Aihearkisto: Arvostelu

Vexille

Julkaistu 14 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Valtion ja yritysmaailman liitto vietynä uusiin sfääreihin.

Vexille: 2077 Isolation of Japan (2007)
Ohjaus, käsikirjoitus: Fumihiko Sori

Elokuvan alkutekstit kertovat olennaisen: 2060-luvulle tultaessa robotiikan edistysaskeleet alkoivat pelottaa ihmisiä, joiden isovanhemmat olivat varttuneet terminaattorien ja neurovelhojen parissa. Globaali mielipide kääntyi lopulta vastustamaan koko tutkimusalaa siinä määrin, että 2067 YK kielsi robotiikan kehityksen enää edemmäs. Japani, joka oli siihen mennessä noussut koko alan johtavaksi maaksi, poltti pärekorin ja pelihousut repien keräsi lelunsa hiekkalaatikolta.

Pelkkä ero YK:sta ei riittänyt vaan kaikki ulkomaalaiset karkotettiin saarivaltion alueelta ja valtaisa voimakenttä pystytettiin eristämään Japani muusta maailmasta. Minkään sortin elektromagneettiset lähetykset eivät päässeet läpi puoleen tai toiseen ja jopa satelliittitarkkailu näytti vain kolmen kelvinin taustakohinaa. Seuraavaan kymmeneen vuoteen yhdelläkään gaijinilla ei ollut pienintäkään aavistusta, mitä Nipponin maaperällä tapahtui.
Vinkki, ja lyhyt vastaus: ei mitään hyvää.

Vuonna 2077 amerikkalainen erikoisosasto SWORD yhyttää Coloradosta japanilaisten agentin, joka taistelun päätteeksi pakenee massiivisen kartanon läpi lentävän lentokoneen siipeen tarrautuneena ja jättää jälkeensä vain yhden johtolangan, nimittäin jalkansa. Paljastuu, että kyseessä on älyttömän pitkälle kehitetty androidiraaja eikä vaadi suurta mielikuvituksen harppausta epäillä koko miehen olleen keinotekoinen. Japani on selkeästikin näyttänyt maailmalle keskisormea ja jatkanut valitsemallaan kielletyllä tiellä.

SWORD päättää murtaa suojakilven koodin ja hankkia ensikäden tietoja mitä pikimmin. Matkaan lähetetään iskojoukko, jonka mukana ovat myös Vexille ja Leon, joista jälkimmäinen karkotettiin Japanista vuosikymmen aiemmin kovassa kiireessä ja joitakin henkilökohtaisia asioita jäi ratkaisematta. Perillä harva asia menee ihan suunnitellusti ja pala palalta selviää, kuinka päin helvettiä Japanin asiat oikein ovatkaan.

Toteutustapa on cgi-animaatiota, mikä antaa taustalle syvyyttä, mutta siihen se syvyys jääkin. Juoni on aika suoralinjainen eikä tarinan kaari kosketa shokeeraavan maailman mielenkiintoisimpia pisteitä lainkaan. Yhtenä syynä saattaa olla pahvista, ja ohuesta sellaisesta, leikatut hahmot, jotka enemmänkin tekevät mitä juoni määrää kuin mihin postapokalyptinen visio antaisi rahkeita.

Päällimmäinen tunne rainan jälkeen ei ollut pohjaton vitutus hukkaan menneestä ajasta, mikä on aina positiivinen seikka, mutta kehutkin jäävät köykäisiksi. Jälkikäteen tunnen olleeni viihdytetty elokuvaa katsoessani, mutta jälkimauksi jää pettymys siitä, mihin kaikkeen ohjaaja ja tuottaja olisivat yltäneet niin halutessaan. Ilmeisesti on mahdollista haudata yhden maan kaikki ongelmat yhteen lahteen. Sitten on taas kaikki hyvin.

Maailmanloppukin näyttää kauniilta auringonlaskun aikaan

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva

Avainsanat: ,

Vihreä lyhty

Julkaistu 10 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Vihreä lyhty, valitettavan himmeä

Green Lantern (2011)
Pääosissa: Ryan Reynolds, Blake Lively, Peter Sarsgaard, Mark Strong
Ohjaus: Martin Campbell

Nyt eletään selvästi supersankarielokuvien aikakautta. Amerikkalaisen perusmättösarjakuvan kaksi suurta nimeä Marvel ja DC tunkevat kilpaa markkinoille rainan toisensa perään. Tunnetuimmat nimet (Batman, Teräsmies, Ryhmä-X) keräävät suosiota myös valkokankaalla, mutta vähääkään obskuurimmat kalsarikallet jäävät armotta jättiläisten varjoon. Niin kuin nyt.

Vihreä lyhty on peräisin alunperin kulta-ajalta (1940-luku), mutta tunnetumpi muoto on 60-luvun puolivälistä ponnistava sankari, joka mystisen voimasormuksen avulla jakaa oikeutta kaikelle kansalle. Hän kuuluu samannimiseen järjestöön, jonka vahvoihin puoliin ei kuulu matematiikka.

Koko maailmankaikkeus on jaettu 3600 sektoriin, joista jokaisella on oma lyhty suojelemassa sen asukkaita. Douglas Adamsilta ja täydellisen suhteellisuudentajun kurimuskierteestä olemme oppineet, että maailmankaikkeus on käsittämättömän iso paikka. Riittää siinä yhdellä lyhdyllä työsarkaa ainakin yhden superklusterin verran. Maan sektorin lyhty vielä tuntuu viettävän valtaosan ajastaan yhdellä planeetalla, sen yhdessä kaupungissa. Mutta nämä ovat niitä juttuja, joita ei kannataisi liikaa pohtia vaan antaa seikkailun viedä, mutta tällaisia aatoksia voi putkahtaa mieleen, jos juoni ei vie mukanaan.

Kaikista mahdollisista Lyhdyn ikarnaatioista on elokuvaan poimittu se ikonisin, Hal Jordan. Pahiksena jyrää Parallax, pelon ruumiillistuma, ja vihreitä lyhtyjä johtaa Sinestro, joka vielä tämän tarinan ajan lukeutuu hyvisten joukkoon. Eeppisten Lyhty-tarinoiden peruspalikat on siis kasassa!

Paljastan korttini heti ja kerron, että se kasa ei ole kovin viihdyttävä. Hahmonkehitys on vähäistä eikä millään tavalla yllättävää, mutta pahempaa on, että että edes näillä eväillä kaikki toiminta ei tunnu kumpuavan henkilöiden omasta tahdosta vaan käsikirjoituksesta. Näyttelytyössä on sielua yhtäläisesti on ruudussa sitten ihminen tai cgi-pöppiäinen. Mikään ei tunnu miltään, on kyseessä rajut taistelut, eeppiset konfliktit tai hahmojen sisäinen muuttuminen. Vaikka muistan elokuvan jälkeen olleeni jossain määrin viihdytetty, ei kuukauden jälkeen mielessä ole enää ainuttakaan valopilkkua, kohtaa josta voisi sanoa että tämä teki vaikutuksen.

Rahassa mitaten Vihreä lyhty pääsi niukin naukin omilleen, mutta siitä huolimatta kakkososa saattaa olla putkessa. Hyvä niin, toisaalta. Saavat toisen mahdollisuuden tehdä hyvä elokuva, paremman kuin tämä. Ja jos totta puhutaan, se ei ole kovin vaikeaa.

Green Lantern Corps - Kun enemmän ei välttämättä ole parempi

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Elokuva

Avainsanat: , , , , , ,

Echo

Julkaistu 9 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Sataa, sataa, ropisee...

Echo
Terry Moore
Abstract Studio

Supervoimakkaiden sankarien, antisankarien ja puhtaasti pahisten voimankoitoksissa ollaan nähty paljon sitten Teräsmiehen debyytin.

60-luvun alussa Marvel toi hahmoihin maanläheisyyttä ja tarinoihin jatkumoa. Watchmen ja Yön ritari näyttivät miten poiketaan totutusta kaavasta ja tehdään sitä samaa vanhaa uudella otteella. Niistäkin päivistä on yli kaksi vuosikymmentä. Kaiken kaikkiaan seitmäänkymmeneen vuoteen mahtuu valtaisa skaala tarinoita supervoimista ja niitä käyttelevistä ihimisistä.

Joten, kun tänä päivänä lukee supersankarigenreen kuuluvaa lehteä ja maailma imaisee mukaansa, on syytä merkitä tuotteen nimi muistiin jatkohankintoja varten.

Terry Moore lie monelle tuttu palkitusta sarjastaan Muukalaisia paratiisissa. Vuonna 2008 hän aloitti uuden itse julkaisemansa sarjan Echo, joka on nyt ehtinyt kolmanteen kokooma-albumiinsa.

Julie Martin on valokuvaaja, joka sattuu väärään paikkaan väärään aikaan ja hänen päälleen sataa taivaalta hopeahelmiä, jota eivät irtoa sitten millään. Jos kohta tällainen sattumus ei ole aivan tavallista, sitä ei ole myöskään helmien alkuperä. Toisaalla Dillon Murphy yrittää tavoittaa tyttökaveriaan Annieta, joka työskentelee eräälle puolustusvoimien alinhankkijalle. Ikävä kyllä Dillonin kannalta Annien työhön kuului uuden taistelupuvun testaaminen ja jokin taho hämmensi soppaa ydinohjuksella. Puvusta ja Anniesta ei jäänyt muuta kuin tuhansittain pieniä, elävänoloisia hopeapalluroita, joiden moniin ominaisuuksiin muunmuassa kyky kasautua uudestaan, varsin kohtalainen tulivoima ynnä muuta jännää.

...pili pili pom...

Näiden lisäksi Julie huomaa varsin pian myös sen, että tämä outo panssari kerran kiinnityttyään ei suostu enää lähtemään irti.

Sanomattakin on selvää, että armeija haluaisi omaisuutensa takaisin.

Pian Julie ja Dillon pakenevat henkensä edestä vapaiden markinoiden parasta sherlockholmsmaista jäljittäjää sekä alihankintafirman kusipäistä sovinistipomoa pitkin Amerikan syrjäseutuja liittolaisinaan sekalainen joukko vanhan polven militaristeja ja pehmoprätkäjengiläisiä.

...nallen varpaat palelee, pili pili pom pom pom...

Tarinassa itsessään ei ole mitään uutta. Kuinka voisikaan olla, kun kerta näitä samoja polkuja on samoiltu tuhansia kertoja? Koukkuja täytyy siis hakea toteutuksesta ja sillä saralla Terry Moore ei meitä petä.

Hahmojen rakentuminen pienistä mutta kuvaavista tapahtumista toimii loistavasti ja lukija muodostaa eläytymiseen vaadittavan tunnesiteen helposti. Sanaton kerronta korostaa ilmeiden ja tunteiden tärkeyttä.

Juuri tämä seikka saa myös hahmojen vuorovaikutuksen tuntumaan luonnolliselta, vaikka tilanteen logiikka jättäisi toivomisen varaa.

Kuvitus on mustavalkoisen viivan tarkkuusnäyte, ruutu ruudulta. Oli kyse kasvokuvasta, panoraamamaisemasta tai hengästyttvästä toimintaosiosta, Mooren kynänjälki on upeaa katsottavaa. Ja minä kun en useinkaan kiinnitä taiteeseen juuri mitään huomiota. Echoa voi suositella lämpimästi kaikille hyvän sarjakuvan ystäville.

Päivitys: Kirjamessuilla näin Sarjakuvakaupan osastolla koko sarjan yhtenä albumina. Olisipa joskus rahaa…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Iron Sky -traileri

Julkaistu 8 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Virallinen leffatraileri. Huhtikuu tulee, lunnit!

(Virallinen saitti: IronSky.net)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuva

Avainsanat: ,

Wasteland

Julkaistu 8 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Hiekkaa, pölyä ja verta

Wasteland 1-3
Anthony Johnston
Oni Press

Olipa kerran moderni sivilisaatio, joka tuhoutui vielä tarkemmin määrittelemättömässä mullistuksessa. Jäljelle jäi raunioita, ihmisiä ja otuksia, joiden esivanhemmat epäilemättä joskus kuuluivat ihmiskuntaan.

Toisin on heidän jälkeläistensä laita.

Anthony Johnson kertoo rikasta ja monitasoista tarinaa pölyn ja kuivuuden piinaamasta maasta sata vuotta Suuren märän jälkeen. Tuossa vihamielisessä ympäristössä vaeltaa Michael, joka näyttää ikäistään nuoremmalta. Paljon nuoremmalta. Vaikka hän pyrkii pysyttelemään erossa ongelmista, se ei aina onnistu ja hän päätyy puolustamaan parin sadan ihmisen kylää sannansyöjien hyökkäystä vastaan ja lopulta saattamaan harvoja henkiinjääneitä kohti turvapaikkaa nimeltä Newbegin. Tästä tarina vasta alkaa hyristellä kierroksia.

Newbegin on kaikkea muuta kuin utopia. Poliittinen juonittelu, orjuus ja aurinkoa palvovien lahkolaisten vaino tunkeutuvat Marcus-nimisen miehen johtaman kaupungin joka kolkkaan. Paikallisen uskonnon mukaan hän on kaupungin perustaja, kymmeniä ja taas kymmeniä vuosia vanha, vaikka näyttääkin yhtä nuorelta kuin… Michael.

Legendojen mukaan on olemassa paikka nimeltä A-Ree-Yass-I. Sieltä uusi maailma alkoi. Kaikki eivät legendaan usko ja pitävät sen etsijöitä houkkina. Toisten mukaan tarinat ovat tosia, mutta vannovat, että sieltä löytyy vain kuolemaa. Toisten etujen mukaista taas on, että sinne ei kukaan pääse. Eeppisen tarinan ainekset ovat kasassa.

"I'm Batman!"

Christopher Mittenin taide sopii juuri tähän tarinaan, maailmaan ja juonenkuljetukseen sataprosenttisesti. Monasti hahmot ja liike on piirretty viittellisesti harmaan eri sävyjen maalatessa tunnelmaa.

Kuvien ja toiminnan rytmitys imee sisäänsä niin voimallisesti, että vanhan, tuhoutuneen kaupungin raunioissa asuvien ali-ihmisten yöllinen hyökkäys ja puolustajien epätoivoinen vastarinta jäävät päähän kummittelemaan.

Wasteland osoittaa, että post-apokalyptisessa genressä kaikkea ei ole vielä sanottu. Siinä missä Waterworld tai Postman ajavat raavaankin miehen kyynelten partaalle ja Mad Max alkaa kaikkien kehnojen kopioiden jälkeen tuntua väsähtäneeltä tarjoaa Wasteland ehyen, toimivan ja uskottavam maailman. Ihmisten käyttämä kieli on raikasta sisältäen sopivissa määrin uudissanoja, jotka ymmärrettävyydestä huolimatta luovat vierauden tunnetta. Hankalampi pala on sannansyöjien käyttämä kieli, jota pitää makustella aivoissaan hetken ennenkuin voi edes toivoa ymmärtävänsä heidän kielellään kerrotun kokonaisen legendan.

Suurin pettymys Wastelandin kanssa oli hitaasti saapuva aavistus siitä, että koko tarinaa ei saada loppuun kolmen hallussani olleen albumin aikana. Nyt joudun odottamaan! Saaga tullee viemään 50 numeroa ja sitä voi seurata sarjan virallisen soundtrackin säestyksellä. Jos tämäkään ei vielä riitä herättämään kutinaa investoida laatusarjakuvaan, voi ensimmäisen lehden lukea ilmaiseksi sarjan verkkosivuilta: www.thebigwet.com

Neuvottelut avattu

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , ,

Empowered

Julkaistu 7 helmikuun, 2012| Jätä kommentti

Empowered 1


Empowered 1-6
Adam Warren
Dark Horse

Supersankareita on moneksi. Toista ääripäätä edustavat Teräsmiehen kaltaiset tähtisilmäiset ikonit, joilla on enemmän hyveitä kuin Jeesuksella ja suurempi arvostus massojen keskuudessa kuin siivutetulla leivällä. Skaalaa kulkien löytyy erilaisia hylkiöitä kultaisten sydämiensä kanssa, omankäden oikeutta tavoittelevia psykopaatteja ja täysin tärähtäneitä turjakkeita, jotka kuitenkin saavat homman hoidettua omilla oudoilla tavoillaan, mutta kaikille näille on yhteistä jonkinlainen nollasta eroava onnistumisprosentti ja he saavat osakseen, jos ei nyt muiden sankareiden ja suuren yleisön kunnioituksen, ainakin pelon.

Koko tältä akselilta astuu harhaan avuttomien ja kyvyttymien pohjasakan kuumin tiivistymä, Empowered.

Dirty Pairista ja parista muusta projektista tuttu Adam Warren on elävä todiste siitä, että rahasta ihminen tekee mitä tahansa. Warrenin kohdalla tämä tarkoitti tietynlaisten fetissikuvien tehtailua pyynnöstä ja maksua vastaan. Olennaista oli ’neitonen ahdingossa’-teema, sikäki mikäli ahdingossa määritellään ’hyvin niukasti puettu jos sitäkään, sidottu puhtaasti laadukaimpien bondage-oppaiden mukaan suukapula mukaanluettuna tiettyjä naisellisia ulottuvuuksia marginaalisesti liioitellen’. Noiden kuvien keskellä alkoi kehkeytyä tarinantynkää siitä, miten kuvattuihin kohdetta alentaviin tilanteisiin päädyttiin ja niin alkoi Empowered muodostaa persoonaansa.

Turpiinvetoaika loppui jo yksi ikkunaruutu sitten

Kyseessä on skenessään kohtalaisen uusi supersankari, jolla on valtavia itsetunto-ongelmia. Yksi ongelman lähde on hänen kokemuksensa oman takamuksensa koosta, toinen on hänen pukunsa. Kuvittele rajoille venytetystä elmukelmusta ja hämähäkinseitistä tehty täysin ihonmyötäinen asu päällesi. Juokse sitten ruusupuskan läpi. Paljonko puvusta on jäljellä? Ikävä kyllä Empin superpuvun kohtalaisen messevät joskin oikukkaat voimat pienenevät puvun eheyden funktiona varsin jyrkästi ja on kestävyydessään edellä kuvattuakin heikompi.

Abysmaalinen itseluottamus, jäytävä velvollisuudentunto, alati pettävät voimat ja rottamaisen huono tuuri johtaa kerta toisensa jälkeen siihen, että Emp istuu sidottuna tuolissa yllään vain pukunsa riekaleet ja useampi kierros köyttä suukapula suussaan. Tämä onneton tapahtumaketju on itseasiassa niin yleinen, että Empin täydellisen kädettömyyden tietävät niin muut sankarit, rikolliset kuin kaupungin tavalliset tallaajatkin. Eikä kukaan jätä koskaan väliin tilaisuutta soittaa suutaan asiasta. Etenkään Empoweredin niin kutsutut tiimikaverit, joita kuvaa parhaiten määritelmä ’lauma sietämättömiä kusipäitä’.

Hitaasti vähemmän kuin sankarillisten tilanteiden läpi tumpuloidessaan Empowered onnistuu raapimaan kasaan pari liittolaista, joten puhtaasti eksistentiaalisessa pohjattomassa angstissa ei vellota. Olkoonkin että yksi liittolaisista on ranskalaisen sisäkön pukuun sonnustautuva mies ja toinen on kosmoksen kurittaja, planeettojen raiskaaja ja tähtien välinen demonivuohi, joka on vangittu isohkoon vyöhön, joka puolestaan lepää kahvipöydän nurkalla vaatien tv-sarjojen DVD-kausibokseja katsottavaksi. Tai muuten.

Sarjan todellinen päähenkilö Demonisusi esittää kainon toivomuksen

Tarinan edetessä maailma alkaa saada syvyyttä, hahmot taustoitusta ja juoni substanssia. Vuonna 2010 ilmestyneen kuudennen kirjan loppuun mennessä useampikin kiinnostava juoni tykittää eteenpäin isolla höyryllä ja surua aiheuttaakin lähinnä se, ettei seuraava albumi mitenkään voi käsitellä niitä kaikkia. Se mikä alkoi outoina, huvittavina lyhäreinä on salakavalasti laajentunut houkuttelevaksi universumiksi, kokonaiseksi maailmaksi täynnä kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Keskimääräinen yhden albumin vuosivauhti tarkoittaakin pitkää, tuskallista odotusta, jota satunnainen uusi materiaali pätkii.

Empoweredin tyylilaji on vahvasti slapstickiin pohjaava komedia, tosin varsin suurella seksimäärällä höystettynä. Sarjassa naidaankin enemmän ja useammin kuin suurehkossa kanitarhassa keskimäärin. Väkivaltaakaan ei voi sanoa vähäeleiseksi, sillä mättö on ajoittain hyvin graafista. Siinä missä seksuaalisisällössä rajoitutaan paljaan takapuolen vilauttamiseen voidaan taistelun tuoksinassa hakata irti raajoja, käristää vastustaja luurangoksi tai tunkea shuriken silmän kohdalta sisään. Parempi näin päin, tosin, sillä eräänkin valkoisesta fosforista muodostuvan ’mustan viitan’ fetissi on kuksia muita silmäkoloon. Jos näistä pitää valita, otan mieluummin kuvan metallitikusta kuin jostain muusta pitkulaisesta.

Jopa tätä sälliä arvostetaan Empiä enemmän

Kaiken tämän inhimillisen ruumiillisuuden ja raadollisuuden keskellä kiehuu myös paljon draamaa, joka pohjaa oikeasti mielenkiintoisiin asioihin, kuten hahmojen puutteisiin, fobioihin ja toiveisiin. Tämä kaikki yhteen tiiviiseen pakettiin kietaistuna saadaan supersankaritematiikkaa nerokkaasti dekonstruoiva, omillaan seisova älykäs, innovatiivinen ja räväkkä satiiri.

Ja tämä vain siksi, että joku jossain halusi katsella piirrettyjä kuvia, joissa avuton tyttö on sidottuna vihjaileviin asentoihin.

Kelpaa minulle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Sarjakuva

Avainsanat: , , , , ,

Routasisarukset

Julkaistu 3 heinäkuun, 2011| Jätä kommentti

Routasisarukset
Anne Leinonen ja Eija Lappalainen
WSOY 2011 (398 sivua)
ISBN: 978-951-0-37777-2

Routasisarukset alkaa vakuuttavalla kuvauksella jokapäivän elämästä Laaksossa, eristyneessä, sääntöjen ja traditioiden jäytämässä paikassa, jossa asuu toinen päähenkilöistä, aikuisuuden kynnyksellä varpisteleva Utu. Maailmaa ja yhteiskuntaa avataan vähän kerrassaan ja nopeasti on selvää, että ollaan tulevaisuudessa, jossa vanha maailma on romahtanut ja uusi noussut täyttämään tyhjiön.

Tarinan edetessä myös muita kolkkia valotetaan ja esiin nousee varsin todentuntuinen kuva järjestelmästä, jossa kovasti erilaisin säännöin pelaavat ja omia agendojaan ajavat yhteisöt onnistuvat vaivoin toimimaan yhteen. Maailma on ihastuttavan dynaaminen ja jopa altis muutoksille. Tämä kaikki lisää taustan todentuntua, jota vasten tarinan koukeroita kuvataan.

Kirjan toinen päähenkilö on Utun veli Marras, joka on aikanaan lähtenyt Laaksosta ja päätynyt Metsään, jossa valtaa pitävät eripuraiset klaanit ja jengit. Hän on rakentanut siellä oman elämänsä ja tasapainoilee miten parhaiten taitaa Metsän, Taivaan ja Meren voimavaikuttajien ristiaallokossa. Siinä missä Utu halajaa vain päästä laajempaan maailmaan, Marras haikailee niin paljon valtaa, että voisi muuttaa koko maailman.

Ensimmäinen puoli kirjasta keskittyy avaamaan hahmoja, maailmaa ja kaikkien keskinäisiä suhteita. Asioille ja tilanteille annetaan aikaa kehittyä ja motivaatiot tuntuvat kumpuavan sieltä mistä pitääkin, hahmojen omista tarpeista ja pyrkimyksistä. Loppupuoliskossa taas tahtia kiihdytetään, ja välillä ehkä liikaakin. Henkilöitä juoksutetaan kentälle lisää samalla, kun näkökulma alkaa vaihtua useammin ja tapahtumia kussakin paikassa kuvataan lyhyemmän aikaa. Se sai itselleni aikaiseksi sirpaleisemman kuvan tapahtumista, valitettavasti, sillä alun vahva immersiivisyys oli tuntunut suorastaan koukuttavalta.

Vaikka kirjan ympäristö ja paloittain avattava historia kuuluvatkin tieteiskirjallisuuden piiriin, on tarinassa vahvoja fantasialta tuoksahtavia elementtejä. Joillakin hahmoilla, kuten Utulla ja Marraksella, on erityisiä kykyjä, jotka toimintansa puolesta kuuluvat pikemmin fantasia- tai supersankarigenreen kuin tyylipuhtaaseen scifiin. Toki aina on mahdollisuus, että kaiken takana on jokin luonnonlakeihin pohjaava selitysmalli, joka paljastetaan vasta tulevissa kirjoissa.

Toinen fantasiaan vahvasti viittaava elementti on ennustus, joka on genren peruskauran peruskauraa. Tietyillä kyvyillä varustetut ihmiset tulevat törmäämään toisiinsa ja sitten tapahtuu suuria asioita. Näin ilmaistuna ajatus panisi ennemminkin irvistämään, mutta tämä ennustus onkin elävä. Se muuttuu koko ajan ja tuntuu ottavan huomioon kaikki tapahtumat. Oikeastaan kyseessä ei ole niinkään muinainen profetia vaan maailman kohtalosta puhuva sääennusteen kaltainen todennäköisyyksiä analysoiva reaaliaikainen tietoisku.

Hyvä näin. Minua on monasti ärsyttänyt scifiksi kutsutun tarinan höystäminen yliluonnollisilla tai muilla puhtaasti fantastisilla elementillä, kuten esimerkiksi Babylon 5:n tapauksessa. Siksi on hienoa, että voin tulkita kirjan tapahtumia pääsääntöisesti luonnontieteiden ehdoilla edelleen.

Jo sisäaukeaman kartasta näkyy, että ensimmäisen kirjan tapahtumakenttänä on Keski-Eurooppa. Muusta maailmasta ei juuri puhuta ja onkin kiintoisaa nähdä, miten Euroopasta alkanut katastrofi on muokannut elämää myös muilla mantereilla. Vaikka näkökulma jäisi puhtaasti Euroopan varaan, on sekin jo tervetullut muutos niihin tuhansiin katastrofitarinoihin, joissa maailma käytännössä tuhoutuu, kun Washington ja New York ottavat pataan. Laajempaa näkemystä enteilee salavihkaiset viittaukset avaruusmatkoihin ja Kuussa olevaan teknologiaan.

Trilogian avaajana Routasisarukset siloittaa polkua tuleville osille, mutta jättää harmillisesti joitain juonikuvioita täysin levälleen. Jos odottaa pitää vuoden verran, olisin toivonut hiukan useamman langan kokoamista hyppysiin kirjan loppuun mennessä. Nyt jää fiilis, että sijataan jo valmiiksi tulevaa teosta eikä panna kaikkia paukkuja kurantin projektin tiivistämiseen timmiksi.

Kirjallisia samankaltaisuuksia on nähty niin Ursula K. LeGuinin kuin Margaret Atwoodinkin kanssa. Itse nostaisin näiden rinnalle myös Sheri S. Tepperin.

Routasisarukset ottaa kantaa moneen merkittävään asiaan lisääntymisestä ympäristönhallintaan ja vallankäytöstä etiikkaan. Jään toivomaan, että tulevissa kirjoissa näitä teemoja ruoditaan vielä syvemmältä. Haluan, että kutkuttamisen sijaan tajuntani kertakaikkiaan räjäytetään!

Lopuksi todettakoon, että Routasisarusten kohdalla nuortenkirjan leimaa ei pidä ymmärtää merkityksessä ”suunnattu nuorille” vaan pikemminkin ”sopii myös nuorille”. Aikuislukijakin saa tästä irti paljon. Itse ajattelin kokeilla hiukan syksymmällä, miten romaani uppoaa neljäsluokkalaiseen.

Hyvin kirjoitettu, Eija ja Anne. Sulat hattuun ja seuraavaa osaa kirjoittamaan. Malttamattomat lukijat odottavat jo!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , ,

URS – valkoinen antologia

Julkaistu 27 huhtikuun, 2011| Jätä kommentti

URS – Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion antologia (Valkoinen antologia)
Alpo Leppänen, Jussi Katajala, Samuli Antila, Tarja Sipiläinen, Tuomas Saloranta, Markus Harju, Mixu Lauronen
Kustannus Hauenleuka, 2011

Uusrahvaanomainen kirjallisuus ilmaantui tällä nimellä kirjalliselle kentällä legendan mukaan Finnconissa 2009. Näin kertoo esipuheessaan Tuomas Saloranta, joka ilmeisesti kehitti koko termin ja nyt vetää suuntausta eteenpäin. Ja menestyksellisesti, jos tilannetta mitataan julkaisuilla, sillä lukijoiden ulottuville on jo tullut kaksi kirjaa, Musta antologia ja Valkoinen antologia, joista jälkimmäinen on saatavilla paperille painettuna. Lisäksi kuluvana vuonna on lupa odottaa edellisiä laajempaa antologiaa. Unohtaa ei sovi myöskään nettilehteä, jonka ensimmäinen numero julkiintui niinä muutamana päivänä, kun tämä arvostelu oli työn alla.
Lyhykäisyydessään suuntauksessa on kyse irtiotosta korkeakirjallisuudesta, spekulatiivisuuden burkaan kääritystä arkirealismista ja reaalifantasiasta. Johtotähtenä on jo muinaisten pulp-kirjailijoiden pyrkimys tarjota silkkaa viihdettä harmaan aivomassan siitä suuremmin ahdistumatta. Antologian novelleja tuleekin siis tarkastalle juuri tätä taustaa vasten. Kuinka viihtynyt lukija oli kunkin makupalan jälkeen?

Alpo Leppäsen Barbaari Verenhukka on vinkeä metahko kertomus fantasiakirjailijasta, joka suoltaa ulos juuri niin pohjattoman aivotonta miekkasankarikuonaa kuin vain vuosikymmenien takaisten esikuviensa innoittaman hahmon voisi kuvitellakin. Kirjailija itse, Albus, on ihan täpinöissään omista teksteistään eikä ihme, sillä tuota kiellettyä ja halveksittua soopaa lukee jokainen, vaikkei ääneen sitä julkea tunnustaakaan. Vaikka idea hymähdyttääkin, tämä yo dawg -tyylinen kirja kirjassa -lähestymistapa ei kanna sellaisiin sfääreihin kuin siltä toivoisi. Lopun fiilistely on symppis samalla tavalla kuin Volkswagen Passatin mainos Darth Vaderiksi pukeutuneen penskan kanssa, mutta itseironinen ote olisi kaivannut alleviivausta paksummalla tussilla.
Jussi Katajalan Leonardon rasia oli yksi kokoelman parhaita ja kerrassaan mallikas esimerkki siitä, mitä saadaan aikaan sujuvalla kirjoitustyylillä ja toimivalla premissillä. Tarinan kertojaminä avautuu vanhoilla päivillään siitä, miten Otranto kukistui muhamettilaisten vallan alle ja mitä osaa hän itse päätyi näyttelemään tuossa traagisessa komediassa. Juoni itsessään ei säväytä originelliudellaan sen vertaa, ettenkö miettisi, olenko lukenut jonkun vastaavan tarinan joskus aiemmin jossain muualla. Vai ehkä koko rakennelma vain pohjautuu niin universaaliin totuuteen, että sen tunnistaa, vaikka törmäisikin siihen vasta ensimmäistä kertaa. Niin tai näin, juju toimii. Erityisen säväyksen antoi kuuluisan keksijän, firenzeläisen Leonardon käyttö primus motorina. Se kytki renesanssiajan veijaritarinan historialliseen viitekehykseen ja siten lisäsi lukukokemuksen suomaa nautintoa juuri sopivasti.
Samuli Antilan Viheltäjä on toiviomatka lovecraftiaanisiin syvyyksiin. Päähenkilö on tullut tuskallisen tietoiseksi jonkin kammottavan läsnäolosta ja pyrkii väistämään uhkaa ajan huvetessa vihellys vihellykseltä. Juonen kaari noudattaa totuttua jännitettä ja kuvailu tukee ahdistavaa fiilistä, mutta kalkkiviivoilla tarinan tasapaino horjahtaa. Niin vähän kuin kauhua näytetäänkin, se tuntuu olevan osittain liikaa. Oppi tulkoon Leonardon rasiasta, mielikuvitus paikkaa kaikki tosiasioiden tai niiden puutteen tuottamat aukot.
Tarja Sipiläisen Liekitettyä paahtoleipää tuottaa siirtymisen perinteisempää fantasiaympäristöön. Otteena on huumori, mikä ikävä kyllä aiheuttaa välittömiä vertailuja Terry Pratchettiin, ja siinä skabassa ei juuri voi voittaa. Lisäksi novellissa on ihan ongelmakin, sillä juonenkuljetuksen periaatteellisesta toimivuudesta huolimatta jännite jää vähäiseksi. Tulee vaikutelma, että velho ja lohikäärme kumpikin tahollaan pyrkivät tarinan pääosaan, mikä nakertaa kummankin fokusta. Lisäksi, koska tämä on roolipeliympyröissä yksi nipoaiheistani, silmään pistää velhon ylivoimaisen mahtava maine kokkina. Henkilöhahmon kiinnostavuutta ei välttämättä lisää ominaisuuden superlatiivisuus, yleensä päin vastoin, etenkin kun ominaisuus ei näytellyt olennaista osaa. Nimivalinnoista pitää kehua Rowentaa, koska se lisäsi koko kertomuksen absurdia ulottuvuutta, mutta Toaster paahtoleipämaanikon nimenä oli turhan alleviivaava. Ehkä suurin ärsytys tosin tässä tuli siitä, että itse on sortunut samansorttiseen eikä soisi muistutettavan aiheesta enempää kuin välttämätöntä.
Tuomas Salorannan Pyörätuolimummo oli kokoelman toinen varsinainen valopilkku. Novelli oli eheä, kuvaus toimivaa, juoni jouheva ja klaustrofobinen kauhu niin ahdistavaa, että arvostelun kirjoittaminen reilu viikko jälkeenpäin saa aikaan selkäpiin väreilyä. Kiitosta saa tehokas kuvaus, joka kuitenkin jättää vastaamatta juuri oikeisiin kysymyksiin. Joku voisi kutsua peruskauhuksi, joku toinen kiitellä ansiokkaaksi HPL:n kauheissa sfääreissä fiilistelyksi. Ratkaisevaa on ehdottomasti se, kutkuttaako tarinan miljöö alkukantaista pakoreaktiota. Itse kuljen Ne Luumäkien viitoittamaa tietä enkä mene alas kellariin. Ja vastedes kavahdan tyhjiä pyörätuoleja.
Markus Harjun Polku, joka joelle johtaa on hyvin lyhyt novelli, mikä onkin se vaikein taiteenlaji. Niin pienessä tilassa on kerrottava kompakti ja täysin virheetön tarina, sillä pienikin kompastus näkyy heti. Raamit eivät anna anteeksi, sillä tilaa paikolle ei ole. Tilanteen kuvaus, myös tunnetasolla, on saatu toimimaan hienosti. Päähenkilön luonteen olennaiset osat sekä hänen salaiset toiveensa levitetään lukijan eteen samalla, kun polku johdattaa kohti vääjäämätöntä loppua. Mutta loppu, siellä askel harhautuu järveen. Jännite jollain tavoin karkaa käsistä ennen kuin se tärskähtää lukijan korteksiin. Ja viimeisen lauseen olisi voinut jättää pois. Näppärä sanaleikki, joka ei kuitenkaan tyliltään istu muuhun tarinaan yhtään.
Mixu Laurosen Rauhallista päättää antologian. Kyseessä on kokoelman ainoa avaruuteen sijoittuva scifistely ja aiheena on muukalaisen kohtaaminen. Harmi kyllä tarina vaikuttaa lepsulta. Päähenkilö ei juurikaan viritä tuntoja, ympäristö ei täytä psyykeä eikä itse muukalaisen kohtaaminenkaan tuo eteen sitä kaivattua vierauden tunnetta. Saman tilanteen olisi voinut nähdä Afrikan pimennossa apinan kanssa. Myöskin lopussa oli turhaa tavaraa puolentoista kappaleen verran. Tämä kaikki harmittaa eritoten, koska tiedän Mixun pystyvän parempaankin. Paljon parempaan.

Kokonaisuudessaan koen olevani viihdytetty ja näin ollen kirjan kahdeksan euron kansihinta tuli validoiduksi. Empiville suosittelen Mustan antologian lataamista, se kun ei maksa mitään. Lukematta en toki voi verrata näitä kahta, mutta kirjoittajakaartin pysyessä aika samana, arvelen toisen kokoelman maistumisen antavan hyvää osviittaa myös toisen soveltuvuudesta.
Odotan suuria tältä suuntaukselta. Huudan hupia ja vaadin viihdytystä!

Lisätietoja:
http://urs.fi/
http://ursfiktio.wordpress.com/
https://www.facebook.com/#!/pages/Uusrahvaanomainen-spekulatiivinen-fiktio/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Arvostelu, Kirja

Avainsanat: , , , , , , , ,