Aihearkisto: Fiktio

Navigaattori

Staasikenttä avautuu. Aluksen aikaa on kulunut vuosi, omaa aikaani ei yhtään.

Kuljen lyhyen käytävän ohjaamoon, istahdan ja katson ulos. Näky salpaa henkeni. Sadattuhannet tähdet täyttävät taivaan. Näky on paljon kauniimpi kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tästä tulee historian suurin reportaasi! Palattuani olen rikas.

Kun olen katsellut tarpeekseni, annan tallentimen jatkaa ja tarkastan järjestelmiä. Kronometri näyttää mitä sattuu, samaten matkamittari. Ajan diagnostiikan, mutta epäilykseni heräävät vasta vilkaistessani koordinaatteja.

”Tietokone, missä me olemme?”

”Tämä alus on kahdenkymmenen parsekin päässä galaksin keskustasta.”

”Koordinaattien mukaan emme ole lähelläkään Linnunradan keskustaa!”

”Väite on tosi. Tämä alus on Andromedan galaksissa.”

”Miksi perkeleessä?”

”Andromeda tulee aakkosissa ennen Linnunrataa.”

Kotimatka

Koko menomatkan maltoin uteliaisuuteni. Pidin radion suljettuna ja vietin aikani tallenteiden parissa. Perillä suoritin vaadittavat mittaukset tunnontarkasti, olihan se tehtäväni. Tähden magneettimyrskyt peittivät alleen Solista hiljaa kantautuvat signaalit.

Vasta paluumatkalla tiedonjanoni vei voiton ja avasin vastaanottimen. Aluksi lähetykset eivät olleet paljonkaan lähtöhetkeäni uudempia, mutta kotiplaneettani lähetessä tilanne muuttui.

Ihmiset alkoivat muokata kehojaan. Jotkut hankkivat kyberneettisiä häntiä, toiset taas kokonaan ylimääräisiä raajoja. Aistitehostimet ja refleksinopeuttimet muuttivat koko globaalia yhteiskuntaa.

Lopulta ihmiset yhtyivät koneisiin kokonaan ja sulautuivat kyborgeiksi, joiden fyysiset muodot olivat minulle kuin kauhukuvastoista.

Kun aika koitti, en hidastanut. Nillä olennoilla, jotka Maata asuttivat, ja minulla ei ollut enää mitään yhteistä.

Ruuhkanovelli

Hidastan. Jarrutan. Joudun pysähtymään. Autojono jatkuu kaukaisuuteen. Se polveilee pitkin notkelmia ja katoaa lopulta kukkulan taa. Vedän käsijarrun ja vaihdan vaihteen vapaalle.

Vieressä menevä kaista on tyhjä. Täysin vapaa. Rohkenisinko? En tiedä, miksei sitä kukaan käytä. Ehkä siihen on syy. Mutta estääkö se minua? Painan kaasua ja vaihdan kaistaa.

Autoletka vilisee ohitseni kuin metallisumuna. Kukkulan takana henkilöautot vaihtuvat isompiin. Ikkunattomia busseja, kuin kirjastoautoja. Huomaan, että jokaisen kylkeen on kirjoitettu sana. Yksi sana.

Hidastan ja alan lukea. Se on tarina. Liikutun syvästi ja muutaman kilometrin jälkeen joudun pysähtymään, sillä kyyneleet sumentavat silmäni.

Starttaan moottorin uudelleen vasta, kun jonon pää kulkee ohitseni.

Oikotie

Vuoret jatkuvat silmänkantamattomiin. Useimpien huippuja peittää lumi, jonka valkoisuus häikäisee. Taivaalla vaeltaa vain jokunen hailakka pilvenhuituva, lintuja ei näy. Juhtani korskahtaa. On tullut aika purkaa kuorma ja päästää eläin vapauteen.

Solan suu on korkeammalla kuin edessäni siintävä vuoristo, se on itse asiassa huomattavasti kuoleman vyöhykkeen alarajan yläpuolella. Se on vain sopivaa ottaen huomioon pyrkimykseni. Hapen ohuus viiltää kylmänä.

”Älä mene”, olivat kaikki sanoneet edellisessä kylässä. ”Kuolleiden vuorelta eivät elävätkään palaa.” Mutta sanoin heille, että minun täytyi. Se ei ole kohtaloni, mutta olen ottanut sen tehtäväkseni.

Laskeudun makuulle kietoutuen pakkaseen ja hengitykseni huuru sumentaa taivaan. Mutta en valita. Pääsen perille näinkin.