Aihearkisto: Raapaleprojekti 2016

Euroopan kälyisin kauppalopo

Romukauppa oli kuin suoraan historiaholosta repäisty. Saranaovi, kello kertomassa sisääntulijoista, räpsyviä loisteputkia ja veivattava kassakone.

”Mitä herrat hakevat?” kauppias kysyi. Asiakkailla näkyi olevan ikää enemmän kuin keskimääräisellä kauppatavaralla. Nuhjuisia ja varattomia.

”Onkos luikureita?” Talvento kysyi. Kun kauppias ei ymmärtänyt, Talvento selvensi: ”Lindgrenin puulaakeista.”

”Kirja ei oikein liiku.”

”Katso”, hihkaisi Syntilä. ”Muistitikkuja. Alle gigaisia. Näistä löytyy vintaakia. Ehkä sähkökirjoja, Osumakummaa tai Lantakuoriaiskirjoja.”

”Ei se ole kirja jossei painomuste haise. Tai kosteus.”

”Onko herralla kone, joka lukee noita?” kauppias hämmästeli. ”Arvotavaraa!”

”Navetasta löytyy kymmenittäin laatikkomonttuja”, Talvento sanoi. ”Maisteri haalasi yliopistolta. Ostatko?”

”Herrathan ovatkin retropieruja. Käydäänpä kellarissa, on siellä jokunen pokkari. Haavetaajuutta ainakin.”

Siskokset

Faija lähti ku mä menin kouluun. Viidennellä mutsi löysi uuden äijän ja se teki sen kanssa vauvan. Mä jouduin aina välillä vahtimaan sitä hiekkalaatikolla.

Mä panin merkille, että se puhui itsekseen, mutta ei leluille vaan jollekin mielikuvituskaverille. Jotkut sen jutut oli friikkejä. ”Minä en saa lähteä. Äiti tulisi surulliseksi. Kyllä se huomaisi!”

Mä katsoin muualle vain hetken. Ihanku joku olis huutanu mua. Kun mä katsoin takas, systeri oli kadonnu. Laatikolla kyyristeli outo pikkutyttö, ihan valkonen naama ja sairaan pelottava hymy.

Mutsi ei sanonu mitään. Ehkä se ei sit sittenkään huomannu.

Joskus yöllä mä kuulen, ku mun oikee systeri itkee hiekkalaatikolla.

Addiktin imperatiivi

Se alkaa salakavalasti. Pieni, inha olo niskassa, lähes huomaamaton, mutta silti läsnä. Hitaasti se laajenee ja voimistuu, päätä alkaa jomottaa ja sitten särkeä. Sisuskaluissa piilevä pahoinvointi roihahtaa vellovaksi ja uhkaa lamauttaa kehon. Olotilaan kiinnittää huomiota vasta silloin, kun on jo liian myöhäistä. Silloin kun ne ovat jo päällä.

Vieroitusoireet.

Keho tietää mitä se haluaa, mitä se vaatii ja tarvitsee. Jos sitä yrittää pettää, se rankaisee. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin ottaa särkylääkettä, mennä nukkumaan ja toivoa parasta. Ja totella. Taipua kemikaalireseptoreiden mahtikäskyyn. Kuten kunnon orjan kuuluu.

Käytä kamaa tai kärsi! Päivänkin tauko tuo romahduksen!

Siksi keitän tänäänkin kiltisti kahvia.

Luontodirektiivi

Lennokki kierteli metsäaukion yllä. Vuosi sitten Suomen väestö oli keskitetty Helsingin ja Tampereen urbaanisiirtoloihin. Lennokit etsivät piileskeleviä niskuroijia.

Yövuorossa istuva Sini havaitsi signaalipoikkeaman. ”Kolmostason hälytys Kemin suunnalla.” Direktööri Korpinen näpäytti raportin ruudulleen.

”Kolme nuotiota. Ei epäilystäkään. Hyvää työtä, harjoittelija Leppä.” Korpinen hieraisi ohimoitaan. Ilme oli synkkä.

”Laitanko lennokin antamaan poistumiskehotuksen?”, Sini kysyi.

Korpinen huokaisi syvään. ”Siirtymävaihe on jo ohi. Nyt pakkosiirtoja vastaan kapinoivat kansalaiset poistetaan voimakeinoin.”

”Lähetän siis santarmikopterin?”

”Valitsivat piruparat huonon paikan. Perämeri on määrätty totaalikieltovyöhykkeeksi.” Sinin katse oli kysyvä. ”Ihmispresenssi on kielletty”, Korpinen selitti. ”Nouto ei käy. Häiriötekijät täytyy poistaa muilla keinoin.”

”Pomo?”

”Virittäkää napalmipommit, harjoittelija Leppä.”

Hankala asiakas

Kun ennustaja povasi herra Rocketfallin kuolemaa aamuyöstä, Rocketfall päätti virittää ansan. Oli sitten kyse uhkailusta, kiristyksestä, kidnappauksesta tai murhayrityksestä, Rocketfall ei pelannut muiden pelejä.

Kaappikello löi neljää, kun koura tarrasi peittoon. ”Sit menoks, kävele peräs.” Mutta peiton alla olikin toinen peitto. ”Mitä helvettii?”

Magnum jyrähti. Huputettu pää räjähti pirstaleiksi. ”Ai saatana”, huusi leukaluu lattialta. ”Ai vittu. Toi sattu.” Kallonpalaset liukuivat lattialla jälleen yhteen. Kuolema nosti päänsä. ”Hei, mä tunnen sut. Sä tapoit veljes perinnön vuoks.”

”Minä en pelaa muiden pelejä. En veljeni enkä sinun.”

”Kui vaan”, sanoi kuolema, ”mä diggaan koripalloo”, ja silpaisi viikatteella Rocketfallin jalat polvista poikki. ”Ryömi peräs.”

Pakolaiset

Juna Ruotsiin oli lähtenyt Helsingistä jo tunteja sitten. Matkustajat olivat lapsia, vain muutama aikuinen kulki mukana valvojana.

”Mikä toi on?” Kalle kuiskasi ja tarrasi isosiskonsa hihaan. ”Ryssäkö?” Lähestyvässä ujelluksessa oli pahaenteinen sävy. Aino napautti turhautuneena ikkunaa peittävää Verlan pahvia.

”Ei kuulosta lentokoneelta. Odotas.” Aino vilkaisi, ettei valvoja katsonut päin, ja repi pahviin pienen reiän. ”Joku siellä kyllä lentää ja välkkyy.” Varoittamatta juna jarrutti voimakkaasti. Lapset paiskautuivat vaunuissa kuka minnekin.

Junan päästyä Tornioon kukaan ei osannut selittää viranomaisille, mitä oikein oli tapahtunut. Mutta Kalle tiesi, että jotain oli sattunut, jotain ikävää. Ainon silmät olivat nyt kultaiset, ja naurussa kuului kolkko sointi.

Päivän päätös

Eversti Fempus Tugit läimäytti aikakapselin luukun kiinni ja mulkoili alaisiaan. ”Te päästitte sen taas karkuun, niinkö?” Harva kehtasi kohdata hänen katseensa. ”Tätä sattuu niin säännöllisesti, että melkein luulisi sen olevan tarkoituksellista. No, missä se lymyilee?”

Korpraali Laverian osoitti karttaholoa. ”Luullaksemme aionipyörteen takana. Joko aikarautatievarikolla tai punaisen minuutin erämaan sekunttisoilla. Olemme aikeissa ajaa se Planckin verkkoon.”

”Ei tällä kertaa”, Eversti Tugit sanoi. ”Valmistautukaa laukaisemaan vuosisatain välinen temporaaliballistinen ohjus, historiafuusiokärjellä.” Kaikkia kauhistutti, mutta sotilas ei väitä vastaan.

Aikavirran vastarannalla leimahti, ja einsteinilaisessa käkikellometsässä värjötellyt karannut maanantai tikitti loppuun. Eversti irvisti alaisilleen. ”Pitäkää parempi vahti lopuista päivistä. Tämä sai luvan olla viimeinen karkausvuosi.”

Jäätä särkemään

Jäänmurtajalaivaston komentoaluksen kannella kapteeni Bob esiintyi dokumentaariryhmälle.

”Tehtävämme on historiallinen. Todistamme vääräksi niin kutsutun pyöreän Maan mallin. Sen vuoksi aiomme tunkeutua Antarktikaksi kutsutun jääseinämän läpi. Sehän ei onnistuisi, jos Maa olisi pallo ja jään alla tukeva manner.”

Pelkillä laivoilla ei olisi pötkitty pitkälle, joten Bob oli varannut mukaan tonneittain dynamiittia ja lämpöydinräjähteitä. Pian pitkin merta ajelehti valtava määrä jättimäisiä jäävuoria.

”Jotkut pelkäävät operaation nostavan merenpintaa”, haastattelija sanoi. Bob vain tuhahteli. Kuukaudessa jääkanjoni venyi satojen mailien mittaiseksi.

Lopulta odotettu päivä koitti. Viimeinen valli jäätä sortui. Vesi syöksyi avaruuteen laivoineen päivineen. Kapteeni Bob tunsi voitonriemua. Ainakaan häntä ei päästäisi syyttämään merenpinnan nousemisesta.

Urheilupuiston singulariteetit

Mentiin liikuntatunnilla urkkapuistoon. Loppukevään päivä, pilvinen taivas. Pirun kylmää. Opettaja ilmoitti, että nyt juostaan kuupperia.

Juoksin Urpilan ja Kososen kanssa. Itäkaarteessa Sami alkoi kertoa tarinaa Kaapo Kesselistä, jolla oli meidän koulun Cooper-ennätys. ”Alle kymmenen minuuttia.”

Sanoin että paskapuhetta. Anne komppasi Samia ja sanoi, että Kessel oli oikaissut keskikentän halki. Juossut mustien aukkojen välistä, taivuttanut aika-avaruutta.

Mä nauroin. Mustat aukothan on satua. ”No missä se Kessel on nykyään?” mä kysyin.

Anne nyökkäs kohti valotonta, yönmustaa keskikenttää. ”Se yritti uudestaan, eikä palannu koskaan.”

”Sen jälkeen ne pystytti tän aidan”, Sami sanoi. ”Joskus jotkut kiipee sen yli ja yrittää oikasta. Sitä sanotaan Kessel-juoksuksi.”