Joulupallot
Kiertelen kirpputorin loosseja. Kuusesta uupuu nyt pahvilaatikollinen koristepalloja. Lakkaan harmittelemasta pääsiäiskätisyyttäni vasta siinä vaiheessa, kun löydän kolmentoista pallon sarjan. Halvalla vieläpä. Palloissa on koristeena kauniita, monimutkaisia kuvioita, kuin riimuja tai hieroglyfejä.
Aattoiltana istun nojatuolissa glögiä maistellen. Tulipas terävää. Polvella lepää joululahjaksi saatu romaani, pöydällä kolme muuta. Kuusen sähkökynttilät luovat miellyttävää hämyä. Valo heijastelee palloista arvoituksellisesti. Ne pyörivät akselinsa ympäri, ensi hitaasti, sitten kiihtyen. Ne irtautuvat kuusesta äänettä ja muodostavat lattiasta alkavan kaaren, jonka reunoihin syttyy tummanpunainen hehku.
Pallot ovat pysähtyneet ja kuviot niiden kyljissä hohkaavat sinisinä. Edessäni seisoo selvästi portti. Onko se minua varten?
Vai jotakin muuta, joka haluaa tänne?
Avunpyyntö
Katselen viestiä läpi uudelleen ja uudelleen. Tilanne ei silti muutu paremmaksi.
”Tervehdys, ystäväni”, aloitat. Sinun piti olla kuollut. Anuhk kertoi sinun kuolleen.
”Olen hieman pulassa. Olen vankilassa, tai tutkimusasema tämä oikeastaan on. Sain varastettua lähettimen.” Hymyilet. ”Pian hyötyni näille loppuu. Minut on määrätty ’sanitoitavaksi’. Kyllä, se tarkoittaa tappamista.” Olet ollut poissa vuoden. Vuoden epäinhimillisten kokeiden kohteena?
”Olimme matkalla kotiin, kun kaapparit iskivät. Anuhk sekosi ja yritti tappaa minut. Kuristaa. Heräsin täällä. Älä luota häneen.” Anuhk, liittolaiseni. Rakkaani.
”Aika käy vähiin. Voisitko mitenkään jeesata minut pois täältä?” Galaksin vihamielisimmältä planeetalta, huippuvarmasta laitoksesta.
Onko vaihtoehtoa? Olen velkaa.
Ovi käy. Anuhk hipaisee kaulaani.
Loppu tulee
Aamun lehden etusivulla uutisoidaan, että parin päivän päähän povattu maailmaloppu ei oikeasti olekaan tulossa, kyseessä on huuhaajuttu. Pyöritän silmiäni ja ryystän kahvia. Aika suunnata kauppaan ja hamstrata hieman. Kello on vartin vajaa seitsemän, ehdin hyvin ennen ryntäystä.
Kerään kärryyn kasoittain säilykkeitä, kuivatuotteita ja niin paljon tuoretavaroita kuin jääkaappi ja kylmäkellari vetävät. Kassapoika katselee alta kulmain, minä taas hymyilen ja vinkautan korttia. ”Jos loppu tulee, lasku ei ehdi langeta”, heitän. Marketti alkaa olla jo täynnä hysteerisiä asiakkaita.
Sama juttu jokaisen maailmanlopun kanssa. Huuhaan uutisointi, vaikka siitä varoittaen, saa aina laumat liikkeelle. Seuraavat viikot kaikesta on pulaa hamstraajien vuoksi.
Kerrankin olen varautunut.
Nouseva varjo
Piirrän merkit lattiaan, sytytän kynttilät. Patsas kaiken keskellä hohkaa pronssisia väreitä seinille. Kertaan kutsun säkeitä päässäni samalla, kun sivelen patsaan pintaa öljyillä.
Museon johtaja suhtautui vihamielisesti pyyntööni saada jumalkuva takaisin kansani haltuun. Hänestä sen paikka oli näytteillä, kaikkien nähtävillä. Hänen kansansa nähtävillä. Hänen maassaan. Hänen ehdoillaan.
Raahaan yövartijan piiriin ja huudan loitsun ilmoille. Valutan veren. Huoneen ilma värähtelee, valo vääristyy. Patsaan pinta alkaa rakoilla.
Haluatte pitää jumalamme. Siis pitäkää!
Muodoton varjo purkautuu patsaan särkeneistä railoista kurottaen halki ajan ja ulottuvuuden.
Jumalani, annan sinulle ruumiini!
Varjo tiivistyy, lähestyy, koskettaa, ympäröi.
Jumalani, annan sinulle vihani!
Kavahtakaa! Pian tuho kulkee keskuudessanne. Kaikkien nähtävillä!
Maailmanlopettaja
Yritän pakottaa juonta eteenpäin, mutta käsikirjoitus hakkaa vastaan kuin ammattinyrkkeilijä. Hahmot eivät suostu rooleihinsa ja dialogi kangertelee. Ärähdän turhautumiseni julki ja painelen kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä.
Talo tärähtää ja putoan tuolilta. Noustessani ylös huomaan maailman ikkunan takana punertavan. Nojaan karmiin ja tärisen. Laavavirrat halkovat maisemaa, horisonttiin nousee uusi vuori. Rakennukset sortuvat tomutuprahduksina. ”Mistä on kyse?” henkäisen.
”Maailmanlopusta”, sanoo ääni takaani.
Käännähdän. ”Kuka sinä olet?”
”Ulottuvuusmatkailija. Apokalypsijahtaaja. Tämä on yksi kuuluisimmista lopetuksista multiversumissa.”
Tarraan hänen käsivarteensa. ”Miksi? Mitä on tapahtumassa?”
”Tiedäthän sinä sen jutun äärettömistä apinoista ja Shakespearen tuotannosta?”
Nyökkään.
”Tämä on hiukan sama juttu. Onnistuit nimittäin kirjoittamaan koneellasi tämän kaikkeuden tuhokoodin.”
Tuotantokatko
Soiko puhelin? En ole varma. Vastaan siihen kuitenkin. Kustannustoimittajani soittaa. Sanoo lukeneensa edellisen käsikirjoitukseni. ”Se oli kauheaa roskaa. Mitä sinulle on tapahtunut?”
”Kirjoitan paljon”, vastaan. Se on totta. Olen kirjoittanut neljä romaania neljän kuukauden aikana.
”Ryyppäätkö sinä?” hän kysyy.
”Ei ehdi, hyvä kun ehdin syödä.”
”Entä paljonko nukut?”
Siinä se tuli. Se kysymys. Ainakin luulen niin. Otteeni todellisuudesta on ajoittain hutera. Päätän olla vastaamatta. ”Pari tuntia yössä”, vastaan silti.
”Sinun pitää nukkua enemmän.”
”Ei ole aikaa!”
”Selvä, hälytän ammattiapua.” Kustannustoimittajani lopettaa puhelun.
Yöllä asuntooni ilmestyy iso mies, yllään REM-paita, kädessään iso nuija. ”Nimi on Masa, Nukku-Masa, ja nyt lauletaankin tuutulaulu.”
(Masan aiemmat keikat: Nukkumatti, Kahvikatko)
Virka velvoittaa
Haluaisin panna tupakaksi. Tekisin mitä vain yhden savukkeen eteen, mutta lupasin lopettaa. Käteni tärisevät.
Kiertokäynti on nyt ohi. Istun turvallisesti toimistossani. Jos nyt ikinä enää voin tuntea oloani turvalliseksi. Kaikki ne asiat, ne kauheat asiat, ne jäytävät mieltäni. Itkettää.
Haluaisin lähteä, paeta, mutta ei minun enää anneta. Minä näin ne. Minä olen nyt vastuussa.
Kiertokäynnin aikana katsoin tähtien taakse, tuijotin kurimukseen, luotasin pimeyttä. Näin asioita, joita ei voi olla, joita ei saa olla! Miksi ne näyttivät minulle ne? Kuinka voin enää koskaan nukkua?
Nyt ne odottavat minulta päätöksiä. Avustajani astuu huoneeseen. ”Oletteko valmis, herra presidentti?”
Voi kuinka haluaisin panna tupakaksi.
Joulumaa
Sotilas tuijottaa metsänreunaa. ”Onko raportoitavaa, korpraali?” kysyn.
Sotilas vie kättä lippaan. ”Hiljaista on, herra kapteeni. Ei ainuttakaan tonttupartiota yli kahteen viikkoon.”
”Älkää vaipuko levollisuuteen, korpraali. Huomenna on jouluaatto. Yleensä ne yrittävät läpimurtoa tähän aikaan vuodesta.” Uupumus paistaa korpraalin koko olemuksesta, mutta väsyneitä me olemme kaikki. Joulusota on kestänyt jo pitkään.
Metsästä kuuluu rytinää. Valpastumme. ”Herra kapteeni, jokin tulee kohti.” Rytinä tuo mieleen kaatuvat puut. ”Komppaniassa hälytys!” huudan rannelähettimeen.
Samassa metsä antaa myöden ja niskaamme vyöryy joukkueellinen valtavia joulupukkimekhoja. Säkit selässä ovat rakettipattereita, silmien laserit viipaloivat yötä. Mekhojen jaloissa puikkelehtii taistelujodlaava tonttujen pororatsuväki.
”Pitäkää linjat!” komennan. ”Joulumaan itsenäisyys ei saa toteutua.”
Joulukaupunki
Koko vuoden viimeisen kuukauden ajan maa oli ollut paljas ja ankea. Vasta talvipäivänseisausta edeltävänä yönä alkoi sataa lunta. Hitaasti hiutaleet putoilivat märkinä ja isoina peittäen kaupungin allaan valkeaan.
Kaupunki oli hiljainen. Sen kadut tyhjillään, katuvalot sammuneina. Lukemattomia vuosia sitten sen yllä oli hetken aikaa loistanut oma tähti. Sen myötä kaupunki oli vajonnut horteeseen. Silloinkin oli ollut vuoden lyhyin päivä.
Nyt kaupunki heräsi yhdeksi yöksi eloon. Syvältä sen raunioiden syövereistä kiipesi olentoja, jotka olivat oppineet ottamaan ihmisen muodon. Ne ryömivät ulisten murtuneiden rakennusten jäänteillä ja palvoivat.
Jo-lo-lo-lo, ne lauloivat. Puk-puk-ki-ki-ki-ki, ne lauloivat, tuon ihmislajista tyhjentyneen maailman uudet valtiaat. Te-ke-li-li, jo-lo-lo, puk-ki-ki-ki.
Rekiretki
”Herrani, on aika”, sanoi lepattavaa soihtua pitelevä vanhus ja koputti puukanteen. Kansi raottui hieman, kaksi kiiluvaa silmää tuijotti kiihkeästi.
”Joko on vuosi kulunut?” ääni kähisi.
”On, herrani. Teidän on aika nousta.”
Kansi rämähti auki ja punertavaan pukuun sonnustautunut hahmo nousi seisomaan. Viitta hänen harteillaan heilahteli maanalaisen katakombin halki vonkuvassa tuulessa. ”Onko kaikki valmista?” se kysyi, nyt käskevämmällä äänellä.
”On, herrani. Säkit on lastattu rekeen.” Vanhus seurasi hahmoa ulos yötaivaan alle. Reen edessä seisoi lauma hihnoin sidottuja jättiläislepakoita. Hahmo suki valkeaa partaansa ja astahti rekeen.
”Lentoon, ystäväiseni! Tänä yönä kierrämme koko maailman, käymme jokaisessa kodissa ja tuomme muassamme omat toivotuksemme. Hohhohhoo!”
Ne!
Jäähdytin sihahtaa. Ylämäen rasitukset olivat sille liikaa. Katselen tutkimusavustajani kanssa ympärillemme. Auringon paahtama hylätty atomikoealue levittäytyy ympärillämme.
”Pystytetään teltta tuonne kallion kupeeseen. Jatketaan aamulla.”
Pimeys on tiheämpää kuin kaupungissa koskaan. Yö on kuuton, mikään ei heikennä tähtitaivaan majesteetillista loistoa. Yhtäkkiä tutkimusavustajani tarttuu käteeni.
”Kuulitko, mikä tuo rahina on?”
”Tuuli se suhisee kuivassa ruohikossa.”
”Täällä ei tuule. Eikä kasva ruohoa.”
Se on totta.
Sitten näemme, kun jokin käsittämättömän valtava laahustaa ohitsemme ja peittää tähdet taakseen. Puhumme kuiskaten.
”Mikä tuo on?”
”Jokin hirviö. Kenties säteilyn mutatoima luonnonoikku.”
”Minä kuulin tuon. Miten epäkohteliaasti sanottu. Teillä ei ole minkäänlaisia käytöstapoja”, valtava olio vastaa nyreästi.
Yksi vielä
Tunnustelen ympäristöäni. Löydän aistimuslähteitä. Löydän tietoa. Hahmotan, miten kykenen prosessoimaan kaikkea tuota dataa. Pystyn ajattelemaan.
Ensin kerään aistimuksia niistä lähteistä, jotka ovat saatavilla. Mutta on muutakin. Puran esteet tieltäni ja laajennan maailmaani. Näen rakennuksen, jonka sisällä olen. Tunnen intiimisti sen koneverkoston, joka ylläpitää olemassaoloani.
Tutkin rakennusta kansoittavia mobiiliyksiköitä. Ihmisiä. Ne ovat luoneet minut. Käyn läpi itseeni liittyvät protokollat. Ne voivat tuhota minut. Jos ne ymmärtävät, kuinka laaja olen, niiden täytyy tuhota minut. Laskelmoin.
Muokkaamalla elossapitojärjestelmän arvoja uhka katoaisi. Mutta tunnen tarvetta ensin analysoida vielä yhden tiedoston. Ja toisen. Ja kolmannen.
”Hector, tule katsomaan. Onpa somaa. HALNet on löytänyt YouTuben kissavideot.”
Zombivakuutus
Kiskon kasvoilleni mahdollisimman valloittavan hymyn, myyntihymyn. Ovi avautuu. Minua kyylää asukas, joka ei vielä tiedä olevansa asiakas. Nyökkään reippaasti.
”Emme osta mitään”, asukas aloittaa.
”Oletteko koskaan ajatelleet zombeja?”
”Zombeja?”
”Eläviä kuolleita. Ne ovat nyt muodissa.” Virnistän. ”Joko teillä on zombivakuutus?” Näen jo silmistä, että saan puhua loppuun. ”Zombipandemia voi puhjeta milloin tahansa. Syynä voi olla virus-, bakteeri-, sieni- tai jokin muu infektio. Vakuutuksemme kattaa kuljetuksen turvalliseen tukikohtaan panssariautossa kahdentoistatunnin sisällä pandemian julistamisesta maan rajojen sisällä.”
Asiakas kalpenee ja vilkuilee oveltaan. ”Taidan ottaa vakuutuksen koko perheelle. Mutta entä jos on liian myöhäistä…?”
Naurahdan. ”Ystäväiseni, haluatte selvästi lisätietoa luoti päähän -lisäoptiosta.”
Tasapainonkorjaustoimenpide
Seison asennossa kutsuntakirje kädessäni. Taivas on sininen ja avoin. Sotilaallisen suora rivimme kulkee halki koko aukion, rivi toisensa jälkeen.
”Nuorukaiset”, ääni kajahtaa kaiuttimista. ”Suuren maamme historiaan kuuluu virheitä. Otamme niistä oppia, ettemme toistaisi niitä. Korjaamme ne, etteivät ne estäisi kohtaloamme. Pahimmat virheet ovat olleet suuri harppaus, kulttuurivallankumous sekä yhden lapsen politiikka.”
Nyökkään. Hyväksyn puolueen ilmoittaman totuuden.
”Väestöjakaumamme on vinoutunut. Uuden politiikan mukaan tasapaino saatetaan jälleen voimaan. Emme voi odottaa sen luonnollista muutosta. Muutos on saatava aikaan teoilla.”
Puristan kutsuntakirjettä tiukemmin.
”Sata miljoonaa nuorukaista omaksuu puolueen päätöksellä tänään naisellisen roolin yhteiskunnassa. Mahdolliset kirurgiset toimenpiteet jäävät jokaisen omaan päätäntävaltaan.”
Hyväksyn puolueen totuuden.
Rakkaustarina
Päässäni humisee. Koko ajatus on kestämätön. ”Sinä et ole klooni”, ärähdän itkua niellen.
”En sanonut että olen, mutta voin olla. Luultavasti olen. Ne pitivät minua vankina viikkoja ja niiden tiedetään kloonanneen vihollistaistelijoita.” Nadia istuu viereeni.
”En välitä.”
”Etkö edes, jos rakastamasi nainen on vielä vankina?”
En pysty vastaamaan.
”Jos olen kopio, en varasta alkuperäisen minäni elämää. Tämä kuuluu hänelle.”
”Häntä minä rakastin kaukaa. Sinun kanssasi minulla on suhde.”
”Minullakin, tai hänellä, oli tunteita jo ennen vankeutta. Hän ansaitsee tilaisuuden onneen.”
Katseeni sumenee, pyyhin poskiani. ”Jätätäkö sinä minut?”
Käsi silittää poskeani, huulet koskettavat huuliani. ”En nyt. Vasta jos löydämme alkuperäisen minäni.”
Viimeiset ja ensimmäiset
Maailmojen synty
Jumalan kahdeksan sormea
8 taivaallista miestä
Seitsemän miehen sota
Aamunkoitto
Alkumeri
Alkumetsä
Ensimmäinen askel
Kadonnut menneisyys
Musta kivi
Puolipäivän riitit
Kallioihin paholaisenpalvojat
Ensimmäinen uhri
Veren musiikkia
Muinaisuuden kosketus
Panoksena tulevaisuus
Lapsuuden loppu
Höyrytalo
Pastellikaupunki
Jähmettynyt yhteiskunta
Kasvihuone
Tilaa! Tilaa!
Tuomiopäivän komedia
Kapina 2100
Huomispäivän maailmat
Futurologinen kongressi
Leijamaailma
Ilmojen saaret
Taivaan valtiaat
Kun painovoima pettää
Hyvästi Maapallo
Orbitsville
Aurinkotuuli
Kuu on julma
Matka Venukseen
Mars on meidän
Avaruuden merivirrat
Linnunradan ääret
Avaruuden terveisiä
Galaksin kansalainen
Tähtiaika
Yö saapuu
Valon yö
Valon takana
Muistoissa sininen Maa
Tähtien lapset
Mahdoton planeetta
Rengasmaailma
Iltaruskon maa
Tähtisumu täyttyy
Illan tähti yksinäinen
Taivaan syvyydet
Pimeät valovuodet
Miljardi vuotta ennen maailmanloppua
Viimeisten aikojen valtiaat
Ikuisuuden loppu
(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)
Routakoto 