Aamunkoi
“Kajastusta taivaanrannassa, perämies”, tähystäjä huusi pimeydessä roikkuvasta märssykorista.
“Huomasin”, Park huusi takaisin. Hän käännähti kannoillaan ja ravisteli torkkuvaa viestipoikaa. Tämä tömähti raskaasti seinää vasten ja hätkähti hereille. “Aamunkoi, mene kertomaan kapteenille.”
“Anteeksi, perämies?” sanoi ruorimies ja vilkaisi olkansa yli. “Minusta tuntuu hieman aikaiselta.”
Jacqueline Park päästi olkapäästä irti ja suoristautui. Ilma tuoksui vielä yöltä. Asiat tuntuivat olevan väärin. “Ruorimies, mistä suunnasta tuo aurinko nousee?”
“Etelästä. Korkeutemme on kaksi kilometriä, lentosuunta muuttumaton.”
Park nosti lentolasit otsalleen ja tuijotti hiipuvaan hehkuun. Toinen linssi oli noettu mustaksi. “Tuo on räjähdys. Englanti ei pystyisi sellaiseen. Mutta joku pystyy. Olemme juuri todistaneet uuden sodan alun.”
Routakoto 