Routakoto

Tiamatin värit
Jussi Katajala, Petri Laine, Seppo Kallio, Erik Vermeulen (toim.), Tuomas Saloranta, Markus Koskimies, Samuli Antila, Jaakko Ensio, Tero Niemi & Anne Salminen, Markus Harju
Toimittanut Tuomas Saloranta
Suomen tieteiskirjoittajat ry., 2012
ISBN: 978-952-67765-0-7

(Tämä arvostelu on tehty ennakkokappaleen perusteella. Kirja julkaistaan Finnconissa 20.7.)

URS ei lepää. Alan jo epäillä, nukkuuko se edes koskaan. Jälleen on uusi antologia, Tiamatin värit, nähnyt päivänvalon, tällä kertaa teemanaan avaruus. Space is the place, kuten kolmannella kotimaisella sanotaan. Nimenomaan avaruus oli se portti, jota kautta harhauduin scifin ja muun spekulatiivisen syövereihin. Palaan siis juurilleni.

Kokoelmassa on kymmenen novellia, jotka sijoittuvat vieraille planeetoille tai niiden väliin jäävään tyhjyyteen. Novellien joukossa on kultaakin, mutta kaikki eivät yllä huipputasolle. Toisaalta missäpä usean kirjoittajan antologiassa kaikki tekstit olisivat subjektiivisen mielipiteen mukaan kaikki yhtä hyviä?

Avaus on vahva. Jussi Katajala on veteraanikirjoittaja, jonka taso on jatkuvasti korkealla eikä ote lipsu Clothanin silmän kanssakaan. Automaattiluotaimen maankaltaistusprojekti ei mene ihan putkeen ja sen tuhoisia seurauksia tutkaillaan eri lajien näkökulmasta. Myös Petri Laineen Kaikkien aikojen Grand Prix on eheä ja viehättävä. 30-luvulla käydään hurja kilpa kansakuntien kesken siitä, kenen raketti ensiksi kiertää Kuun ja palaa maahan elävän pilotin kanssa. Mukana kisassa on muunmuassa Yhdysvallat, Natsi-Saksa ja Ruotsi. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua ja kerronta kulkee kuin Saturn V.

Seppo Kallio asettaa uskon ja tieteen vastatusten Crematoriumissa. Maailma on hyvin rakennettu varsin rajujen säävaihteluiden varaan ja henkilötkin toimivat, mutta itse konflikti tussahtaa paukahtamisen sijaan. Myös seuraavan novellin, Reikä Saturnuksen renkaissa, esittää kiinnostavan maailman ja parikin konfliktia, mutta hahmoista ei oteta irti läheskään kaikkea eivätkä eri osapuolten radikaalit vedot kiihdytä elementtejä törmäämään niin rajusti kuin toivoin. Kerronta singahtelee eri aikatasoissa ja eri henkilöiden välillä liikaa. Väliotsikoiden päivämäärät auttavat, mutta niiden plärääminen katkoo lukukokemusta pahasti. Kirjoittaja on päähenkilö Erik Vermeulen, siis nimimerkki.

Tuomas Saloranta osaa parhaimmillaan tykittää maukasta satiiria, mutta Palkkasoturin arkipäivää ei lukeudu parhaiden onnistumisten joukkoon. Hahmot ovat yksiulotteisia ja juoni suoraviivainen kuin Korkeajännityksessä. Kieli on hyvin seikkailullista, mutta tarinan jännite on matala eikä ihmeentuntuakaan synny, kun kaikki mahdollinen on hahmoille jo vanhaa kauraa. Toinen samoista oireista kärsivä tarina on nimimerkki Jaakko Ension Mikko Jarmo ja Phoboksen siirtokunnan tapaus. Tyyli ammentaa suoraan 40-luvun seikkailulukemistoista, mutta kieli on rasittavan pömpöösiä etenkin dialogin kohdalla. Ehkä se on uskollisuutta wanhan ajan meiningille, mutta minua se rassasi suunnattomasti. Ehken pitäisi 40-luvun seikkailuistakaan, mene ja tiedä. Myös hahmojen suomalaisuus tuntui istuvan huonosti maailmaan, jossa kaiken lisäksi tunnetaan Burroughsin Mars-kirjat ja niiden fiktiivinen tekniikka on toimivaa. Meta-tasot harvoin kutkuttavat minua. Toisaalta olen valmis myöntämään, että saatan pudota näiden kahden novellin tyylilajien ulkopuolelle tyystin.

Avaruusarkin rakentaminen ei ole yksinkertaista, kuten Markus Koskimies osoittaa tarinassa Sfinksin nenä. Novellin parasta antia ovat tekniset yksityiskohdat ja ajatusten kehittyminen kohti toteuttamiskelpoista suunnitelmaa, mutta juoni ei tykitä eivätkä hahmot paikkaa juonen puutteita. Tämä on sääli, koska kovan scifin elementit ovat jo paikoillaan vain odotellen tiukkaa tarinaa.

Samuli Antilan Kyytiläiset muistutti ehkä eniten Star Trek -jaksoa, jossa Enterprisella kaikki menee päin helvettiä eikä kenenkään henkiinjäännistä ole takeita. Jännite kulki loistavasti ja hahmoilla oli riittävästi lihaa luittensa päällä kuljettamaan tarina loppuun. Ihan kaikkea ei selitetä puhki, mistä hatunnosto. Ei tarvitsekaan. Dialogi sopii ihmisten suihin erinomaisesti ja kieli on muutenkin toimivaa. Samoja hyviä puolia löytyy myös Markus Harjun niminovellista Tiamatin värit. Tämän lisäksi maailmasta on tehty ehdottoman kiinnostava paikka, johon soisi mielellään sijoitettavan joko romaanin tai ainakin novellikokoelman. Alun suvantoa olisi voinut laajentaa antaen samalla hahmoille enemmän tilaa kehittyä.

Kirjan helmeksi nousee Tero Niemen ja Anne Salmisen vähän hankalahkosti nimetty Kirjallinen liite kannevakuuskorvaushakemukseen. Kyseessä on ensimmäinen Nimbus-novelli, jonka olen lukenut kahdeksaan vuoteen (kirjailijaparilta oli jotain Kultakuoriaisen ensimmäisessä numerossa, ehkä Nimbusta, mutta pitkien tekstien luku ruudulta käy silmien päälle) ja se muistutti välittömästi, miksi tätä nimenomaista universumia niin kovasti rakastan. Kerronta on taidokasta, kieli on huumaavaa, maailma pohjautuu tiukkoihin luonnonlakeihin, hahmot ovat syvän inhimillisiä ja jännite virittyy taustalla kuin itsekseen. Tällä kertaa Talamus ottaa työkeikan ja kuljettaa tilatun lastin kaksoistähtijärjestelmän laidoilta sen sisäosiin. Sitä varten vain täytyy rakentaa rahtikonteista ja ydinmoottorista uusi avaruusalus.

Tiamatin värit tuo kaivatun panoksen suomalaisen avaruusscifin kentälle. Tällaista kamaa ei julkaista liikaa. Oivallisesti novellit ovat niin erityyppisiä, että niiden heterogeenisuus tukee kokonaisuutta. Siksi on hyvä, että mukana oli sellaistakin, mistä itse en niin paljon perustanut – se on ehkä jolle kulle muulle sitä parasta antia.

Mielestäni teemalliset antologiat, ja miksei lehdetkin, on URS:lle juuri oikea tie. On hyvä, kun tarinoilla on jokin yhteinen nimittäjä, joka ohjaa lukijan tietylle raiteelle. Lisäksi ainakin kirjamuotoisissa julkaisuissa painaminen fyysiseen muotoon on melkeinpä ehdoton edellytys sille, että minä sellaisen tulen lukemaan. Tosin varaan oikeuden muuttaa mielipidettäni kokeiltuani kunnollista lukulaitetta.

Tiamatin värit herättää kotimaisen avaruusscifin uuteen nousuun.