Aihearkisto: Fiktio

Sateenkaaren maku

Sateenkaaren maku

Minä pidin auringosta, Diurne sateesta. Yhteistä meille oli rakkaus sateenkaariin. Siksi meistä aikoinaan tuli niin hyvät ystävät.
Kun aurinko paistoi ja ilmapuntari näytti alkavaa matalapainetta, minä juoksin Myrskykukkulalle. Se oli kokonaan puuton ja niin kivikkoinen, ettei kukaan ollut rakentanut sille mitään. Huipulta näki joka suuntaan kauas peltojen yli, metsän reunaan saakka. Jos ehdin ajoissa, näin kaukaa kohti kiitävät saderintamat.
Eräänä päivänä saavutin kukkulan huipun ja huomasin, etten ollutkaan yksin. Joku toinenkin oli tullut nauttimaan lähestyvän sateen tunnusta. Sanoin, että tällaisina hetkinä minä nautin auringon viime säteistä, ennen kuin pilvet vaeltaisivat taivaankannen poikki ja kätkisivät auringon. Kumppanini, joka esittäytyi Diurneksi, sanoi, että hän jo odotti sitä tunnetta, kun sadepisarat kutittelisivat hänen käsivarsiaan ja paijaisivat hänen tukkaansa.
Sade lähestyi metsän yli lännestä, meren suunnalta. Samalla kun harmaa massa vyöryi yli sinen, kaukaiset pisarat ryöstivät värin ensin metsältä, sitten pelloilta ja kaukaisilta taloilta. Diurne kertoi, että kaikki värit huuhtoutuivat suureen varastoon maan alle. Joskus kun varasto vuoti yli, värit purskahtivat karkuun suuressa kaaressa valuakseen taas toiseen varastoon. Niin syntyivät sateenkaaret.
Hetken olimme hiljaa. Sitten sanoin, että sateenkaaret eivät voineet maistua miltään, koska ne koostuivat vedestä. Vesihän ei maistunut miltään, ei ainakaan jos siihen ei sekoittanut hunajaa. Diurne oli eri mieltä.
Hänen mukaansa värit olivat nimenomaan makuja. Luumut olivat violetteja, joten sateenkaaren violetti maistui siis luumulta. Kun sanoin, että myös karhunvatukat ja sinivalmuskat ja nebbiolot olivat violetteja, Diurne vain nauroi ystävällisesti ja sanoi, että ehkä osa violetista kaaresta maistui sitten nebbioloilta. Myöhemmin vein hänet maistamaan niitä Seetheriuksen ukon rypäletarhaan.

Me emme kiistelleet juuri mistään. Jos olimme eri mieltä jostakin, väittelimme asiasta aikamme ja joskus huusimmekin, mutta jos kumpikaan ei taipunut, annoimme asian olla. Emme riepotelleet samaa aihetta, ellei jompi kumpi ollut keksinyt uutta sanottavaa. Ainoa poikkeus oli lentäminen. Siitä taistelimme usein. Diurnen mielestä ihminen pystyi lentämään, kunhan oikea keino keksittäisiin. Minusta koko ajatus oli mahdoton ja sen parissa puuhastelu ajanhukkaa.
Monessa suhteessa me katsoimme maailmaa erilaisin silmin. Jos jollain asialla oli kaksi puolta, me valitsimme aina vastakkaiset. Silti emme kaihtaneet kammottaviakaan asioita.
Minä pelkäsin korkeita paikkoja ja valottomia tiloja. Siksi Diurne nimenomaan halusi kiivetä kanssani Seetheriuksen ukon tuulimyllyn seinää tai Sudenkorennon kirkon katolle, ja kerran hän vei meidät kulkemaan tuntikausiksi katakombeihin ilman lyhtyä. Diurne taas ei voinut sietää hämähäkkejä. Pyydystin niitä kesäisin ja sitten annoimme niiden juoksennella kasvojemme yli, kunnes Diurne ei kestänyt enempää ja alkoi kirkuen raastaa niitä pois naamaltaan.
Joku olisi voinut luulla, että iso osa elämästämme oli kurjaa, mutta ilman toisiamme emme olisi kokeneet puoliksikaan niin paljon. Usutimme toinen toistamme uskomattomiin saavutuksiin ja rikoimme rajojamme. Sanoimme aina, että pelko voittaa vasta, kun sille antaa periksi.

Minun setäni Hoebink oli seikkailija. Hän tapasi tulla käymään aika ajoin, mutta erään kerran jälkeen häntä ei enää näkynyt. Diurne sanoi, että joskus seikkailijatkin joutuivat vaaralliseen paikkaan ja kuolivat, mutta minä uskoin mieluummin setäni tutkivan sademetsien salaisuuksia ja kiipeilevän maailman katolla. Se oli lohduttavampi ajatus.
Meillä ei ollut koskaan ollut lehmiä, mutta pihapiiristämme löytyi lato. Sen ovi oli suljettu munalukolla ja oikeastaan me emme olisi saaneet mennä sinne, mutta joskus me menimme silti. Ladon pohjoisseinällä oli irtonainen lauta. Jos toi tikkaat talon seinustalta ja kiipesi ylisien korkeudelle, laudan sai väännettyä sivuun. Niin me joskus teimme, sillä ladossa oli paljon mielenkiintoista tavaraa.
Yhdellä seinustalla oli sedän tuomia patsaita ja naamioita kuumasta etelästä, kylmiltä vuorilta ja muista kaukaisista paikoista. Jotkin naamioista olivat korkeampia kuin minä. Minun oli hankala kuvitella, minkä kokoisille ihmisille ne oli tarkoitettu. Diurne sanoi, että ne olivat jättiläisten naamioita. Minun tietääkseni jättiläisiä ei ollut olemassakaan. Diurne ei kiistänyt sitä vaan myönsi auliisti, että jättiläisiä ei ollut enää. Sen sijaan hän väitti, että niitä oli joskus ollut, mutta ne olivat kuolleet sukupuuttoon kuten mammutit. Ladossa oli myös yksi mammutin hammas enkä keksinyt pitävää vastaväitettä jättiläisten sukupuutolle.
Pressuista rakennetun väliseinän takana oli kanootteja, polkupyöriä ja muita kulkupelejä. Oudoin niistä oli metallinen gasellilta näyttävä patsas, jonka setä oli sanonut olevan jonkinlainen automaattoni. En ollut varma mikä automaattoni oli, mutta aina välillä vierailujemme välissä sen pää oli kääntynyt toiseen asentoon, vaikka tiesin, että kukaan ei ollut avannut munalukkoa Hoebink-sedän edellisen käynnin jälkeen.
Kulkupelien joukossa oli myös kori ja iso kasa sileää, vaaleaa kangasta, joka muodosti valtaisan säkin. Vene se ei voinut olla, sillä kori oli punottu eikä siis tiivis. Diurne arveli, että säkillä ja korilla voisi kenties lentää, jos säkin täyttäisi jollakin oikein kevyellä. Minusta se oli niin tyhmä idea, että pilailin tuovani höyhenet tyynystäni, mutta Diurne huomautti, että sillä ei vielä täytettäisi koko säkkiä.

Koska emme kinastelleet samasta asiasta uudestaan, paitsi lentämisestä, minua ärsytti, kun Diurne huokaisi sateenkaaren oranssin varmaan maistuvan appelsiinilta ja purppuran luumuilta.
Olimme heränneet aikaisin ja tavanneet Myrskykukkulalla. Auringonnoususta ei ollut kauan ja etelälounaan harmahtava raita oli osoittautunut sadepilveksi, joten tuijotimme suunnilleen länteen paikoillamme seisten. Sateenkaari muodostuu aina vastakkaiseen kohtaan taivasta aurinkoon nähden eikä koskaan silloin, kun aurinko on korkealla. Olisin halunnut keskittyä huomaamaan muodostuvan värikaaren väräjävän himmeät raidat ensimmäisenä enkä miettiä, olisiko keltainen sitruuna vai banaani. Siksi huomautin hieman kuivakkaasti, että se väri oli violetti, ei purppura. Jos violetti sulautuu punaiseen, tuloksena on purppura, mutta sateenkaaren alalaita sulautuu tyhjään.
Diurne ei vastannut mitään ja jonkin aikaa pelkäsin, että hän olisi harmistunut minulle. Sitten ensimmäinen väri ilmestyi näkyviin ja kaikki maailman murheet unohtuivat.
Aluksi näkyviin tuli eteläisen pään kaaren osa. Se näkyi ensin auringon valaisemaa metsää vasten ja oli siksi hailakka, mutta pilvien liikkuessa metsä peittyi varjoon ja sateenkaaren värit pääsivät loistoonsa. Siinä vaiheessa myös kaaren keskikohta oli jo havaittavissa ja värien syvyys sai rintaani pusertavan olon, ikäänkuin kaipaus, jota ei pysty sanoin selittämään. Kun pohjoiskaari tiivistyi esiin, pyyhin salassa silmäkulmaani. Enhän voinut itkeä avoimesti toverini läsnäollessa.
Olin niin lumoutunut, etten heti huomannut Diurnen taputtavan nyrkillään käsivarttani. Hän nyökäytti leukaansa ja vasta silloin ymmärsin nostaa katsettani kymmenen astetta. Näin jotain sellaista, jonka olimme nähneet vain kerran aiemmin.
Kirkkaan, hohkaavan punaisen raidan jälkeen tuli yövyöhyke, josta valo oli kuin puserrettu pois. Maisema sateenkaaren alapuolella oli mielettömän paljon valoisampi kuin sen yllä. Ja yövyöhykkeen ylle oli syntynyt peilikaari.
Kun ensimmäisen kerran olimme nähneet sellaisen, olimme liian tohkeissamme katsellaksemme sitä. Nyt maltoimme mielemme emmekä alkaneet keskustella siitä, mistä se oli tullut, oliko värivarastossa kaksi vuotokohtaa tai maistuiko sen sininen mustikoilta.
Ylempi kaari näkyi heikommin eikä ylettynyt niin alas, ja muutenkin se olisi ollut kuin heikko kopio alkuperäisestä, jos yksi seikka ei olisi ollut niin ällistyttävä. Se oli samanmuotoinen kuin muutkin sateenkaaret, mutta sen värit olivat päinvastaisessa järjestyksessä.
Selitin sen niin, että jokin aiheutti heijastuman, ihan kuin taivaalla riippuisi näkymätön peili. Diurne väitti vastaan, sillä jos kyseessä olisi peili, pitäisi kaarenkin olla taipunut ylöspäin.
Seisoimme pitkään puhumatta mitään. Sitten Diurne yks kaks sanoi, että meidän pitäisi mennä maistamaan sateenkaarta.
Minusta ajatus oli kertakaikkisen mieletön. Sateenkaaren lähempi pää oli sekin jossain metsässä emmekä me millään ehtisi sinne, ennen kuin aurinko menisi pilveen ja sateenkaari häviäisi. Sitä paitsi minusta sateenkaari oli jotain, joka meni karkuun, jos sitä yritti saada kiinni. Olimme yrittäneet kerran ja juosseet aina Seetheriuksen ukon lammasaitaukselle saakka, ennen kuin olimme luovuttaneet läpensä hengästyneinä.
Toinen ongelma oli se, että usein kaaren pää näytti alkavan ilmasta, korkealta puunlatvojen yläpuolelta. En missään nimessä halunnut joutua tilanteeseen, jossa minun pitäisi loikata puun ylimmältä oksalta ja koittaa napata kiinni jostakin, joka olisi liian korkealla ja vielä menisi karkuun. Mutta Diurne oli ajatellut sitäkin. Me emme juoksisi tai hyppäisi, hän sanoi, vaan lentäisimme.

Sinä iltana en saanut nukutuksi paitsi vasta myöhään yöllä. Olimme ahkeroineet koko päivän irrottaen lautoja ladon takaseinästä ja sen jälkeen kiskoneet korin ja kankaan ulos. Olin kysynyt, mitä se kaikki auttaisi, mutta Diurne oli vain hymyillyt salaperäisesti ja sanonut, että hän oli löytänyt ladosta jotain, josta voisi olla apua.
Aamulla olimme kumpikin ylhäällä juuri ennen aurinkoa ja tapasimme ladon takana. Diurne oli kaivanut esiin joitakin tarvikkeita, mutta ensin meidän piti raahata kangassäkki ladon katolle. Se oli todella raskasta ja hankalaa, koska meillä oli vain yhdet tikapuut, mutta lopulta suurin osa kankaasta oli katolla ja vain säkin suu riippui katolta korin päällä. Säkin olimme kiinnittäneet koriin vahvoin köysin. Onneksi kangas oli ohutta ja kevyttä tai emme koskaan olisi saaneet sitä ylös.
Sitten Diurne alkoi kasata tarvikkeistaan jotain viritelmää, jonka piti auttaa meitä lentämään. Hänellä oli koriin sopiva muurikkapannu ja sen alle laitettavaksi ohut levy hiekkakiveä. Se oli siksi, ettei muurikka polttaisi korin pohjaan reikää. Kori ei ollut kovin suuri ja sinne jäi meille aika vähän tilaa.
Aurinko oli jo noussut hyvän matkaa, kun Diurne lopuksi kasasi nuotion muurikan päälle. Sitten odotimme. Vihdoin haistoimme sateen. Se merkitsi sateenkaarta ja vaikka minusta koko idea ei mitenkään voinut toimia niin monesta eri syystä, tämän parempaa tilaisuutta päästä maistamaan sateenkaarta ei varmaan koskaan tulisi.
Astuin koriin ja autoin tuikkaamaan tulen nuotioon. Puut rätisivät iloisesti kuin takkavalkea, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Diurne loikkasi laidan yli ja nosti maasta juuttikankaisen säkin, jonka tuoksu kutitti nenääni. Aivastin. Säkkiin oli neulottu liekin kuva. Sitten hän kiipesi koriin kädessään kuiva keppi.
Diurne töni muurikkaa jalallaan, jotta mahduimme molemmat istumaan. Kyhjötimme korissa ja tuijotimme liekkejä hiljaisina, Hetken ajan pelkäsin, että kori oikeasti nousisi ilmaan. Olisimme vankeina pienessä, avoimessa kopissa, monen metrin korkeudessa. Pelkkä ajatus aiheutti huimausta. Nojasin korin seinään ja puristin polvia rintaani vasten.
Vieressäni Diurne oli avannut säkin nyörit ja kuopaisi käteensä vaaleansinertävää jauhetta. Silloin muistin nähneeni säkin aiemmin, roikkumassa koukusta ladon seinällä puoliksi hautautuneena vaalean ison kankaan taakse. Ennen kuin ehdin kysyä mitä hän aikoi, Diurne viskasi kourallisen jauhetta liekkeihin.
Liekki löi niin korkealle, että se melkein nuolaisi katolta roikkuvaa kangasta. Vaikkei se tuntunut kovin kuumalta, suljin silmäni vaistomaisesti ja käänsin kasvoni sivuun. Ehdin silti nähdä, että liekki oli kirkkaansininen ja siinä oli lähes valkoinen sydän.
Kotvan kuluttua uskaltauduin katsomaan taas ympärilleni. Diurne oli noukkinut lisää jauhetta sormiinsa, tällä kertaa vähemmän. Minun teki mieleni haudata kasvot käsiini, mutta uteliaisuus voitti. Nyt liekki oli hillitympi.
Diurne laittoi säkin väliimme ja käski heittää jauhetta nuotiolle. Itse hän laittoi kepin liekkien ylle. Poimin ripauksellisen jauhetta sormieni väliin. Se tuntui hienojakoiselta, melkein kuin nesteeltä. Pelokkaana viskaisin pöllähdyksen muurikalle. Liekki oli pieni, mutta oksa sen yläpuolella paloi karrelle. Nenässä tuntui savu ja tuhka. Sanoin hiljaa, että kättä ei kannattaisi laittaa liekin päälle.
Jonkin aikaa me vain istuimme, heittelimme jauheripauksia ja tuijotimme esiin välähtäviä liekkejä. Ilmassa tuntui olevan jännitystä, kuin ukkosta enteillen. Vatsassani muljahteli lämmin tunne. Aavistelin, että jotain merkittävää oli tapahtumassa. Sitten kuulin kahinaa ja katsahdin ylöspäin.
Jos en olisi jo istunut, olisin varmaan kaatunut hämmästyksestä. Vaalea kangas oli alkanut lepattaa ja pullistua. Hitaasti mutta vakaasti se jatkoi laskostensa suoristelua ja paisui kuin pullataikina, paitsi että se valui kohti taivasta. En kyennyt sanomaan mitään, tuijotin vain silmät suurina alati kasvavaa säkkiä, josta oli tulossa alapäästään suippo pallo.
Huudahdin, kun tunsin korin tärähtävän. Silloin vaalea säkki oli jo valtaisa pussi täynnä ei mitään muuta kuin kuumuutta. Tuuli alkoi töniä sitä kohti luodetta ja sitten korin alta kuului raapiva, raahaava ääni ja kori tärisi taas. Diurnekaan ei puhunut ja hän oli lakannut nakkelemasta jauhettaa nuotioon.
Raapiva ääni lakkasi. Tärinä lakkasi. Vatsaani kouraisi kuten silloin, kun hyppelimme Seetheriuksen tilalla aitan katolta heinäkasaan. Vilkaisin hädissäni ympärilleni. Ladon seinä ja katto olivat kadonneet.
Vapisevin jaloin nousimme molemmat ylös ja tarrasimme korin laitoihin, jotka tuntuivat yhtäkkiä yllättävän hatarilta. Nieleskellen kurkistin laidan yli ja näin jotakin, joka olisi värin puolesta voinut olla ladon katto. Se pieneni hälyttävällä vauhdilla.
Irrottamatta otettani korin laidasta käännyin katsomaan Diurneen ja myönsin, että hän oli ollut oikeassa. Korilla todella oli mahdollista lentää. Toivoin, että se olisi riittänyt ja olisimme voineet keskittyä keksimään keinon päästä takaisin alas, mutta Diurne kumartui heittämään lisää jauhetta liekkeihin.
En ollut koskaan eläissäni ollut niin peloissani, mutta toisaalta olin tottunut pelkäämään. Maakellarien pimeyttä, puun latvaan kipuamista, purevia muurahaisia. Niiden rinnalla lentäminen ei oikeastaan tuntunut liian hurjalta.
Ajelehdimme hitaasti luoteeseen, kohti metsää ja sen yllä riippuvaa harmautta. En ollut koskaan tiennyt, että metsä oli niin valtaisa. Se ulottui taivaanrantaan asti ja jos siellä jossain oli meri, se jäi puiden ja pilvien muurin taakse. Sateen aromi tuntui suussani vahvana kuin rauta. Jouduin päästämään laidasta irti siksi aikaa, että hieroin kämmenilläni käsivarsiani. Ylhäällä oli yllättävän kylmä eikä minulla ollut päälläni kuin hihaton paita ja ohut takki. Diurnea ei lämpötila haitannut, vaikka hänellä ei ollut edes takkia.

Ensin sitä oli hankala nähdä, mutta sitten erotimme sakeentuvan sateen hunnun. Diurne oli lopettanut jauheen heittämisen, ettemme nousisi ihan hirvittävän korkealle, ja nauroi ääneen. Minä hymyilin hiljaisena vierellä.
Hitaasti harmaa raita kasvoi seinämäksi ja kelluimme verkkaisesti sitä kohti. Jännitys kasvoi ja viimasta huolimatta niskaani alkoi kuumottaa. Aurinko iholla tuntui hyvältä. Otimme toisiamme kädestä ja pidätimme hengitystämme.
Samalla, majesteetillisen hitaasti, pieni seitsenraitainen värisuikale kuvastui synkkyyttä vasten, ikään kuin pusertuen siitä ulos. Kiljahdimme molemmat eikä hetkeen riemulla tuntunut olevan ääriä. Olin pakahtua ja taistelin silmien kostumista vastaan. Rakastuminen varmaan tuntui samanlaiselta.
Aste asteelta kaari kasvoi pituutta. Se kiipesi lakipisteeseensä, ja sitten yli valuen kohti maata kuin erivärisistä elohopearaidoista tehty maali. Lopulta se halkaisi koko taivaan.
Sateenkaari oli kirkkaampi ja värikylläisempi kuin yksikään aiemmin näkemäni. Siltikään mieleni ei muuttunut. Vaikka kori lensi, ei silti olisi mahdollista saada sateenkaarta kiinni. En kuitenkaan halunnut pilata hetkeä riidalla, enkä toisaalta osannut esittää mitään uutta vastaväitettä. Olin siis hiljaa enkä vieläkään irrottanut kättäni Diurnen kädestä.
Tuuli painoi kuumuudella täytettyä palloamme kohti pilvirintamaa. Olin ollut sakeassa sumussa ja pohdin, että pilvi voisi tuntua samalta. Diurne oli kerran sanonut, että sumu oli ikäänkuin pilvi, joka on laskeutunut maanpinnalle, mutta yhtenä kesänä minä olin nähnyt sumun nousevan joesta. Se keskustelu oli päättynyt siihen. Enää en kuitenkaan ollut niin varma kannastani.
Aika menetti merkityksensä eikä maailmassa ollut muuta kuin äärettömiin ulottuvan sadepilven edessä leijuva kaari. Nyt näin, että sen raidat eivät olleetkaan selvärajaiset, vaan sulautuivat toisiinsa saumattomasti. Olin joskus väittänyt, että raitoja oli viisi, kun taas Diurne sanoi seitsemän. Olin puuskahtanut, että kai värejä voisi samalla olla vaikka ääretön määrä. Diurnen mielestä jos niin oli, emme voisi erottaa seitsemää raitaa. Nyt tiesin olleeni oikeassa.
Juuri silloin tajusin, että olin nähnyt värien rajojen puuttumisen siksi, että sateenkaari näytti nyt isommalta. Ihan kuin olisimme aiempaa lähempänä sitä.
Aina kun jännitin liikaa, minua alkoi kutittaa varvastaipeista. Kipristelin varpaitani kuin yrittäisin tarrautua niillä ruohoon samalla, kun sateenkaari lipui silminnähtävästi lähemmäs. Kohta olisimme sen alla. Diurne irrotti otteensa kädestäni ja heitti lisää jauhetta muurikalle. Jauhetta meni liekkeihin oikein kahmalollinen ja hetken aikaa liekki loisti kirkkaana kuin auringon heijastus Sudenkorennon kirkon värillisistä ikkunoista.
Välähdys sai silmäni vilisemään pieniä aurinkoja ja mustia pisteitä. Hieroin niitä, vaikka tiesin ettei se auttaisi mitään. Kun lopulta tokeennuin, katsoin ympärilleni enkä nähnyt sateenkaarta enää missään. Diurne katseli ylöspäin, joten minäkin vilkaisin sinne. Siellä se oli.
Väriloisto oli kaventunut tuskin havaittavaksi sirpiksi. Ymmärsin, että olimme juuri sateenkaaren alla. Sirppi tuntui kapeudestaan huolimatta valtaisalta ja se loisti lähes näkymättömiin haipuneen pallokankaan läpi. Minua kylmäsi kun tajusin, että olimme hyvin lähellä sitä.
Viimeinen jauhepöllähdys oli ampunut korimme matkaan kuin kanuuna. Sateenkaaren reuna näytti terävämmältä kuin teroitettu puukko ja minun piti kertoa peloistani Diurnelle, kun pallomme saavutti sateenkaaren alalaidan.
Pallo liukui edelleen ylöspäin ja leikkaantui kauniisti kahtia. Nousumme hidastui jyrkästi ja tiesin, että pian korin suunta muuttuisi. Tarrasin Diurneen kiinni tiukasti juuri kun hän heilautti kättään ylös. Kuului kaunis, helähtävä ääni. Sitten kori pysähtyi ja lähti putoamaan.
Halusin sanoa kumppanilleni, että hän oli ollut oikeassa, että sateenkaaren saattoi saada kiinni lentämällä, mutta sanat juuttuivat kurkkuuni. Minä pelkäsin, mutta Diurne hymyili. Toisella kädellä hän piteli minua, toisessa hänellä oli sirpale jotakin syvän violettia ja sanoinkuvaamattoman ohutta. Hän nuolaisi sitä, naurahti ja toi sen sitten lähes hellästi aivan huuliini kiinni.
“Maista”, hän sanoi. “Luumua vai karhunvatukkaa?”

(Tämä novelli on julkaiste verkkolehti Usvan numerossa 3/2012.)

Vaali-ilta

Vaali-ilta

Kuva: Terhi Säilä

Kuva: Terhi Säilä

Katu oli tyhjillään ja vain lamput seisoivat uskollisesti vartioimassa olemattomia kulkijoita. Mies asteli halki leppeän kesäillan kohti kaupungin laidalla sijaitsevaa kerrostaloa, jossa hän asui. Hän oli istunut baarissa olutta juoden, kunnes ei ollut enää kestänyt muiden asiakkaiden keskustelua tämän illan suuresta tapahtumasta.
Minne tahansa hän oli siirtynytkin – baaritiskille tai syrjäiseen pöytään – aina joku oli tullut puhumaan vaaleista tai Kandidaateista. Oman aikansa hän oli aina jaksanut olla kiinnostunut aiheesta, olihan hän kuuluisa valtiotieteiden tutkija, mutta lopulta hän oli aina tympääntynyt. Keskustelut olivat kulkeneet aina samoja latuja.
– Tänään on vaalit. Eikös olekin jännää?
– Joo, onhan se.
– Minä kävin äänestämässä jo ihan aamulla. Entäs sinä?
– Päätin tällä kertaa jättää äänestämättä, vaikka valtiotieteilijänä pidänkin äänestämistä erittäin tärkeänä yhteiskunnallisen toiminnan muotona.
– Jaa. Mutta ketäs Kandidaattia te pidätte parhaana? Minusta Kandidaatti H oli varsin vakuuttava eilisessä haastattelussaan.
– No. Kyllä kandidaatti H varmasti olisi hyvä valinta. Mutta anteeksi vain, minä taidan vaihtaa pöytää, en oikein haluaisi keskustella vaaleista tänään.
Tai.
– Todella toimiva tapa valita planeettamme johtaja, eikö?
– Onhan se niinkin. Vaikka onhan historiaan jääneessä tavassa jotain romanttista.
– Mutta silloinhan Kandidaatiksi ei voinut ehdottaa ketä tahansa pätevää ihmistä! Hirvittävän epäoikeudenmukaisesti valituksi tuli suuren vaalikampanjan käynyt puoluepoliittisesti sitoutunut ehdokas, jolla vain oli riittävästi rahaa kampanjaansa varten.
– Onhan se noinkin.
– Nythän ehdokkaiden joukosta valitaan kymmenen pätevintä, joiden keskuudesta sitten äänestetään. Tokihan tämä on laadullisesti parempi menetelmä kuin ennen! Sitä ette voine kiistää.
– En toki, olette aivan oikeassa. Mutta anteeksi nyt, minä taidan vaihtaa pöytää, en oikeastaan haluaisi keskustella vaaleista tänään.
Pian hän oli kiertänyt läpi kaikki pöydät löytämättä haluamaansa rauhaa ja päättänyt lähteä kotiin.

Mies nousi portaat kymmenenteen kerrokseen ja avasi ulko-oven. Hän ei vaivautunut laittamaan valoja päälle, sillä hänen silmänsä olivat tottuneet ulkona hämärään ja parvekkeen oven ikkunasta tuli riittävästi valoa. Hän riisui kenkänsä ja takkinsa ja käveli television ääreen. Siellä odotti avattu pullo viskiä. Hän kaatoi itselleen lasillisen.
Mies istahti nojatuoliin ja avasi television. Sieltä tuli vaaliohjelmaa, luonnollisesti, olihan nyt vaalivalvojaisilta. Hän seurasi ohjelmaa hetken aikaa, mutta käänsi sitten tuskastuneena kanavaa. Sieltäkin tuli vaaliohjelmaa. Tällä kertaa kyseessä oli asiantuntijoiden paneeli siitä, kuka ehdokkaista oli pätevin virkaan, ja miksi.
– Kandidaatti R:llä on parhaimmat edellytykset, sillä hän osaa kolmea kieltä, jonka lisäksi hän on tutkinut valtiotieteitä monen vuoden ajan.
– Joo, mutta Kandidaatti A on toiminut diplomaattina pitkän aikaa ja hän tuntee valmiiksi useita korkea-arvoisia virkailijoita.
– Älkäähän unohtako Kandidaatti H:ta, hänhän…

Mies seurasi sitäkin hetken aikaa, mutta ahdistui lopulta ja käänsi jälleen kanavaa. Hän joutui vaihtamaan kanavaa kuusi kertaa ennen kuin löysi jotain muutakin kuin vaaleja tai Kandidaatteja käsittelevää ohjelmaa.
Kanavalta tuli urheilua. Mies seurasi jalkapalloa puolen tunnin ajan aina välillä viskilasistaan naukkaillen, mutta kyllästyi sitten. Hän ei ollut koskaan suuremmin välittänyt jalkapallosta. Jääkiekko olisi ollut poikaa, mutta nyt oli kesä ja kukaan ei pelannut jääkiekkoa kesällä. Mies vaihtoi jälleen kanavaa.
Studiossa analysoitiin ennakkovaalien tuloksia ja verrattiin niitä äänestyspaikoilta tähän mennessä saatuihin tuloksiin. Sitten näytettiin kolmen johdossa olevan ehdokkaan kuvia ja esiteltiin kunkin erikoistietämystä eri aloista. Mies ei kyennyt katsomaan enempää vaan otti takkinsa naulasta ja suuntasi parvekkeelle. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä presidentinvaaleja. Savuke tulisi nyt tarpeeseen.
Hän astui pienestä yksiöstä pienelle parvekkeelle, kaivoi savukerasian taskustaan ja sytytti tupakan. Alakuloisena hän veti henkosen toisensa perään. Presidenttiys. Hän olisi mieluummin ollut ajattelematta koko asiaa, mutta ei voinut.
Hivenen kaihoisasti hän muisteli menneiden aikojen käytäntöjä ja tuijotti pimeyteen. Lopulta hän pudotti sormiensa väliin kylmenneen tumpin kaiteen yli ja meni taas sisään, ja kaatoi itselleen toisen lasin viskiä.
Televisiosta tuli yhä edelleen vaaliohjelmaa. Mies huokaisi. Hän toivoi, että hänellä olisi vaimo, jolle valittaa huonosta ohjelmasta, mutta sellaista hänellä ei ollut. Hän oli ollut liian kiireinen työnsä, tutkielmiensa ja esitelmiensä kanssa perustaakseen perhettä. Hän vain oli ollut niin hyvä alallaan, että olisi tuntunut tuhlaukselta tehdä vähemmän kuin pystyi. Tällä tavoin hänen kyvyistään hyötyi koko yhteisö. Eikö se ollut lopultakin parasta?
Illan edetessä aina vain useamman vaalihuoneiston äänet oli saatu laskettua ja tulos näytti varmistuvan koko ajan. Mies sulki television ja jäi istumaan pimeään. Hänen olisi viisainta mennä pian nukkumaan, sillä aamulla olisi edessä aikainen herätys. Häntä suretti se, että nyt hän joutuisi jättämään tutkimuksensa ainakin neljäksi vuodeksi, mutta sitä ei voinut välttää. Ehkä sekin olisi koko yhteisön etu.
Mies tyhjensi lasinsa pohjaan.
Puhelin soi.
– Hyvää iltaa Herra K. Teidät on juuri valittu maailman presidentiksi seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Virka-autonne saapuu noutamaan teitä aamulla seitsemältä. Mitä suurimmat onnittelumme Vaalivalvontakomission puolesta!

(Tämä novelli on julkaistu Marvinissa 4/2001. Kirjoitin sen tribuutiksi Shin’ichi Hoshin tuotannolle, josta poimin kirjoitustyylin.)

Iltakajo (raapale 386)

Iltakajo

Nektari hivelee aistejani kaupungin levittäytyessä eteeni. Kymmenet tornit nousevat muiden rakennusten seasta korkeammalle kuin lintu pystyy lentämään. Kaiken kultaa vaipuvan auringon kilo. Shara painautuu tiiviimmin kylkeeni.

Sirosiipisten louhikärmesten kisailun suoma ekstaasi häiriintyy pirisevän äänen ravistellessa kuuloluitani. Viereemme on ilmaantunut pöytä, jonka päällä seisoo ankeasta muovista valettu esine. Sen päällä on pyöritettävä numerolevy ja kyljestä lähtevä kihara johto päättyy jonkinlaiseen kahvaan. Kauhu täyttää mieleni.

Nousen hikisenä sängystä pimeässä huoneessa. En saisi enää unta. Avaan parvekkeen oven.

”Näitkö painajaista?” Shara kysyy seurattuaan minua ulkoilmaan. Katselen soihduin valaistuja torneja. Kuiden valo kimmeltää niiden välissä lentelevien yökärmesten panssareista.

”Taas sama esine. Sama infernaalinen ääni.”

Kaveripyyntö (raapale 385)

Kaveripyyntö

Oven takana seisoo vaaleatukkainen kaveri.

”Terve! Sähän tunnet Panun. Mä olen sen pikkuserkun vanha tarhakaveri Niko ja huomasin, että säkin tykkäät Heavenlysta, vapaapainista, suklaasta ja Isaac Asimovista. Että ajattelin tulla käymään. Tässä.” Niko ojentaa skannausta Teräsluolien kannesta ja nappikuuloketta. Sieltä kuuluu Dust to Dust.

Pohdin hetken. ”Panu? Jaa Veera, aikido-open systeri!” Niko nyökkää. Pohdin lisää. Vapaapainia en ole katsonut vuosiin. Olisi kiva, jos joku referoisi viimeisimmät Wrestlemaniat. Vieläkö Undertakerin voittoputki jatkuu?

”Joo, tuu sisään. Mulla on levy Fazerin sinistä.” Olohuoneessa soi Edguy. ”Diggaatsä Tobias Sammettia?” kysyn. ”Ostin eilen Säätiön ruotsiversion. Mut enteks, katos tää video, kissa näyttää ihan Hulk Hoganilta.”

Ystäväharvennus (raapale 384)

Ystäväharvennus

”Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät.” Katselen ihmisjoukkoa edessäni, kuohuviinilasi kunkin kädessä. ”Odotatte epäilemättä jonkinlaista ilmoitusta. Olenko mennyt kihloihin? Olenko saanut uuden työpaikan? Onko minulla kenties kuolemaan johtava, parantumaton tauti?”

Heidän katseissaan on hämmennystä. Nyökyttelen hyväksyvästi. ”Olette täällä, koska ajattelen teitä ystävinäni. Elämäni varrella teitä on kertynyt melkoinen joukko. Itseasiassa liikaa.” Pidän dramaattisen tauon. ”Liikaa joulukortteja lähetettäväksi, syntymäpäiviä muistettavaksi. En kestä enää. Ainoa keino on harvennus.”

Astahdan kohti sivuovea ja viittaan kohti peiliovia huoneen perällä. ”Teräaseita on kaapeissa ja teipattuna pöytien alle. Tuliaseet on kätketty paremmin. Voitte lopettaa, kun teitä on jäljellä kolmekymmentä tai vähemmän.”

Avaan oven. Kohotan lasiani. ”Terveydeksenne.”

Tarina Mustan Hehtaarin metsän orjuuttajista

Orvokki Lähteensilmä oli keiju, ja kuten keijut yleensäkin, hän oli pieni kooltaan, kaunis kasvoiltaan ja häijy luonteeltaan. Asuinpaikkanaan hänellä oli Puunkolo, jonka metsän eläimet olivat hänelle rakentaneet. Puunkolossa oli kaikki tarpeelliset mukavuudet: juokseva vesi, sauna, poreallas ja kaapeli-tv. Hän kutsui kaksikerroksista huvilaansa puunkoloksi vain johtaakseen harhaan keskustelukumppaneitaan, joita tosin hänellä ei monta ollut. Kukapa nyt kopean ja pikkumaisen keijun kanssa tahtoisi viettää aikaa? Palvelijoita lukuun ottamatta, tietysti.
Huvilansa hän oli teettänyt orjatyönä heti keväällä metsän vallattuaan ja sen eteen oli monta tikkaa, oravaa ja lumikkoa heittänyt henkensä. Fiksuimmat olivat selvinneet puhumalla pahaa tovereistaan ja kipuamalla Orvokin suosioon. Se oli ollut helppoa naapurikärhämien myrkyttämässä ilmapiirissä. Verrattain rauhallinen sekametsä oli muuttunut alta viikon pakkotyöleiriksi.
Orvokki oli pitänyt orjajoukkionsa kurissa palkkaamalla päällysmiehiksi kaksi peikkoa. Kukaan ei uskaltanut nousta Orvokin valtaa vastaan, ei ainakaan sen jälkeen kun Puntti ja Sintti olivat julmasti murskanneet peltohiirien kapinan. Tämän takia ei Mustan Hehtaarin metsästä löydy peltohiiren peltohiirtä tänäkään päivänä.
Puntti oli kahdesta peikosta isompi. Se painoi ainakin kaksisataa kiloa ja jaksoi nostaa kiven kuin kiven, ei väliä miten suuri se oli. Puntilla oli päässään aina, myös nukkuessaan, keltainen hattu, jossa oli valkoinen sulka. Sen se oli repinyt kiinni saamaltaan joutsenelta, joka oli päässyt hengissä pakoon vain siksi, että heti sulan saatuaan oli Puntti alkanut kiinnittää sitä hattuunsa.
Sintti puolestaan oli huomattavasti pienempi kuin toverinsa, mutta samalla kierompi, luihumpi ja sadistisempi. Siinä missä Puntti hakkasi puunrungollaan kaikkia, jotka eivät työskennelleet tarpeeksi rivakasti, käytti Sintti hienovaraisempia metodeja. Niihin lukeutui muun muassa myrkytettyjen ruoka-annosten jakaminen mahdollisille kapinajohtajille ja maamiinojen sijoittaminen patjojen alle ihan summamutikassa. Hyvin pian kukaan orjaleirin vanki ei ollutkaan käyttänyt makuualustanaan muuta kuin kovaa maata. Tämän jälkeen Sintti oli siirtynyt teholiimaan ja syyhypulveriin, mutta huolimatta kaikista järjettömistä väkivaltaisuuksista ja valtavista miestappioista ei yksikään eläin edes harkinnut karkaamista. Siitä pitivät kimalaiset huolen.
Kimalaiset olivat peikkojen ohella ainoita, joita Orvokki kohteli edes jonkinlaisella kunnioituksella, vaikkakin vähäisellä. Ne keräsivät Orvokille mettä, jota ilman keijut, kuten hyvin tunnettua, kuolevat hyvin tuskallisen kuoleman. Niinpä ne olivat tehneet sopimuksen Orvokin kanssa: ne toisivat Orvokille kaiken tämän tarvitseman meden ja vartioisivat orjia, ja Orvokki puolestaan jättäisi ne rauhaan. Punttia tämä sopimus ei miellyttänyt, sillä nyt hän ei voinut mätkiä kimalaisia puunrungollaan kuten ennen. Onneksi hänellä oli paljon muuta mätkittävää. Ja aina välillä osui joku partioiva kimalainenkin puunrungon eteen. Ihan vahingossa vaan.

Yksi metsän kovaosaisista eläimistä oli Taavi Tikka, joka ei ollut ollenkaan tyytyväinen asemaansa, vaikka olikin melkoisen korkealla Orvokin komentoketjussa. Kun metsän muille linnuille oli selvinnyt Taavin petollinen luonne, Taavi jäi sosiaalisesti yksin.
Hän muutti serkkunsa Åke Koskikaran luo läheisen virran varrelle, mutta lopulta hän joutui lähtemään sieltäkin. Kaikki oli ollut hyvin niin kauan, kunnes läheisessä Primalcon tehtaassa sattui onnettomuus ja virtaan pääsi valtaisa määrä Koskenkorvaa. Åke, joka oli siihen asti viettänyt nuhteetonta elämää ja oli siten siis täysin tottumaton alkoholin kuluttaja, alkoi häiritä naapureita riettailla lauluillaan siinä määrin, että lopulta muut lähiseutujen asukkaat yksissä tuumin tuikkasivat Åken kodin tuleen. Koivulehto oy:n asukastoimikunnan puheenjohtaja Harri Hirvi oli liekkien lyödessä yhä ylemmäs todennut: ”Niin päättyy Åke Koskikaran koskiskaraoke ja nyt on sen päällelaulut loppu.” Åke oli käristynyt sammuneena vuoteeseensa ja Taavi oli nipin napin päässyt pakoon.
Peläten henkensä puolesta Taavi päätti muuttaa turvallisemmille maille Keski-Amerikkaan, eikä häntä sen koommin Mustan Hehtaarin metsässä nähty. Jotkut huhut kertoivat Taavin jääneen metsästäjien verkkoon jossain Keski-Afrikassa ja päätyneen pannuun, mutta kukapa kaikista huhuista selkoa ottaisi.

Eräänä aamuna Puntti palasi vartiokierrokseltaan hiukan huolissaan. Hän otti jotain taskustaan ja näytti Sintille.
– Katsos hei tätä. Keltainen lehti. Syksy on tulossa.
– Tämä ei ole ollenkaan hyvä, sanoi Sintti. – Syksyn tullessa keijut muuttavat etelään, mutta me emme voi päästää rouva Lähteensilmää menemään. Muutoinhan meiltä menee työ ja katto pään päältä. Puhumattakaan siitä, että talven aikana nuo kirotut jyrsijät ja muut itikat saattavat kasvattaa selkärangan ja keväällä ei hyvä heiluisi. Meidän on estettävä sitä ämmää lähtemästä. Mutta miten?
– Jaa, sanoi Puntti, – murskataan sen siivet niin se ei pääse lentämään. Ja jos se ei voi lentää niin se ei voi lähteä.
Sintti riemastui. – Kuule, ensimmäinen hyvä idea sinulta tänä vuonna, ja syksy on vasta alkamassa. Just niin me tehdään! Ja jo samalla viikolla Orvokkia kohtasi osittain epäonnistunut salamurhayritys, kun suuren tammen takaa ammuttu nuoli osui vain siipeen. Salamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni, ei vaikka Puntti ja Sintti kuulustelivatkin kaikkia kiinnisaamiaan eläimiä sellaisella riehakkuudella, että tunnustus olisi kyllä irronnut jos joku olisi vain jotain tiennyt.
Niinpä Orvokin ei auttanut muu kuin jäädä Mustan Hehtaarin metsään talveksi, kun vapaaehtoista kyytiäkään ei ollut mistään tiedossa. Vain tyhmä olisi pakottanut jonkun kurjen tai vastaavan ratsukseen ja vastaamaan turvallisuudesta koko pitkän lentomatkan ajaksi, ja tyhmäkin vain kerran.

Toisaalla olivat metsän eläimet laatineet suunnitelmia. Puunkolon valmistuttua olivat työt vähentyneet, vaikka Orvokki tahtoikin kesämökin sadan metrin päähän huvilastaan, ja orjuutetut eivät olleet jääneet lepäilemään. Kärppien oli onnistunut salakuljettaa työmaalle viisi kiloa Raidia, ja lopulta eräänä syyskuisena aamuna alkoi tapahtua.
Kimalaisilla oli kova kiire. Yhtäkkiä niiden pitikin kerätä Orvokin matkaeväiden sijasta mesivarasto koko talveksi, ja se ei ollut helppoa puuhaa, varsinkin kun kukat olivat alkavan syksyn myötä vähentyneet. Niiden oli pakko irrottaa vartiovuorosta miehiä mettä keräämään, joten ne eivät voineet tarkkailla aivan kaikkea mitä tapahtui. Niinpä Sintti oli suojaton kun se meni lyömään vähän vauhtia kesämökin perustusten parissa puuhaileviin oraviin.
Sintti oli kumartunut tarkistamaan valetun betonipohjan tasaisuutta tökkimällä vielä märkää betonia kepillä, kun oravat huomasivat tilaisuutensa tulleen. Ne kerääntyivät suureksi laumaksi kivenheiton päähän Sintin taakse ja johtajansa merkistä syöksyivät vellovana laumana eteenpäin. Kuului vain *tömpsis* ja *tumpsis* kun oravat törmäsivät kyyristelevään peikkoon ja Sintti lennähti iso nenä edellä suoraan betoniin. Kuoppa oli kaivettu niin syväksi, että edes Puntti ei olisi päässyt sieltä ylös, pienemmästä peikosta nyt puhumattakaan. Sintti ehti pinnalla räpiköidessään päästää vain yhden ulvaisun ennen kuin betoni veti sen syvyyksiin ikuisiksi ajoiksi. Mutta ulvaisu oli ainoa, mitä kimalaiset tarvitsivat.
Kun työmaalla partioivat kimalaiset vihdoin tajusivat jonkin olevan pielessä, niiden oli enää täysin mahdotonta tehdä mitään Sintin eteen. Eipä sillä että ne olisivat varsinaisesti peikkoa halunneetkaan auttaa, mutta Orvokki suuttuisi paljon jos hänen apulaiselleen tapahtuisi jotain. Väistämätön oli jo tapahtunut, joten massiivinen kosto oli ainoa asia, mihin kimalaiset pystyivät Orvokkia lepyttääkseen. Kaikki kapinalliset olisi pistettävä hengiltä. Pian yleiskimalallinen hälytyssurina kantautui metsän laidasta toiseen ja kaikki kimalaiset kerääntyivät työmaan joka laidalle. Yksikään kurre tai jänö ei pääsisi hengissä karkuun.
Tuhannet kimalaiset lähtivät hyökkäykseen tarkasti suunnitellun kuvion mukaisesti. Jo ensimmäisessä aallossa jokainen kohde saisi tappavan määrän pistoksia. Jos kimalaiset eivät muuta olleet niin tarkkoja maineestaan tehokkaina työläisinä, oli tehtävä sitten mikä hyvänsä. Silmänräpäys silmänräpäykseltä tappava pilvi syöksyi kohti ja kapina näytti olevan tuomittu nopeaan ja tuskalliseen tuhoon, kun Marko Mäyrä säntäsi liikkeelle, juoksi kohti lautakasaa, hyppäsi sen yli ja huusi, – Mustan Hehtaarin metsän puolesta!
Ikävä kyllä Marko oli hypännyt väärän lautakasan taakse ja mäjähti suoraan Punttia varten piilotettuihin ja viritettyihin karhunrautoihin. Kun taistelu lopulta päättyi, Marko haudattiin pakattuna kolmeenkymmeneen kolmeen tulitikkurasiaan.Onneksi Rainer Minkki, maahissodan veteraani ja minkkien seksuaalinen tasa-arvo -yhdistyksen sihteeri, tajusi tilanteen ja jo ennen Markon kohtalokasta loikkaa lähti juoksuun kohti toista lautakasaa. Hänen huima loikkansa piirtyi kirkkaana jokaisen läsnäolijan mieleen. Se oli teko, josta puhuttiin Mustan Hehtaarin metsässä vielä vuosia. Rainerin kadottua lautakasan taakse koko aukio räjähti.
Raid-pommit oli kätketty suurta varovaisuutta noudattaen ja niitä oli aivan joka puolella. Pahaksi onneksi yllätystarkastus oli keskeyttänyt aamuyön miinoituksen, joten viimeinen pommi ja laukaisija oli jouduttu kätkemään samaan paikkaan lautakasan taakse. Näin ollen Rainer, laukaistessaan myrkkypommit, räjäytti myös itsensä. Hänestä tuli Kimalaissodan suurin sankari, jonka urheudesta tehtiin monia lauluja. Kun pommit räjähtivät, pelmahti ilma täyteen hyönteisille myrkyllistä ainetta ja kimalaiset joutuivat sekasorron valtaan. Niiden hyökkäys keskeytyi ja ennen kuin ne tajusivat mitä tapahtui, oli jo liian myöhäistä. Hitaana keltamustana sateena ne tippuivat maahan, kuolleina kuin kivet. Varsin kevyet kivet, tosin. Yksikään kimalainen ei selvinnyt ja niiden lajitoverit läheisessä Pellavalaaksossa muistavatkin tuon syyskuisen päivän Myrkkytorstaina.

Kun kimalaiset ja Sintti olivat poissa tieltä, oli lopputaistelu varsin helppo. Kaikki pettureiksi ryhtyneet kaivettiin koloistaan esiin ja surmattiin armotta. Kaikki paitsi Taavi Tikka, joka oli vaihtanut maisemaa jo kuukautta aiemmin ikään kuin aavistaen mitä tuleman piti.
Puntti taas yritti karkuun, mutta jäi kiinni metsän reunassa ja raahattiin hakattuna rakennustyömaalle. Valkoinen sulka oli tungettu etusormen kynnen alle, mutta keltaista lakkia ei ollut näkyvissä vaikka kolme virnistelevää jänistä vakuuttivatkin ”sen siellä olevan”. Työmaalla vieläkin märkä betoni sai ottaa vastaan jo toisen peikkonsa samana päivänä. Sitä ennen jokaiselle tarjottiin mahdollisuus puraista Puntista pala kostoksi kaikista hirveyksistä, mikä johti siihen, että betoniin päätyi lopulta vain puolikas kylkiluu ja hyvin kaluttu polvilumpio. Koko toimitus oli kestänyt monia tunteja ja Puntti oli pysynyt hengissä varsin pitkään. Lopulta oli aika kääntää huomio itse pääpaholaiseen, Orvokki Lähteensilmään, joka ei päässyt siipirikkona pakoon, sillä hänen alaovensa oli pönkitetty kiinni ja yhdellä siivellä oli paha lähteä lentoon toisen kerroksen parvekkeelta.
Kun pönkkinä ollut lankku oli potkaistu tieltä, huomasivat vapautensa itselleen taistelleet eläimet, että Orvokin ovi oli lukittu sisäpuolelta. Se ei kauaa vihaista joukkoa pidätellyt ja pian lensivät säleet joka suuntaan, kun ovi kaatui karmeistaan ja eläimet vyöryivät sisään Puunkoloon. Orvokkia ei näkynyt alakerrassa, joten oikeutettua vihaa puhkuva massa suuntasi portaita ylös. Sieltä Orvokki löytyi, makuukammaristaan. Viimeisenä tekonaan Orvokki oli riistänyt entisiltä orjiltaan koston suoman ilon ja päättänyt itse päivänsä. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui, että Orvokki oli ottanut yliannostuksen siitepölyä ja menehtynyt varsin onnellisena. Raivostunut lauma repi Puunkolon aivan säleiksi ja lopulta tuikkasi koko höskän tuleen. Vieläkään mikään kasvi ei suostu kasvamaan tuolla mustuneella aukiolla.

Ravistettuaan harteiltaan alkukeväästä saakka jatkuneen orjuuden Mustan Hehtaarin metsän asukkaat muuttivat asuinsijansa nimen Murhatun Keijun metsäksi varoitukseksi muille ja jatkoivat elämäänsä siihen mihin olivat jääneet, parhaansa mukaan. Talvivarastojen keräämiseen oli jäänyt huomattavasti vähemmän aikaa kuin aiempina vuosina, eivätkä uudelleen syttyneet naapuririidat helpottaneet tilannetta yhtään. Elämä palasi vanhoihin uomiinsa.
El Bananiassa Taavi Tikka oli ryhtynyt bisnestikaksi, vaihtanut nimekseen Nikko Nakuttaja ja kasvattanut lopulta melkoisen imperiumin myymällä Brasilian sademetsistä tuotettuja eksoottisia huumeita ympäri maailman. Hän kuoli lopulta viisitoista vuotta myöhemmin KOPin eli Kurre-Oravien Pyöveliveljien vihdoinkin saatua selville hänen olinpaikkansa ja lavastettua murhenäytelmän yhdellä tikalla ja täysperärekalla. Loppujen lopuksi oli oikeus voittanut ja Rainer Minkki saattoi vihdoinkin levätä rauhassa.

(Kirjoitin tämän sadun joskus vuonna 2001 tai 2002 kirjoittajakurssilla, jota olivat vetämässä Anne Leinonen ja Sari Peltoniemi. Tehtävänä oli lyhyestä sadunpätkästä kirjoittaa omanlaisensa versio, ja jos halusi tekstin sai jatkaa loppuunkin asti. Sinä yönä uni oli niukkaa, mutta yleisön ja ennen kaikkea kurssivetäjien palaute oli ehdottomasti sen arvoista. Tarina julkaistiin sittemmin Kosmoskynässä 1/2002.)

Puolustuslinja (raapale 383)

Puolustuslinja

Siellä ne liikuskelevat yön pimeyden turvin. Kuulen vaatteiden kahahtelua, satunnaista kopinaa kengän osuessa asvalttiin. Luulevat minun nukkuvan, yllättävänsä minut. Vaan ei onnistu!

Pakkanen on kiristymään päin. Se se ajaa ne epätoivon partaalle, siksi ne täällä luuhaavat. Yrittävät, ennen kuin kylmä tekee niistä selvää.

Onhan se kurjaa, kyllä minä niitä säälin, mutta auttaa en voi ja kun minua tai rakkaimpiani uhataan, minähän taistelen. Hivelen konekiväärin tukkia, käsi valonheittimen katkaisemalla. Vähän lähemmäs.

Kirjojani. Niitä ne halajavat, barbaarit ja varkaat. Vain koska kaupungista on muu palava loppunut.

Valot päälle. Resuinen ihmisjoukko seisahtuu säikähdyksestä paikoilleen. Annan konekiväärin laulaa.

Ruumiit putoavat katuun.

Kirjojani ette saa!

Kultainen temppeli (raapale 382)

Kultainen temppeli

Kiskon itseni rantatöyräälle. Valun vettä ja verta. Kehoni tärisee voimainponnistuksista. Olen ainoa jäljellä. Sademetsä on niellyt muut seurueeni jäsenet. Tarvikkeeni ovat lopussa ja viimeinen ruuhi nyt vuolaan virran pohjassa.

Painan pääni mätästä vasten, kun hetkellinen kimallus osuu silmääni. Se riittää palauttamaan voimani. Nousen seisomaan ja suuntaan kulkuni syvemmälle siimekseen. Lyhyt matkani päättyy aukiolle, jota reunustavat ikivanhat kiviset rakennukset, mutta niitä en edes huomaa. Edessäni kohoaa tarunomainen kultainen temppeli, joka on nimensä mukaisesti valettu tuosta jalosta metallista.

Ääni murtaa lumouksen. Hurraavat joukot purkautuvat kivirakennusten varjoista. Kuvausryhmä ilmestyy temppelin takaa.

”Onneksi olkoon, selvisitte seuraavalle kierrokselle. Muistinne pyyhitään ja pääsette etsimään temppeliritarien aarretta!”

Taikapadat (raapale 381)

Taikapadat

Koko vuoden Tohtori Bee oli haalinut kasaan tarvikkeita. Laivalasteittain eksoottisia aineita Kiinasta ja Afrikasta asti, sekä patoja. Satoja patoja valettuna espanjalaisesta raudasta.

Edellisen vuoden onnekas onnettomuus oli saanut koko kaupungin kohisemaan ja haluamaan näkemäänsä. Huikea värien kirjo oli kukittanut talvisen taivaan. Tohtori Bee oli raatanut tauotta monta viikkoa saadakseen räjähtävät taikapatansa valmiiksi uudenvuodenaatoksi. Se oli kannattanut. Kauppa oli käynyt kuin kiljusammio kesäauringossa.

Keskiyöllä hän seisoi muureilla katselemassa tuotoksiaan, kun kreivi von Dummkopfin kartanon katto lensi ilmaan. ”Parempi livistää joksikin aikaa”, hän mutisi partaansa.

”Lähtenyt Espanjaan”, luki lapussa hänen ovessaan. Hän näyttäisi kädestä pitäen, mitä patoihin piti jatkossa kirjoittaa. ”Vain ulkokäyttöön!”

Raapale 366 – Viimeiset ja ensimmäiset (31.12.)

1_Maailmojen_synty

2_Kadonnut_menneisyys

3_Lapsuuden_loppu

4_Huomispäivän_maailmat

5_Aurinkotuuli

6_Tähtiaika

7_Iltaruskon_maa

Viimeiset ja ensimmäiset

Maailmojen synty

Jumalan kahdeksan sormea
8 taivaallista miestä
Seitsemän miehen sota
Aamunkoitto
Alkumeri
Alkumetsä
Ensimmäinen askel

Kadonnut menneisyys

Musta kivi
Puolipäivän riitit
Kallioihin paholaisenpalvojat
Ensimmäinen uhri
Veren musiikkia
Muinaisuuden kosketus
Panoksena tulevaisuus

Lapsuuden loppu

Höyrytalo
Pastellikaupunki
Jähmettynyt yhteiskunta
Kasvihuone
Tilaa! Tilaa!
Tuomiopäivän komedia
Kapina 2100

Huomispäivän maailmat

Futurologinen kongressi
Leijamaailma
Ilmojen saaret
Taivaan valtiaat
Kun painovoima pettää
Hyvästi Maapallo
Orbitsville

Aurinkotuuli

Kuu on julma
Matka Venukseen
Mars on meidän
Avaruuden merivirrat
Linnunradan ääret
Avaruuden terveisiä
Galaksin kansalainen

Tähtiaika

Yö saapuu
Valon yö
Valon takana
Muistoissa sininen Maa
Tähtien lapset
Mahdoton planeetta
Rengasmaailma

Iltaruskon maa

Tähtisumu täyttyy
Illan tähti yksinäinen
Taivaan syvyydet
Pimeät valovuodet
Miljardi vuotta ennen maailmanloppua
Viimeisten aikojen valtiaat
Ikuisuuden loppu

(Raapale on novelli, jossa on tasan sata sanaa. Otsikossa ja väliotsikoissa saa olla korkeintaan viisitoista sanaa.)