuhlaan mieluummin rahaa kuin aikaa. Lisäksi tässä keississä on kulutili.
Näytän kadonneen pojan valokuvaa henkilökunnan jäsenille. Baarimikko nyökkää valokuvalle. ”Lähti aika aikaisin. Naisen kanssa. Itseasiassa tuon tuolla.”
Nainen huomaa katseeni ja poistuu. Seuraan häntä ulos, talon ympäri, katolle asti. Siellä seisoo avaruusalus. Nainen istuu ohjaamoon.
”Toinen paikka on vapaa, jos tahdot.”
Katselen häntä ja alusta.
”Päätä äkkiä.”
Sulaa hulluutta. ”Okei”, kuulen sanovani.
”Mennään sitten. Ammu kaikkea. Katsotaan, pärjäätkö yhtä hyvin kuin muut.”
Iskujoukko
Musiikin jumputus pyörii ympärilläni, kun tutkailen tarjontaa. Ihmisen taisteluhengen pystyy arvioimaan tämän liikkeistä ja ilmeistä, kun tietää mitä merkkejä etsii. Minä olen ekspertti.
Löydän sopivan kohteen. Hymyilen hänelle, puhun mukavia. Hän tarttuu syöttiin.
”Mennään sitten”, sanon.
Kiipeämme katolle ja siellä odottavaan alukseen.
”Saartovyöhykkeellä, ammu kaikkea.” Se on viimeinen ja ainoa testi: Jäätykö hän tosipaikan tullen?
Murtaudumme vyöhykkeen läpi tykit laulaen.
”Saartosatelliitit ampuivat vain matalaenergisiä purskeita. Todellista vaaraa ei ollut”, kerron. ”Läpäisit testin. Olet nyt osa armadaa.”
”Kenen armadaa?” hän kysyy.
”Ihmisten”, sanon. ”Sen olemassaolo on vielä salainen.”
”Ketä vastaan me sodimme?”
”Emme vielä ketään. Teidät cryo-jäädytetään odottamaan mahdollisen vihollisen löytymistä.”
Todellinen isku
”Mennään sitten.” Siihen lausahdukseen sisältyy niin paljon. Paljon lupauksia, joita ei ole lausuttu ääneet, mutta jotka ovat silti niin kovin todellisia jokaisen miehen omassa mielessä. Minä tarjoan vain hymyn, he itse antavat sille merkityksen.
Samalla otan tilanteen hallintaani määrittämällä lähtöhetken. Siitä eteenpäin he ovat talutusnuorassani huomaamatta sitä koskaan itse. Minä määrään, kuinka noeasti kuljemme, mihin suuntaan menemme. He elättelevät illuusiota kontrollin saamisesta takaisin, kun pysähdymme, kun heidän on aika saada, mitä he luulevat heille luvatun.
Sen sijaan näytän heille asioita, jotka ovat mahdollisia, mutta odottamattomia. Heidän henkinen tasapainopisteensä pakenee koko ajan kauemmas, kunnes he ovat minun ikuisuuden ajan.
Mennään sitten.
Retkipäivä
Shackletonin kraaterin yläkoulu ja lukio, Kuu. 10.12.2102 08:07 GMT
“Huomenta, oppilaat. Tässä rehtori.
Eilen sattui jälleen ikävä tapaus, kun liikuntatunnin jälken jumppasali tyhjättiin avaruuteen. Liikunnanopettaja oli jo kolmannen kerran lukittu palloiluvälinevarastoon, joka myös tyhjättiin. Neljättä opettajaa on jo hankala löytää.
Lisäksi kemianluokka on räjäytetty, kotitalousluokassa haisee mädiltä munilta ja kuvaamataidonluokan seinät on maalattu hulluutta aiheuttavilla väreillä sekä kuvioilla. Me jäljelle jääneet opettajat olemme päättäneet pitää tämän johdosta retkipäivän.
Retki kattaa kaikki aurinkokuntamme kauneimmat paikat Marsin kanavista Titanin jäätiköihin. Johtuen huonosta käytöksestänne, te jäättä kouluun ja me opettajat lähdemme retkelle. Lähdimme jo, viisi minuuttia sitten.
Sillä välin koulu siivotaan perusteellisesti ja tyhjätään ilmasta kauttaaltaan. Prosessi alkoi kaksi minuuttia sitten.
Hyvää päivänjatkoa!”
Metsällä
Nyin palttoota tiukemmalle ja oion jalkojani sen minkä kyykystä kykenen. Odotus on kestänyt jo pitkään, mutta metsällä ollessa ei arvaa hötkyillä. Yksikin virhe voi säikyttää saaliin karkuun. Vasemmalta Rydberg antaa äänimerkin ja kahisee kuin kioskikirja. Ne tulevat.
Puristan kaavia käsissäni lujasti. Olen ensimmäistä kertaa mukana isojen poikien retkellä. Tänään minusta tulee suurkeräilijä.
Maa tärähtelee ja hyllyt hytkyvät, kun ensipainosten lauma rynnistää ahtaita käytäviä Kirja-Winterin ajamana. Syöksyn muiden mukana esiin haavi tanassa. Verkot olisivat turhia, lauma repisi ne riekaleiksi ja yhteisestä saaliista riideltäisiin pitkälle yöhön.
Kokeneet kollektöörit käyvät pienipainoksisten, vilkasliikkeisten harvinaisuuksien kimppuun. Minä tarkkailen. Tuolla! Priima Teräsluolat kansipaperein. Haavini heilahtaa. Hekuma!
Tarinatuokio
Nuotio rätsähtelee, kun saan tarinani runoilevien lepakkopaviaanien kookossodasta loppuun. Virnistän ja katselen tovereitani nuotion äärellä. ”Paneeko joku paremmaksi?”, kysyn ja hölskyttelen leiliä puolillaan keidasviiniä.
”Minä matkustin kerran elävällä aluksella, jonka vauhti riippui siitä, kuinka riettaita lauluja miehistö lauloi”, sanoo Mac, sininen kentauri.
”Kerroit jo eilen, tuhannen päissäsi”, huomauttaa Zahir, suomaiden tunnetuin lohikäärmeenkutittaja. ”Minä tiedän heimon, joka ei koskaan liiku, paitsi ajassa.”
”Kaikkihan sen tietävät”, sanoo Nukuno vokaaleja venytellen, kuten shaarilaisilla on tapana. ”Mutta lintukuningas, jolla oli kuuden jalan mittainen…”
”Hah!” huudahtaa Mac. ”Minä tiedän kaupungin, jossa kääpiöiden on kuljettava aina kaksin, toistensa harteilla, tomaatinmakuisella hierontaöljyllä siveltyinä.”
Ojennan leilin. ”Alahan kertoa.”
Portaali
Tarkastan varusteeni ja raportoin ryhmänjohtajalle. ”Pommi valmiudessa, sir!” Kersantti Nichols nyökkää. Merkkiääni kajahtaa. Otan asennon.
”Tiedätte tehtävänne.” Kenraali Armstrongin ääni kaikuu hallissa. ”Siirrytte kohteeseenne ja toimitte ohjeiden mukaan. Kotimaailmamme vapautus riippuu teidän onnistumisestanne. Onnea.”
Oma tehtäväni on helppo. Aloitusmerkistä aktivoin portaalin. Sinertävä kehä nousee eteeni. Astun läpi. Pudotan atomilatauksen hämmentyneiden valloittajien keskelle ja astun rauhallisesti portaalista takaisin.
Suljen portaalin. Katseeni kiertää hallia. Sadat, tuhannet portaalit loistavat kaikkialla ympärilläni. Satatuhatta sinertävää kehää, joista jokainen johtaa komentokeskukseen, laboratorioon, tukikohtaan.
Portaalit vilkahtelevat sammuksiin yksi toisensa jälkeen sotilaiden palatessa.
”Vaihe kaksi”, kenraali komentaa. ”Valtausaalto liikkeelle!”
Avaamme portaalit uudestaan. Satatuhatta kehää. Tänään otamme planeettamme takaisin.
Simulaattorit
Todellisuus, taso 1
”Teidän täytyy keskeyttää ajo!” Mies huusi ja tempoili turvamiesten otteessa. ”Maailma tuhoutuu muuten.”
Päätutkija mulkoili tunkeilijaa vihaisesti. Mies oli päässyt melkein palvelinsaliin asti. Päätutkija tiesi, ettei kääntäisi huru-ukon päätä, mutta halusi kerrankin sanoa takaisin.
”Atomipommin odotettiin sytyttävän koko ilmakehä. Sivistyksen pelättiin romahtavan Y2K-ongelmaan. LHC:n piti synnyttää Maan nielaiseva musta aukko. Mikään peloista ei käynyt toteen. Laskelma siitä, onko maailmankaikkeutemme simulaatio, on yhtä turvallinen. Sitä paitsi tulokset valmistuvat näillä hetkillä.”
Todellisuus, taso 0
”Katso, simulaatio tuli juuri tietoiseksi.”
”Vihdoinkin. Voit ajaa sen sitten alas.”
”Voinko ensin järjestää asukkaille betan loppueventin? Jokin komea maailmanloppu.”
”Siitä vain. Minä laadin tästä raportin. Ensi viikolla saadaan liveserveri pystyyn.”
Leikkitoverit
Vuosia sitten joulun alla isäni käveli ovesta kasvoillaan leveä hymy, päässä tonttulakki ja laski olohuoneen matolle lemmikkikopan. ”Hauskaa joulua, pikkumies. Lemmikkiähän sinä toivoit.”
Avasin kopan luukun ja sieltä minua tuijotti hievahtamassa koiranpentu. Se oli niin liikkumatta, että ymmärsin sen olevan pehmoeläin. Sitten se yhtäkkiä haukahti.
”Se on robotti”, isä sanoi. ”Koirathan ovat söpöimmillään pentuina. Tämä ei koskaan kasva, eikä kuole. Se on edelleen pentu, kun minä olen vanha mies.” Leikin koiran kanssa, kunnes isä käski iltapuuhiin.
Peuhaan jälleen pennun kanssa, kun isäni astelee olohuoneeseen keppiin raskaasti nojaten. Hän katselee meitä hymyillen. ”Riittää jo tältä illalta pojat. Aika pestä hampaat, pikkumies.”
Maitoa ja lunta
Routakoto 