Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Raapale 157 – Paha uni (5.6.)

Paha uni

Istun selkä pallon koria vasten. Lennän korkealla. Näen vain taivaan jäätävän sinen. Silti joku on takanani. Tunnen läsnäolon, vaikken kuule mitään. En hengitystä, en vaatteiden kahahtelua.

Tiedän uneksivani, mutta se ei vähennä välittömän vaaran tunnetta. Päin vastoin. Uneni ovat muuttuneet kiihkeämmiksi kaupungin jälkeen. Kaupunki kaupungin alla. Hiekan alla.

Kalpea nainen hymyilee kuolleilla kasvoillaan. En näe sitä, mutta tunnen sen. Hänen katseensa lävistää minut ja värisen kauttaaltani. Hengittäminen käy työlääksi. En tiedä, onko sydämeni purskahtamassa ulos rinnastani vai pusertumassa kasaan.

Vaikka tämä on unta, se on myös totta. Kuollettavan totta.

”Tulet luokseni”, kalpea nainen kuiskaa.

Tiedän hänen puhuvan totta. Taivas mustuu.

Raapale 156 – Jahti (4.6.)

Jahti

Ratsastat halki lehtometsän. Takaa-ajajia ei näy, mutta heidän radiosignaalinsa parveilevat ympärilläsi, heijastelevat peililaseistasi. Olet jo lähellä rajaa. Pysäytät yksisarvisesi ja skannaat siimestä. Lasersilmäiset kromihurtat ylittävät harjanteen kaukaisuudessa. Naurat ja kannustat ratsusi laukkaan. Loikkaatte rajan yli kuin esteradalla.

Ilma väreilee, räsähtelee. Ihosi sihisee ja ratsusi iskee kipinää. Sen jalat sulauvat yhteen ja ottavat pyöreän muodon. Pitkä, kullankeltainen tukkasi nousee pystyyn kymmeninä terävinä piikkeinä. Ohjakset venyvät sivuille ohjaustangoksi. Laskeudutte kaupunkialueelle, sinä ja moottoripyöräsi.

Vielä äsken olit kromihurttien mailla. Nyt tornitalot nousevat taivaisiin. Seinissä kirkuu neon, asvaltilla tuoksuu sade. Tämä on sinun valtakuntasi. Jarrutat kaaressa ja vedät vyökotelostasi järeän aseen.

Hurtat saavat tulla.

Raapale 155 – Tähtipelto (3.6.)

Tähtipelto

Kaukoputki on paikoillaan. Viimeinenkin kajo on jo katoamassa taivaalta, kun kuulen puhetta. Joukko ihmisiä lähestyy pellon yli.

”Tähtitaivasta katselemassa?” kysyy tummatukkainen tyttö ja kurkistaa putkeen. ”Seulaset! Miten kaunis näky.” Hän tuoksuu persikalta.

Heitä on viisi. Istun maahan heidän seuraansa, tytön viereen. ”Olemme lähdössä matkalle”, tyttö kertoo.

”Minne?”

”Kauas.”

Pimeyden rauha murentuu valoon ja huminaan. Varjostan silmiäni. Kirkas alus laskeutuu pehmeästi eteemme. Muut nousevat seisomaan ja kävelevät sitä kohti.

Tyttö tarjoaa kättään. ”Tule mukaan.”

Lähtisinkö? Jättäisin kaiken! Epäröin.

”Pian. On lähdön aika.”

Haluan tarttua käteen, haluan sielullani, mutta lamaannun. Käteni ei tottele sydäntäni.

Kyyneleinen hymy. Tyttö katoaa valoon.

Valo katoaa taivaalle.

Raapale 154 – Tikit (2.6.)

Tikit

”Mitä sinulle on käynyt?” radistimme kysyy nähdessään verestävän haavan kulkevan oikean käsivarteni ympäri.

”Lähikontakti viholliseen. Leikkaantui irti.” Virnistän. ”Lekurit kursivat-.”

Samassa joudumme väijytykseen. Plasma korventaa vasemmat sormeni hiileksi. Lääkintämies ehtii iskeä kipulääkkeellä, sitten räjähdys täräyttää leijutasoamme. Kolme joukkuetoveriani syöksyy kaasujättiläisen syvyyksiin.

Saan reunasta kiinni. Sydämeni hakkaa ja korvissa humisee. Jotakin lämmintä valuu kainalooni. Katson. Verta.

Eilinen haavani on repeytynyt auki. Kauhun hyöky hyytää järkeni. Haavan sisällä näen, miten lihaksia sitovat ompeleet katkeilevat. En pelkää kuolemaa, mutta oman ruumiini lahoaminen järkyttää syvältä.

Lihasten revetessä sormivoimat hiipuvat. Vasen käteni on hyödytön. Riekaleiden seassa näen valkeaa luuta.

Otteeni kirpoaa.

Tai ehkä päästin irti.

Raapale 153 – Laituri (1.6.)

Laituri

”Minä olen aina pitänyt näistä rauhallisista hetkistä”, sanoi mies. Meren pinta oli tyyni ja heijasteli laskevan kuun siltaa aamuyön viime hetkinä. ”Erityisesti sinun seurassasi”, hän lisäsi huokaisten ja katsoi vierellään kulkevaa naista. Nainen kulki ääneti.

”Muistatko, kun tapasimme ensi kerran? Näin sinut laiturilla katselemassa auringonlaskua. En olisi rohjennut tulla puhumaan, ellei paras ystäväni olisi suorastaan pakottanut. Bestmanini.” Hymykuopat syvenivät miehen kasvoilla. ”Kävelimme rantaa koko yön. En uskaltanut edes ottaa sinua kädestä.”

He pysähtyivät ja katsoivat taakseen. Rantahiekan rikkoi vain yhdet jalanjäljet. ”Vannoimme, ettei mikään erottaisi meitä.”

Auringon ensimmäiset säteet karkasivat taivaalle yön sylistä. Yksinäinen nainen istahti laiturin raunioille pyyhkäisten poskeaan.

Raapale 152 – Lenkillä (31.5.)

Lenkillä

Tiesin, että jos näin alussa harjoitusohjelmaa sallisin tauon helteen vuoksi, lenkkeily jäisi siihen. Olin päättänyt saada ylipainoni kuriin. Jolkotin eteenpäin puuskuttaen. Keuhkoja kirveli, mutta en hellittänyt. Vasta kun rintaa alkoi ahdistaa, istahdin nurmelle.

Silloin huomasin ison kiven, jonka kyljessä oli ovi. Se näytti vanhalta. Miksen ollut nähnyt sitä aiemmin? Ovi oli avoinna. Nousin ja kävelin kiven luo. Portaat johtivat maan sisään. Lähdin laskeutumaan.

Missään ei ole valoja, eikä aurinkoakaan enää näy. En tiedä, kauanko olen kulkenut. Täällä ei ole kylmä eikä kuuma, eikä käytävä tuoksu kosteudelta. Välillä harkitsen kääntyväni, ikävöin perhettäni, mutta lopulta aina jatkan alas.

Aina vain alas. Pimeään.

Raapale 151 – Sheriffi (30.5.)

Sheriffi

Keskipäivä. Aurinko paistaa korkealta taivaalta. On paistanut jo kaksi kuukautta. Hylkeennahkaläppä saluunan oviaukossa heilahtaa ja Nanilek astuu pääkadulle.

Merikarjaparonin hyljepaimenet kannustavat pomoaan riehakkain huudoin. ”Seivästä se sheriffi!” he raakkuvat. ”Syötä sen jäännökset miekkavalaille!” Nanilek virnistää voittoisasti. Minä nielaisen. Olen saattanut esittää haasteen, josta en selviä, mutta sheriffinä en voinut jättää murhaa sikseen.

Pääkatu osoittaa navalle. Seison selkä pohjoiseen ja siristän silmiäni nähdäkseni vastustajani. Seisomme tuijottaen toisiamme jääaukean yli. Katsojat ovat vaienneet.

Lunnin parkaisu rikkoo lumouksen. Tempaisen harppuunan vyöltäni ja viskaan sen voimieni takaa. Samassa jokin jysähtää rintaani ja paiskaa minut kumoon.

Osuinko minä? Eniten sattuu, etten saa tietää, voittiko oikeus.

Raapale 150 – Sieppari (29.5.)

Sieppari

Avaan viimeisen kirjekuoren ja laitan taustapahviin kiinnitetyn unisiepparin varovasti sen sisään. Sulat eivät saa mennä ryttyyn. Perään livautan mainoslapun, jossa tarjotaan tämä käsityönä valmistettu ilmaisnäyte ja annetaan verkko-osoite, josta voi tilata lisätietoa. Suljen kuoren ja mumisen sitomisloitsun. Valmis kuori sujahtaa muiden joukkoon postilaukkuuni.

Valmista.

Pihalla hyppään pyörän päälle ja toimitan kolmetuhatta siepparia yksi kerrallaan ihmisten postiluukkuihin. Tämän kierroksen jälkeen käsijakoni kattaa lähes kokonaan neljä kaupunginosaa.

Tavalliset siepparit suodattavat pahoja unia. Minun tekemäni toimivat samoin, mutta nepä eivät vapautakaan pahoja unia tähtiin. Unet varastoidaan huolellisesti myöhempää käyttöä varten.

Armeija ei kelpuuttanut minun unienaseistamisuunnitelmaani. Odottakoon. Vielä minä näytän, mitä on todellinen painajainen.

Raapale 149 – Putous (28.5.)

Putous

Yksitellen aikakajakit liukuvat mutkan takaa. Etummainen kolmikko on tehnyt kaulan muihin ja kronomelat solahtelevat rikkoen muutoin tyynen ajan pinnan.

”Seuraava tarkistuspiste on viiden vuosisadan päässä”, huikkaa Donnel. ”Vauhtia vain.”

Kriz tähyilee rantoja otsa rypyssä. ”Ne ovat ohjeellisia. Kohteen maihinlasku on voinut tapahtua muulloinkin.”

”Murehdit liikaa”, vastaan. ”Rannat ovat liian jyrkkiä ennen 1600-lukua.

”Hiljaa, Markant”, komentaa Donnel.

”Mutta kun ne ovat.”

”Hiljaa!” Donnel toistaa. ”Kuunnelkaa.”

”Kuohuntaa? Mutta 1200-luvun seudun pitäisi olla rauhallista.”

Enempää en ehdi sanoa. Varoittamatta ajan virta räjähtää temporaalisiksi vaahtopäiksi. Putoan ajassa ja kajakkini osuu aukkoon, jossa historia virtaa itseensä. Kajakkini painautuu tyhjästä ilmaantunutta anomaalista kiveä vasten.

Olen ansassa.

Raapale 148 – Popkornisavotta (27.5.)

Popkornisavotta

Lastenjuhlat on ohi. Parin päivän reipas siivousurakka on tehty tyhjäksi yhdessä iltapäivässä. Mukeja ja lautasia on joka puolella, leluja yltympäriinsä ja sipsin muruset risahtelevat askelten alla.

”Popcorniakin on kylvetty lattialle oikein urakalla”, jupisen samalla, kun kerään kakkulautasia. Imurointisavotan jätän kyllä suosiolla seuraavaan päivään.

Aamulla havahdun rouskutukseen. Olohuoneen lattialla on lantioon asti ulottuva pelto.

”Popparit itivät yöllä”, sanoo Meri ja napsii valmiita, valkoiseksi poksahtaneita jyviä suoraan varresta.

”Sohvan luona kasvaa voilta maistuvia, telkkarin luona on vähäsuolaisia”, opastaa Milla.

Maistan yhtä. Ihan ehtaa tavaraa. ”Ensin kuulkaas aamupala, omppua tai jotain. Vasta sitten herkkuja.”

Enää pitää päättää, kaivanko esiin imurin. Vaiko sittenkin viikatteen.