Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Meren kansa

”Paalukylä? Se sijaitsee kaukana merellä.” Kysyn matkan kestoa. Minulle nauretaan. ”Riippuu, millä kuljet.”

Vuokraan lautan. Moottorit ovat kiellettyjä. Lautturi työntää vauhtia pitkällä sauvalla. Näen pohjaan asti, vesi on täysin kirkasta. Koralleja, kaloja, viiden tunnin ajan. Aurinko paistaa kuumana.

Kolmisenkymmentä taloa seisoo paalujen varassa. Matalikkoa, kahlaan vyötäisiäni myöten. Uteliaat lapset uivat katsomaan minua. Näen vain pari venettä, täällä eletään vedessä koko elämä.

Tuon lahjaksi sukeltajanlaseja ja vesikanistereita. Saan luvan jäädä. Kerron haluavani tutkia heidän elämäntapaansa ja millaisia fysiologisia muutoksia se on aiheuttanut.

En kerro vesiplaneetasta, jonka hyperhyppyluotaimet ovat löytäneet kultakutrivyöhykkeeltä. En vielä. Vasta kun olen valmis, kerron heille heidän uudesta kodistaan.

Ääni

”Kuuletko meitä?” ääni kysyy. Kyllä kuulen.

”Et taida kyllä pystyä vastaamaan.” Se on totta. Miksi en?

”Minulla on vähän kerrottavaa. Labbiksessa tapahtui onnettomuus.” Kauheaa! Minähän vastaan turvallisuudesta. Miksi saan tietää vasta nyt?

”Räjähdyksen syy ei ole vielä selvillä. Koko alin kerros tuhoutui.” Milloin se tapahtui? Yölläkö? Keitä oli läsnä?

”Loukkantuneita oli kymmenkunta. Ihme ettei enempää. Eikä kukaan kuollut. No, vielä.” Joku on siis kriittisessä tilassa. Kuka? Kerro!

”Ruumis oli ihan tohjona. Sitä ei olisi korjannut mikään. Mutta aivot oli kunnossa. Ne leikattiin ulos ja laitettiin koesammioon lillumaan.” Ja sitten?

”Kukaan ei tosin osaa kuin pitää ne hengissä. Olen kuule pahoillani.”

Muuri

Seison muurilla ja katselen sekavien tunteiden vallassa vihreää, joka ulottuu taivaanrantaan saakka. Vilkaisen olkani yli kaupunkia varmistaakseni, että se on edelleen olemassa. Silloin huomaan vaaleanruskeean vartijan univormuun pukeutuneen miehen pienen matkan päässä.

Rikon lakia pelkästään olemalla täällä. Todistan silmilläni jotain, jonka olemassaolosta kaupungissa ei tiedetä. Alas on sadan metrin matka.

”Uskomaton näky, eikö?” vartija sanoo.

Nyökkään. ”Miksi tästä ei kerrota?”

”Historialliset syyt. Kaaos. Helpompi näin.”

”Minä kuitenkin tiedän, nyt.”

Vartija nyökkää.

”Pidätetaankö minut?”

”Ei.”

Nielaisen. ”Tapetaanko minut?”

”Pelottaako vai kiehtooko näky sinua?”

”En tiedä.”

”Toiset lähtevät tutkimaan eivätkä palaa. Toiset liittyvät vartijoihin.”

”Pelottaako sinua?”

”Kyllä.

”Minuakin.”

”Tervetuloa muurin vartijaksi, kansalainen.

Huono trippi

Epäröin murtautua taloon, mutta yö on kylmä ja käteni vuotaa verta. Lukko on heikko ja antaa periksi. Sisällä on pimeää. Hiivin huoneiden poikki. Autiota. Minua pelottaa, kaikki on aavemaista.

Seisahdun. Vuoto on yltynyt ja verta tipahtelee lankkulattialle lammikoksi. Puristan käden rintaani ja juoksen. Vihdoin löydän lakanan sidetarpeiksi.

Kun kävelen reittiäni takaisin, tulen huoneeseen, jossa pysähdyin aiemminkin. Aiheuttamani sotku nolottaa. Kumarrun katsomaan tupakansytyttimen valossa. Veri on kadonnut.

Talo on imenyt sen! Nyt se haluaa lisää. Henkeni on vaarassa! Ryntään ulvoen yöhön.

”Poliisilla? Joku Slemmyä silmämunaansa tykittänyt kauhunarkkari murtautui talooni, pirskotti verta ympäriinsä, kiipesi yläkertaan, varasti lakanan ja ryntäsi sitten parvekkeelta alas.”