Taide ja tunteen pelko
Puolentoista vuoden aikana olen päässyt puimaan luomisprosessia erään työtoverini kanssa. Minä kirjoitan, hän soittaa musiikkia. Heti kärkeen täytyy myöntää, että huolimatta joltisestakin ikäerosta tämä nuorempi kaveri on ehtinyt fiilistellä taiteen tekemisen periaatteita paljon syvällisemmin kuin minä ikinä.
Yksi olennainen opetus, jonka olen kerännyt keskusteluistamme talteen, on oman itsensä tuominen mukaan siihen juttuun, mikä onkaan työn alla.
Mitä musiikkiin tulee, olen puhtaasti kaverini väitteiden ja näkemyksen armoilla. Minulle musiikki on joko kuunneltavaksi kelpaavaa tai sitten ei. Kaikki sitä hienostuneemmat nyanssit jäävät havaitsematta. Hän taas pystyy huomaamaan sen, onko esitys teknisesti puhdas ja virheetön, mutta myös sen, avaako muusikko itsensä soittaessaan. Lyhykäisyydessään ainoa olennainen kysymys on, laittaako soittaja itsensä likoon vai ei. Jos ei, lopputulos voi olla teknisesti hyvä, mutta hengetön.
Todellinen taide lähtee nimenomaan taiteilijan sisältä. Tämä on sivumennen sanoen varmaan ensimmäinen kerta, kun olen ymmärtänyt koko taidejutusta yhtikäs mitään koko elämäni aikana.
Ehdottomasti pahinta on, että uskon työtoverini olevan oikeassa. Se on ihan sama mitä kirjoitan, jos en pistä itseäni likoon. Lopputulos on joka tapauksessa enemmän tai vähemmän soopaa. Jossain määrin viihdyttävää, kuin taustametelinä soiva suht menevä poppibiisi, mutta lopulta sellaista, jonka voisi korvata jollain muulla vastaavalla ilman eroa.
Ilmiselvä ratkaisu on tietenkin laittaa itsensä likoon, mutta siinä kohtaa minun vaikeuteni alkavat.
Joistakin asioista voin puhua melko suoraan vaikka laajemmallekin yleisölle. Taannoin Facebookissa tuskailin heikosti parantuvia leikkaushaavoja kohtalaisen intiimeillä alueilla enkä tuntenut oloani mitenkään noloksi. Koin pelkoa ja kauhua ja halusin kertoa siitä. Se oli helppoa, koska se oli totta. Kaunistelemattoman totta. Fiktio sen sijaan on aina epätotta.
Pelkään sitä, millaisen kuvan itsestäni annan kirjoitusteni kautta. Eniten ehkä kammoan sitä, että paljastan itsestäni asioita, joita en ollut aikonut paljastaa. Toiseksi eniten ehkä sitä, että joku luulee minun paljastavan itsestäni jotain johtuen siitä, mitä jokin hahmoni tekee, sanoo tai ajattelee. Erityisen hankalaksi tämän tekee raapaleissani useasti käyttämäni ensimmäinen persoona.
Niin kauan kun aiheeni on jokin kohtalaisen normaali kauhuelementti, pääsen ikään kuin kiertämään ongelmaa. Kauhu on jotain, mitä ei tarvitse selittää. Vaaniva vampyyri on selvä aihe huoleen. Oman kuoleman pelko ei sekään juuri esittelyjä kaipaa. Paljon vaikeampia asioita ovatkin menetyksen pelko, rakkaus ja ylipäätään syvälle iskevät tunteet, joiden käsittely on kovin henkilökohtaista.
Ne ovat juuri niitä tunteita, joiden käyttö tarinassa luo kunnollisen jännitteen. Ne erottavat roskaromaanin suurempia sfäärejä tavoittelevasta kirjallisuudesta. Juuri niitä vältän kuin pernaruttoa. Jopa tämän blogauksen kirjoittaminen vaati viikon kypsyttelyä, koska koko ongelman myöntäminen julkisesti tuntui isolta kynnykseltä.
Ongelman havaitseminen ja myöntäminen on iso askel sen voittamiseen. Seuraavaksi kaivataan tekoja. Täytyy luottaa siihen, että lukija osaa erottaa visioni ja näkyni minusta itsestäni. Täytyy hyväksyä se, että jonkun tulkinta minusta osuu oikeaan ja jonkun väärään. Täytyy pistää oma sisin kehiin ja revitellä sielu vereslihalle. Vaikka nolottaisi. Vaikka pelottaisi. Vaikka kammottaisi.
Aina ei voi onnistua, mutta jokin maali on oltava. Siispä, kesäkuussa vähintään puolet raapaleistani tulee olemaan tarinoita, joissa uskallan kokea kaiken, mitä kuvaamani hahmo kokee, ja välitän sen rehellisesti yleisölle. Osa siitä on minua, osa ei, ja tulkinta jää lukijalle. Tulkinta, jonka en enää anna rajoittaa itseäni.
Niin moni muu pystyy kirjoittamaan vaikeista asioista. Jo nyt on perkele, jos minä en muka pysty. Minähän pystyn!
Routakoto 