Sivu 105
Minä elän metsissä, tiheissä ja synkissä, joihin aurinko ei koskaan ulotu. Minä elän merten hyisessä mustassa, maanalisissa luolissa ja päättymättömissä käytävissä, niiden ikuisessa pimeydessä.
Lymyän syvissä varjoissa, vaatekaappien kätköissä ja unohdetuissa nurkissa. Kun valot sammuvat, tulen esiin. Haistelen ilmaa. Liikahtelen ja kahahtelen, sihisen hiljaa rapsahdusten säestämänä. Kuuletko?
Hivuttaudun uniin ja kirjoihin. Olen lapsuuden aave, joka tuijottaa kuolleilla silmillään muistojen kalvenneista lammikoista. Kun heräät, näet siniset, vertavuotavat kasvoni leijumassa yläpuolellasi. Kalman luinen kourani kurottuu ja koskettaa kaulaasi.
Olen vampyyri ja aave, ihmissusi ja paholainen. Olen pahin pelkosi, olen jokainen pelkosi.
Sytytä valot. Sytytä! Valossa olet turvassa.
Mutta pimeydessä sinä kuulut minulle.
Routakoto 
Tunnelma kohillaan. Ei ole idealtaan varsinaisesti mitenkään neitseellistä maata. Enkä tunne kirjallisuusvittausta. Voisin kuvitella tämän örinähevibiisin sanoituksena.
Lähde on Noidan käsikirja, joka on jäänyt monen kasaripennun muistoihin lähtemättömästi. Fonzie-pisteiden menettämisen uhallakin joudun tunnustamaan, etten minä ole yksi heistä.
Sivulla 105 on kuva sinisestä kummituksesta, joka on ilmeisesti ollut se kaikkei traumatisoivin kuva monelle. Selailin kirjaa innoitusta hakien ja päätin käyttää lapsen koko yliluonnollisen pelon kirjoa materiaalina. Tätä kirjaa ja juuri näitä tarinoita en pelännyt, kun en niistä mitään tiennyt, mutta muita kirjoja, kuvia ja olentoja pelkäsin. Etenkin vampyyrejä.