Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Kvartaaliraportti

Neljännessatatuhatvuosikatsaus saa minut aina herkkähermoiseksi. Tuloksia on oltava tai muuten iso luuta lakaisee.

Suunnitelmani on hyvä, tiedän sen, mutta numeroissani on jokin virhe. Sen on pakko olla virhe! En ole vieläkään löytänyt sitä, kun vuoroni tulee.

”Arvoisa toimitusjohtaja, hyvät johtokunnan jäsenet, tulokseni saattavat näyttää huolestuttavilta-”

”Huolestuttavilta!” toimitusjohtaja puuskahtaa. ”Katastrofaalinen on oikea sana. Neanderthalit ovat sukupuutossa ja saastuminen karannut käsistä.”

Pyyhkäisen hikea otsaltani. ”Firmammehan tähtää onnellisuussäteilyn tuoton maksimointiin jokaisella planeetalla. Minä keksin soveltaa firman toimintaperiaatteita osastoni valvonnassa olevaan planeettaan. Nyt siellä toimitaan samoin.”

”Te idiootti! Ohjauksessanne olevan planeetan tuotto on universumin heikoin. Sotaa, kurjuutta, ahneutta. Lakkautamme resurssirahoituksen. Projekti Maa lakkautetaan välittömästi.”

Haltiat sään

Kampaamokäynnin aikana ulkona oli puhjennut raju lumimyrsky. Akka kietoi huivin tiukkaan. Tuuli piiskasi pieniä hiutaleita kiivaaseen laukkaan pitkin korkeiden talojen muodostamia kanjoneita.

Pakkaslumi oli kinostunut töyräiksi ja dyyneiksi, joiden halki akka taivalsi sadatellen. Hänellä oli oma aavistuksensa äkillisen myräkän alkuperästä. Kotiin oli päästävä, sillä koko kaupunki oli hyvää vauhtia hautautumassa valkeaan. Eteensä ei nähnyt kättään pidemmälle.

Perillä hän runnoi oven auki ja marssi portaat kolmanteen kerrokseen. Sisällä oli muutoin hiljaista, ellei ottanut lukuun korinaa ja hurinaa.

”Ukko perkele!” akka ärjäisi sohvalla kuorsaavalle miehelle. ”Olet jättänyt jääkaapin oven auki. Sähkölasku kasvaa ja Etelä-Suomen junaliikenne joutuu kaaokseen. On siinä mulla varsinainen ylijumala.”

Valikot

Heittelen kolikkoa ja arvon, mihin käännyn ja milloin olen perillä. Kruuna. Seisahdun ja astun työpisteeseen. Seinät ovat paljaat, pöydät tyhjät. Tuoli on kova jakkara. Istuudun ja painan käteni pöytää vasten.

Eteeni avautuu holografinen valikko. Selailen ja valitsen. Pehmeä, nojallinen tuoli. Himmertävä luonnonvalaistus, taustalle rytmillistä, hillittyä musiikkia. Kaareva näyttöyksikkö. Dokumenttilistaus. Aloitan työpäiväni. Muissa työpisteissä ammattitoverini tekevät samoin.

Illalla poistun työkompleksista ja menen asuinkompleksiin. Valitsen kerroksen silmät kiinni. Astun sisään tyhjään asuntoon ja painan käteni seinää vasten.

Koti-ilta kuulostaa hyvältä. Holovalikkoon kuvastuu vaimoni ja kolme lasta. Nyt en jaksa hälyä. Partioleiri. Valmis päivällinen, sokerinen jälkiruoka, hyvää viiniä. Ehdotteleva asuste.

”Kulta, olen kotona.”

Velhon oppipoika

Ensimmäinen asia, jonka opin päästessäni velhon kisälliksi oli, että taikuus lähtee sisältä. Jos ei itse usko osaavansa jotakin, on ihan sama, mitä loitsua mumisee. On luotettava omiin kykyihinsä yli kaiken muun.

Järkytyin hieman, kun huomasin, miten vähän velhot lopulta uskoivat tuohon periaatteeseen. Minun mestarini ei ollut poikkeus. Olen oppinut elämään tilanteen kanssa.

Nytkin minun pitäisi olla matkalla jokaiseen tuulensuuntaan etsien mitä eksoottisimpia aineksia mestarini keitoksiin. Jääseinän kyyneliä, taivaskivestä siinneitä mukuloita ja hirvittävä määrä erilaisia kasveja.

Mestarini on jo lähes sokea. Kannullinen lähdevettä ja oman ryytimaan antimet riittävät mainiosti. Taika toimii kuten pitääkin ja lisäksi lopputuloksena on padallinen varsin hyvää vihanneskeittoa.

Kyytiläinen

Liftarin kyltissä lukee Helsinki. Hetken mielijohteesta pysäytän ja poimin miehen kyytiin. Joskus pitää elää hetkessä.

”Menossa Helsinkiin?” liftari kysyy.

”Nyt olen.”

Juttelemme niitä näitä. Mies, jonka nimeä en tiedä, vilkuilee tiuhaan näyttöruutua hyppysissään. Hän irvistää ja imaisee henkeä terävästi.

”Laita nuo päähäsi”, hän sanoo ja ojentaa aurinkolaseja. Tottelen, koskei siitä haittaakaan ole.

Ympäristön väritys muuttuu enemmän kuin olisin odottanut. Maisema kieroutuu, siihen tulee lisää. Rakennuksia, hahmoja, muotoja. Kuin kokonainen maailma olisi liimattu todellisuuden päälle.

”Ne aikovat pysäyttää minut. Kun tielle tulee esteitä, väistät vain. Ne odottavat meidän ajavan läpi.”

Kurvaan ohi olympiamitalisteista rakennetusta barrikadista ja nauran. Joskus pitää elää hetkessä.