Avainsana-arkisto: Milla ja Meri

Raapale 428: Tuhon lähettiläs (28.1.16.)

Tuhon lähettiläs

Aurinko hivelee talven varrella kalvennutta ihoani. Huojun torkun rajamailla, kun voimakas puuska pyyhkäisee selkääni. Porottava lämpö ottaa hatkat.

”Kuolevainen!” ääni karjahtaa. Avaan silmäni ja huomaan makaavani lohikäärmeen varjossa. Istuessaankin sillä on korkeutta monta metriä. ”Minulla on vaatimuksia”, olento ärjyy. Kurotan kahvimukiani ja tiedustelen, mitä vaatimukset mahtavat sisältää.

Louhikärmes uhkaa käristää minut niille sijoilleen epäkunnioittavan käytökseni johdosta. Kömmin istualteni ja hörppään kahvia odottavan näköisenä. Lohharilta tulee savua korvista.

”Vaatimus on”, se pitää dramaattisen tauon, ”kaksi kulhoa kinuskijäätelöä.”

Niinpä tietenkin. Vääntäydyn pystyyn. Samalla voin hakea sisältä lisää kahvia. ”Sano sitten Millalle ja Merille, että ruoka on kahdelta.”

”Isoja kulhoja”, karjuu ääni takanani.

Raapale 427: Suksisota (27.1.16)

Suksisota

Kurkkaan Wilmaan. Jahas, hiihtoa luvassa. Tekivätkös tytöt suksille jotain syksymmällä? Katson varastosta. Sieltä ne löytyvät. Tosiaan, rakettisivakat tuunattiinkin vesisuksista.

”Kokeilkaas monoja jalkaan”, huhuilen lastenhuoneen suuntaan. Sanoja en kuule, mutta kapinahengen aistin muutenkin. Vilkaisen lämpömittaria. Vai sellaista peliä. ”Opettajan kanssa on sitten sovittu, ettei pakkasrajaa ole. Hiihtoa on vaikka ulkona ulvoisi Siperia.” Mittari kipuaa kuudenkympin lukemista takaisin normaaliin.

Aamulla odottaa karu tammikuinen näky. Lumi pälveilee vielä paikoin, mutta muutoin viisiasteinen vesisade on loskauttanut luonnon.

”Ennakoimme opettajan kanssa tämänkin”, sanon aamupalapöydässä ja virnistän. ”Hiihto korvataan vesihiihdolla.”

Milla virnistää takaisin ja Meri päästelee rakettimoottoriääniä. Muistan vesisuksien kohtalon.

Milloin oikein opin ennakoimaan ennakointini ennakoinnin?

Raapale 401: Uusi fanisukupolvi herää (1.1.16)

Uusi fanisukupolvi herää

Teatterisalin valot syttyvät. ”Noh, mitä piditte leffasta?” Milla ja Meri eivät vastaa, vaan supattavat jo keskenään omiaan.

Aamulla tyttöjen huoneesta kuuluu työskentelyn ääniä. Mitähän siellä väsäillään, valomiekkojako? Iltapäivällä vilkaisen ulos. Kellonaikaan nähden on epänormaalin hämärää. Ei siis valomiekkoja.

Kurkkaan takapihalle. ”Mitäs te puuhaatte, tytöt?” Multaan kaivettu suurteholaser humisee ja imee auringosta energiaa.

”Käristetään kaikki vampyyrit”, sanoo Meri. Pienempänä Meri pelkäsi vampyyrejä. Väitin, että turhaan, ne olivat muuttaneet kaikki Kuuhun.

”Entäs vampyyrit Kuun toisella puolella?” huomautan. ”Tarvitaan auringonpimennys, että koko Kuu saadaan valaistua kerralla.”

”Totta”, Milla myöntää. Meri nyökyttää mukana.

Pitää kehittää uusi tarina, pian. Seuraava pimennys on jo ensi kuussa.

Joulutähti (raapale 400)

JoulutervehdysJoulutähti

Käännän radion vaivihkaa pois päältä ennen seuraavaa joululaulupotpuria. Edellisviikolla en niin tehnyt ja kesä ilmestyi talven keskelle. Lumet lähtivät koko Etelä-Suomesta.

”Milla, Meri, aika koristella kuusi!” Hiippalakkinen hunnilauma rynnii olohuoneeseen. Muistutan joistakin säännöistä, kuten: Joulupallot eivät ole ilmapalloja. Ei heliumia. Muuten saan noukkia niitä katosta yhtenään.

Pian kaikki on valmista, vain tähti puuttuu. Jokavuotinen kiistan aihe. Yllätyksekseni Milla on suopealla päällä. ”Meri saa laittaa tämän tähden.”

Nyökkään hymyillen, sitten varoituskello kilkauttaa. ”Tämän tähden?”

”Milla laittoi jo yhden”, Meri kertoo.

”Laittoi, missä?”

”Takapihalla.”

Ulkona on kirkasta kuin päivällä. Miljoona-asteinen magneettikenttään sullottu plasmapyörre keikkuu pihakuusen latvassa.

Virnistän. ”No, olkoon siellä loppiaiseen saakka.”

Raapale 335 – Myräkkägambiitti (30.11.)

Myräkkägambiitti

Illalla maata peittää valkea kerros, kuin valtava määrä tomusokeria. Samassa jo juoksen takaovelle. Noukin ainetta sormieni väliin ja maistan. Ei, ihan lunta se on.

Aamulla lunta on enemmän, ainakin puoli metriä. Hetken harkitsen tyttöjen rekrytoimista lumenluontiavuksi, mutta edellinen kerta liekinheittimineen on tuoreessa muistissa.

Milla ja Meri tulevat aamupalalle hymyillen. Hälytyskellot päässäni pärähtävät soimaan välittömästi.

”Jos koulu on tänään suljettu, voidaanko me pelata?” Kysyy Milla.

”Tai katsoa videoita?” kysyy Meri.

Ulkona lumisade on tihentynyt. Hanki nousee jo ikkunan puoliväliin.

”Höpsis. Lumitöihin te joudutte, jos minun täytyy viettää etätyöpäivä.”

Aamupalan loppuun mennessä tuisku on taas tauonnut.

”Laittautukaahan valmiiksi, että ehditte kouluun”, hymähdän.

Raapale 328 – Metsämaja (23.11.)

Metsämaja

Metsänlaidan rajalla seisoo betonibunkkeri. Rakennusvirasto tykkää kyttyrää, jos huomaa.

”Tytöt, tulkaahan vähän tänne”, huudan. Saan odottaa hyvän tovin, ennen kuin Milla ja Meri putkahtavat puskista.

”Tämä maja kuulkaas täytyy purkaa.”

Ilman vastaväitteitä Meri poimii käteensä kastelukannun bunkkerin seinustalta ja viruttaa hiukan vettä maahan. Milla odottaa hetkisen ja polkaisee sitten neulasmattoa. Bunkkeri tärähtää ja vajoaa maan sisään.

”Mitä…?”

”Veden kyllästämä maa voi menettää vahvuutensa ja käyttäytyä nesteenä”, Milla selittää.

”Tarvitaan vain shokkiaalto”, Meri täydentää. ”Eikä talot kellu. Paitsi ilmapatjatalot.”

”Mutta…?”

”Noin me kaikki majat puretaan.”

Muistelen kaikkia niitä kymmeniä majoja vuosien varrella. Uponneita metsään kaikki? No, siinäpä pähkinää purtavaksi tulevaisuuden arkeologeille.

Raapale 301 – Lumityö (27.10.)

Lumityö

Lunta sataa koko yön. Aamulla valkea kerros peittää maan. Manaillen herään tavallista aiemmin, kiskon vaatteet niskaan ja painun pihalle luomaan lunta. Pitää saada auto tallista.

Ei auta, loppu jää tekemättä. Menen sisällä syömään pikaisen aamupalan.

”Tytöt, kun kerta olette jo valmiit, menkäähän hoitamaan ajotien pää lumesta puhtaaksi.”

”Okei”, Milla ja Meri sanovat yhteen ääneen ja nousevat pöydästä. Yllätyksekseni napinaa ei esiinny lainkaan. Se on aina epäilyttävää.

Tarkistan kalenterista. Marraskuu. Lumi on luultavasti luonnollista alkuperää eikä niin kuin viime heinäkuussa. Pohdintani katkeaa ulkoa kajastavaan valoon. Kurkkaan varovasti verhojen välistä.

Voisin vaikka vannoa, että kielsin liekinheittimet viime talvena.

Toisaalta, nyt ehdin töihin.

Raapale 238 – Piha ilman sadettajaa (25.8.)

Piha ilman sadettajaa

Olen tehnyt halkoja jo pari tuntia. Kasa pölkyn vieressä kipuaa vaarallisiin mittoihin. Klapit voisi kantaa liiteriin, mutta yksin siinä menee ikä ja terveys. Päätän turvautua lapsityövoimaan.

”Milla! Meri! Tulkaahan auttamaan.”

Napiseva apu saapuu. Puut alkavat siirtyä sisätiloihin, mutta vauhti ei huimaa päätä.

”Isi, minuun osui pisara”, Milla sanoo.

”Täällä sataa”, vahvistaa Meri.

”Kaikki puut on vietävä, ei niitä kastumaan jätetä. Jos pidetään kiirettä, ehkei kastuta itsekään.”

Se tehoaa ja kolmistaan raijaamme klapit paikoilleen ennätysvauhtia. Koko ajan pisaroi hieman. Kun urakka on ohi, Meri käy etupihalla. Ja tulee pian takaisin.

”Milla, missä meidän sateentekijä on?”

Minun taitaakin olla aika hipsiä tieheni.

Raapale 193 – Sileä puoli (11.7.)

Sileä puoli

Toimittaja Stanton pitelee mikrofonia kädessään ja puhuu kameralle. ”Olemme nyt Nasan tehtävätarkkaamossa, jossa lähestymme dramaattista hetkeä. Hyvät katsojat, pian ihmiskunnan ensimmäinen satelliitti kiertää Kuun tuntemattomalle puolelle. Mitä mahdammekaan nähdä? Tylsää kuukiveä, vai muinaisen sivilisaation jättämät uhkeat kupolikaupungit? Kraatereita vai uskomattomia ihmeitä?”

Hiljaisuus laskeutuu koko komentokeskukseen. Jättimäisellä ruudulla näkyy suoraa kuvaa satelliitista.

”Luotain ohittaa Kuun keskilinjan ja sen kamerat kääntyvät nyt-” Kaikki tuijottavat hetken aikaa häkeltyneinä näkemäänsä. ”Hyvät katsojat, Kuun toinen puoli… puuttuu. Leikkauskohta näyttää täysin sileältä. Mitä onkaan tapahtunut?”

Kävelen lastenhuoneen ovelle. Kuulen kiherrystä. ”Tytöt, saatte katsoa Kuu-ohjelman, vaikka onkin myöhä. Mutta vain sillä ehdolla, että korjaatte tiedätte-kyllä-minkä huomisen aikana.”

Raapale 192 – Vampyyrisuolaa (10.7.)

Vampyyrisuolaa

Ripottelen ranskalaisteni päälle chilillä ja habanerolla maustettua suolaa. Helpompaa näin, ei tarvitse peippailla nagan ja hupsis-efektin kanssa.

”Mitä se on?” Meri kysyy.

”Vampyyrisuolaa”, vastaan.

”Mitä siinä on?” Milla kysyy silmät isoina.

Päätän jekuttaa vähän. ”Kuivatettua ja jauhettua vampyyriä. Otatteko?” Kumpikaan ei halua maistaa.

Seuraavana päivänä kokkausta aloitellessani kurkkaan jääkaappiin. ”Jauhelihaa?” sanon ääneen. ”Oliko meillä sellaistakin?”

Kun ruoka on valmista, käyn tyhjentämään omaa lautastani hyvällä ruokahalulla. Tyttöjä hihityttää.

”Mikäs nyt on?” Alan aavistella.

”Ruokana on ihmissusijauhelihaa!”

”Kai se oli sentään susimuodossa?” kysyn vakavana. Tytöt nyökyttävät. ”Syökäähän sitten.”

Parempi kyllä olla mainitsematta mitään chilimaustetuista karkeista, napalminalleista. Kulmakarvani toipuvat vielä fuusiogrillin käytön jäljiltä.