Aihearkisto: Raapale

Raapale 173 – Aikaero (21.6.)

Aikaero

Istun valkeaksi maalatussa toimistossa ja hengitän syvään. Hengittäminen ei ole tuntunut näin hyvältä pitkään aikaan. Painan käteni rinnalleni. Tuskin vieläkään uskon, että syöpä on poissa. Tappajani, minä pääsin pakoon.

Toimistoon astuu mies. Valkoinen takki, harmaa tukka. Hän puristaa kättäni.

”Missä vaimoni on?” kysyn. Minulle on kerrottu hyvin vähän.

Mieskin istuutuu. ”Kerron tämän suoraan. Vaimonne löysi uuden rakkauden ja otti teistä eron. Häntä ei koskaan pantu jäihin, kuten sanoisitte.”

”Hänkö… petti minut?”

”Hän eli elämän. Oman elämänsä”

”Syöpä. Se tuli väliimme.” Vihaan sitä enemmän kuin koskaan.

Mies pudistaa päätäänsä hitaasti. ”Syöpäänne löydettiin parannus seuraavana vuonna. Mutta toimivan sulatusmenetelmän kehittämiseen meni vuosisata.”

Raapale 172 – Kerryn pako (20.6.)

Kerryn pako

Äänet kuuluivat kaukaa, liian kaukaa. Kerry tiesi, etäisesti, että kaikki ei ollut kohdallaan. Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut?

Putous. Hän oli ollut ylittämässä muuria ja pudonnut. Hänen oikea reitensä oli tunnoton. Käden liikuttaminen oli työlästä, mutta haparoiden hän löysi etsimänsä. Shokkitikka. Rikkoutunut putouksessa. Muutoin hän ei olisi tajuissaan.

Seisomaan nousemisen ajatteleminenkin oksetti Kerryä. Pako oli ohi. Mutta saaliistaan hän ei ollut valmis luopumaan. Vapisten Kerry kiskoi reppunsa lähemmäs ja kiskoi esiin läpinäkyvän putken, jossa oli jotain vihreää. Hän työnsi sen maassa lojuvan metalliromun alle.

Muurin päälle ilmestyi vartijan hahmo. Uusi tikka iskeytyi Kerryn olkapäähän.

Äkillinen raastava tuska hukkui mustuuteen.

(Aiemmat seikkailut: Jäterotat ja Malcomin pako)

Raapale 171 – Malcomin pako (19.6.)

Malcomin pako

Malcom kiipesi ruosteisille palotikkaille karjahdusten saattelemana. Vartijat ilmestyivät kujan päähän. Ammus räsähti seinään aivan hänen päänsä viereen. Hidastamatta lainkaan Malcom kiipesi vielä kaksi askelmaa ja loikkasi vasemmalle, tarrasi kiinni betonimuurista ja heilautti itsensä yli. Ilmat iskeytyivät keuhkoista, kun hän putosi maahan. Matala suhina varoitti partiolennokin lähestyvän. Yskien Malcom ryömi viemäriputkeen.

Kiertotie otti kaksi tuntia, mutta päästyään kulmille Malcom oli varma, ettei häntä oltu seurattu. Hän livahti rappukäytävään gamma-enkeleiden huomaamatta ja kiipesi yhdeksänteen.

Juuri kun Malcom oli avaamassa kotioveaan Rouva Pierson kurkisti käytävään. ”Onko Kerry kanssasi?”

”Eikö hän ole tullut vielä?” Malcom säikähti.

Hän vietti yön valvoen.

Aamu koitti ilman Kerryä.

Raapale 170 – Jäterotat (18.6.)

Jäterotat

”Me ei saatais olla täällä”, Malcom kuiskasi kurkistaessaan roskalavan takaa. Kaukana pilvenpiirtäjien takana pavunvarsi kimalsi ja katosi tummalle taivaalle. Kerry läppäsi häntä takaraivoon. ”Parempi saalis. Me ollaan löydetty jo medpäkki ja koeputkellinen vihreää mönjää. Tunnissa! Kelaa vähän.”

”Mistä ne edes tuli?”

”Joku varmaan tiputti rahtilennokin, täällä oli meso aamulla. Tule, mennään.”

Lapset lähtivät juoksemaan kadun yli. ”Seis!” kuului komento kaiuttimesta.

Malcom hyytyi kuin geeliin. Kerry repi häntä kädestä. ”Vittu, liiku tai ministeriö vie meidät.” Laseretsimet haarukoivat jo läheltä, kun he pääsivät kulman taakse.

”Omat reitit kotiin kuten sovittu”, Kerry sanoi ja muiskautti suukon hölmistyneen Malcomin poskelle. ”Katsokin, että pysyt hengissä.”

Raapale 169 – Aarrejahti (17.6.)

Aarrejahti

Konttaan pensaasta kätkettyäni sinne karkkipussin. Yhden teippaan pöydän alle ja toisen tuolin selkään. Loput löytyvät kiipeilypuusta, kahluualtaan takaa, grillin kannen alta ja parista muusta piilosta.

Kun Millan syntymäpäivävieraat ovat saapuneet, häädän lapset pihalle, julistan suuren aarteenmetsästyksen alkaneeksi ja menen keittämään itselleni kahvia.

”Metallinilmaisimet löytyvät vajasta”, kuulen Millan sanovan.

”Lapioitakin riittää kaikille”, lisää Meri. Minua naurattaa. Eihän karkkipusseissa ole metallia.

Vartin kuluttua astun ulos kahvimuki kourassa. Pihan tunnistan enää etäisesti entisekseen. Pienempiä kuoppia on lukemattomia. Isoin on monta metriä syvä. Rapaiset vieraat kiskovat sieltä arkkua.

Arkku on pullollaan kultaa ja kiiltäviä kiviä.

Hyvä niin.

Likaiset juhlavaatteet saa helpommin anteeksi kourallisella rubiineja.

Raapale 168 – Portti (16.6.)

Portti

Kävellessäni kotiin tuttua puistotietä huomaan ensimmäistä kertaa talon. Se on pahasti rapistunut ja nurmikko täysin kesannolla. Portinpielessä on messinkinen laatta, jossa lukee ”helvetin portti”. Kokeilen kahvaa uteliaisuuttani. Portti on lukossa. Kävelen kotiin.

Seuraavana päivänä talo näyttää uudehkolta ja nurmikko on leikattu. Portti on sepposen selällään. Nyt voisin astua pihalle. Olisihan se vähän julkeaa. Mitä isäntäväkikin siitä ajattelisi? Emmin. Päätös on yllättävän vaikea, mutta lopulta jatkan matkaani.

Seuraavana päivänä talosta kuuluu kaunista musiikkia ja naisen laulua. Pihalla ruohon seassa kimaltaa jotain, mistä en saa selvää. Kultaako se on? Portti on härnäävästi raollaan.

Laulu etääntyy. On kiirehdittävä, etten kadota sitä.

Astun portista.

Raapale 167 – Käpy (15.6.)

Käpy

Juoksen takapihan yli viemään roskia. Päivä on lämmin ja nurmi viheriöi. Yhtäkkiä kirahdan hampaiden välistä ja huuliltani pakenee kirosana. Klenkkaan loppumatkan, nakkaan roskapussin isoon säiliöön ja vilkaisen jalkapohjaani. Verta. Astuinpa häijyn kävyn päälle.

Puhdistan haavan, mutta yöllä herään jomotukseen. Jalalle ei kärsi panna painoa, joten hypin toisella. Vaikka kaipaan särkylääkettä, päädyn takaovelle. Pian seison pihalla.

Nurmikolla jalka ei enää satu. Astelen hiljaa kahisten liki pensasaitaa ja pysähdyn huoahtaen. Yötuuli tuntuu viileältä. Nostan kädet yhdessä ylös sitä tervehtimään. Varpaani kaivautuvat tukevasti maahan etten kaatuisi.

Pisteliäs luontoni puskee pintaan, puiseva huumorini kangistaa kuin talviavanto. Elämäntapani on jokseenkin vihreä eikä latvani ole laho.

Raapale 166 – Kirjahylly (14.6.)

Kirjahylly

Sijoitan kirjahyllyn olohuoneeseen sohvan viereen. Hyllyt näyttävät surkeilta tyhjinä. Pyyhkiessäni pölyjä puhun niille tietosanakirjoista ja fiktiosta, runoista ja sarjakuvista.

Hyllykkö värähtää, kun mainitsen tieteiskirjallisuuden. Se on hyvä enne. Haen makuuhuoneen hyllystä kaksi Lemiä ja yhden Atwoodin. Pienen pohdinnan jälkeen lisään ylähyllylle Bradburyn Kuvitetun miehen. Sammutan valot yöksi.

Aamulla hyllyssä on jo uusi Tepper. Siirrän sen keskemmälle hyllyä, että koko tuotanto mahtuu laajentumaan paikoilleen. Sen jälkeen keskitän huomioni kolmeen alahyllyyn. Leinonen ja Jääskeläinen houkuttelee varmaan Mäkelää. Alimmalle sijoitan Hurttaa.

Aamulla alahylly on tupaten täynnä urssia. Kokonainen metri yhdessä yössä!

Parempi siirtää ne omaan hyllykköönsä, muuten Wanhoille herroille ei jää tilaa lainkaan.

Raapale 165 – Salainen maailma (13.6.)

Salainen maailma

Se oli mehiläinen, minulle myöhemmin kerrottiin. Se lensi sisään avoimesta ikkunasta ja livahti suuhuni huulieni välistä, kun nukuin. Kukaan ei ollut todistamassa sitä, mutta vastaavaa on tapahtunut muuallakin.

Kukaan ei tunnu tietävän, tai ainakaan kertovan, mistä mehiläiset tulevat. Ne vaikuttavat eri ihmisiin eri tavalla. Luulen, että jotkut kuolevat niihin, vaikka kukaan ei ole myöntänyt sitä. Arveluni pohjaa siihen, miten se ollaan myöntämättä. Vältellen.

Pitelen käsissäni kutsua. Se tuntuu palvelukseenastumismääräykseltä. Nämä ihmiset voivat kertoa minulle lisää. Opettaa käyttämään uusia kykyjäni. Ja jos en tartu tilaisuuteen, he voivat jahdata minua sen vuoksi, mitä saattaisin pahimmillaan kyvyilläni tehdä.

Parempi liittyä heihin, kuin tuhoutua.

Raapale 164 – Punatukka (12.6.)

Punatukka

”Minne matkalla?”

Nostan katseeni. Lusikan siivittämän kahvin pintaväreet ovat lumonneet minut.
Pöytäni ääreen on istuutunut mukavannäköinen punatukka. Kasvot eivät korosta sitoutumista kumpaankaan binäärin ääripäähän. Hymyilen aavistuksen.

”Europaan, aluksi. Ehkä myöhemmin Oortiin.”

”Pois entisestä?” seuralainen vinkkaa silmäänsä leikkisästi.

Kahvi on jo haalennut. Rykäisen. Kertoisinko? ”Kloonini ei sietänyt sitä, että puhuin muille.” Punastun. ”Silti joskus tein niin. Salaa.” Pettäminen hävettää.

Käsi tuntuu lämpöiseltä käteni päällä. ”Nyt olet vapaa puhumaan.”

Liikautan kättäni. ”Ehkä. Tarvitsen aikaa ajatella.”

Hän nousee ja jättää muistijäljen leijumaan eteeni. ”Minun määränpääni on Ganymede.” Hän naurahtaa ja pään heilautuksella punainen tukka kasvaa hulmuavaksi.

Kosketan muistijälkeä. Ganymede.

Oort alkaa tuntua kaukaiselta.