Aihearkisto: Raapaleprojekti 2012

Raapale 267 – Lehmätaso (23.9.)

Lehmätaso

Katson kännykän karttaa ja huokaisen syvään. Käännyin varmaan vasemman sijasta oikeaan ja nyt olen laajan niityn aivan väärällä puolella. Kiertää en kyllä aio. Kiipeän aidan yli ja lähden taivaltamaan lehmihaan poikki.

Kantturat eivät minusta piittaa, huiskivat vain hännillään kärpäsiä. En ole landella ensimmäistä kertaa, joten osaan välttää liukumiinat sujuvasti. Kuljen siis vihellellen paita vyötäisille kietaistuna.

Reittini kulkee laihan lehmän läheltä. Taputan sitä ohikulkiessani toverillisesti. Syö sinä heinää, minä syön sitten sinut. Samassa eteeni aukeaa energiakurimus, joka imaisee minut sisäänsä.

Kun tokenen, minut ympäröi joukko kirvein aseistautuneita lehmiä. Luikahdan niiden välistä ja pötkin pakoon minkä pääsen.

Jos tästä selviän, ryhdyn kasvissyöjäksi.

Raapale 266 – Kukat (22.9.)

Kukat

Olen aina pitänyt kukista, vaikka ne ovatkin tappavia. Jokin niiden ulkomuodossa viehättää minua. Kenties terälehtien värillisyys, tai sitten pidän enemmänkin niiden tuoksusta.

Pienestä saakka minua on varoitettu niistä. Ei saa mennä lähelle, ei missään nimessä saa koskea. Äiti piti niiden nuuhkimista vastuuttomana, mutta aina välillä pääsin yksin ulos, ja haistelin niiden huumaavia tuoksuja.

Monta kertaa viilsin sormeni kukan terälehteen ja pienten haavojen vuotaessa verta valehtelin aina koskeneeni lasinpalasiin. En tiedä, uskoiko äiti satuihini.

Tuuli tulee kedolta, mutta en pakene sisään. Tunnen tuoksut puuskissa ja seison puhurin lennättämiä terälehtiä odottaen. Punainen ja keltainen ja sinertävä vihuri syöksyy aukean yli värien spiraalina.

Raapale 265 – Aikajekku (21.9.)

Aikajekku

Järsin omenaa seinään nojaten. Aurinko on jo laskemassa ja ilma on tiheänä tuhkaa, jota on satanut taivaalta tunteja.

Katselen pöydästäni aukion yli ensimmäisen vuosisadan roomalaisarkkitehtuuria. Vielä ennen aamunkoita tämä kaupunki hautautuu pyroklastiseen pilveen. Kuuma kiviaines ja myrkylliset kaasut tappavat yli kuusitoistatuhatta ihmistä.

Viskaan karan menemään ja nousen. Voisin varoittaa ihmisiä, mutta olkaamme realistisia. Jos puolitoistamiljoonaa tonnia sekunnissa materiaa taivaalle puskeva tulivuori ei riitä syyksi lähteä livohkaan, ei tuomiopäivän julistaminenkaan hyödytä. Ei, läsnäoloni syy on toinen.

Käyn useassa talossa jättämässä jälkeeni Rubikin kuutioita ja Eiffel-tornin pienoismalleja. Sitten astun taas aikakuplaan.

Joskus mietin, mitä jos aikamatkailun olisi keksinyt ensimmäisenä jokin vakavamielinen taho.

Raapale 264 – Kiertoratakirje (20.9.)

Kiertoratakirje

Avaruusmies katselee allaan kelluvaa sinistä planeettaa monen tunteen vallatessa hänet vuorollaan. Pelon, vääjäämättömän tuhon vuoksi. Kaipauksen kaikkea sitä kohtaan, mikä on jäänyt peruuttamattomasti taakse. Katumuksen. Kiitollisuuden.

Hänellä on aina ollut vaikeaa sanoa asioita ääneen, tuoda esiin sitä mitä oli sisällä. Siksi ei haittaa, vaikkei radio toimikaan. Hän päättää kirjoittaa kirjeen. Kun se on valmis, hän taittelee siitä paperilennokin.

Kirjepaperi on kuumuutta hylkivää ja kynänjälki avaruuden kestävää. Hänen sanansa pääsevät kyllä perille. Hetken hän harkitsee nimensä kirjoittamista loppuun, mutta muistaa sitten kerran kuulemansa japanilaisen tarinan.

Avaruuteen hukkuu muitakin avaruusmiehiä. Nimetön kirje tuo lohtua kaikkien heidän omaisille.

Hän heittää lennokin kohti planeettaa.

Raapale 263 – Jekku (19.9.)

Jekku

”Nyt löytyi!” Randall huutaa. Asennan fuusiopommin ja siirrymme sadan kilometrin päähän. Kun palaamme, jäähtyvässä kuopassa seisoo pikimusta staasikuutio.

”Avataanko?” Randall kysyy.

”Älä ole hullu! Emmehän tiedä, mitä siellä on sisällä”, sanon.

”Voi olla jotain arvokasta”, Randall inttää.

“Voi olla kuutiometri valkoista kääpiötä tai musta aukko.”

”Minkä ihmeen vuoksi?” Brock pistää väliin.

”Keppostelun vuoksi.”

”Kuka nyt olisi niin mulkku?”

Tuijotan Randallia merkitsevästi. Joku oli yöllä täyttänyt saappaani kiisselillä. Randall painaa katseensa, mutta yrittää edelleen. ”Staasinavaajien palkkiot ovat suurempia.”

”Suurempi on riskikin”, huomautan. ”Avaa jos tahdot, kunhan odotat, että minä ja Brock pääsemme ainakin ratasäteen päähän.”

Kaukaisuudessa planeetta räjähtää.

”Antimateriaa”, Brock sanoo.

”Kepponen”, minä vastaan.

Raapale 262 – Tulen synty (18.9.)

Tulen synty

Istumme niitylle tallotulla aukiolla. Puhemies paukuttaa mammutinluuta kiveen saadakseen kokoukseen järjestystä. ”Hiljaisuutta! Olemme kuulleet raportin tulenkehitysprojektin kipinävastaavalta. Kommentointipuheenvuorot pyydetään raajaa nostamalla.”

Ooggah, paikallinen pahanilmanlintu, vispaa kättään kuin mielipuoli.

”Herra puhemies! Haluaisin tiedustella, miten voidaan taata, ettei tämä tuli, jos sen kehittelyn sallitaan jatkua, kerran sytyttyään riistäydy ihmiskunnan hallinnasta ja lopulta polta jokaista puuta, kasvia ja sanalla sanoen orgaanista oliota kuoliaaksi koko planeetan kattavassa katastrofaalisessa maastopalossa.”

Jestas mikä homo neanderthalensis! Viime viikolla huolena oli Nibiru, nyt globaali tuho parin nuotion vuoksi. Tekisi mieli kalauttaa nuijaa nuijalla päähän, mutta se ei olisi demokraattista.

Kokouksen keskeyttää sapelihammastiikereiden hyökkäys. ”Jatkamme iltapäivällä”, puheenjohtaja huutaa puunlatvasta.

Raapale 261 – Pizzakuski (17.9.)

Pizzakuski

Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.

Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.

Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.

Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.

Raapale 260 – Romaanileiri (16.9.)

Romaanileiri

Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?

Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”

”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.

”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”

”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.

”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”

Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.

”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”

Raapale 259 – Jääsoturit (15.9.)

Jääsoturit

Pakkanen kiristyy. Tänään on se yö. Osoitan rohkeuteni kohtaamalla jääsoturit. Kuten veljeni. Vedän ylleni lämpimät vaatteet.

Talo on jo pimeä, kuistilla puhallan vielä pihalyhdyn sammuksiin. Viikon vanha kuu valaisee maisemaa. Pakkanen napsuu ja paukkuu ympärilläni, muita ääniä ei kuulu. Sitten lumi alkaa narskua.

Niitä kävelee tietä pitkin kolme. Kuu saa ne näyttämään väräjävän utuisilta. Niiden liike on hidasta, mutta harkittua. Portilla ne kääntyvät pihalleni. Huomaan pidättäväni hengitystäni. Ne kulkevat aivan editseni. Yksi niistä näyttää aivan veljeltäni.

Vihdoin uskallan hengittää ulos. Huuru alkaa heti tiivistyä, ottaa muotoa. Huudahdan ja kompuroin sisään. Ikkunasta näen, miten neljäs, vastasyntynyt jääsoturi lähtee vaeltamaan muiden perään.

Raapale 258 – Kierrätyskatos (14.9.)

Kierrätyskatos

Asuinalueellemme on tullut kierrätyskatos. Olen toivonut sellaista jo pitkään, sillä inhoan tuhlausta. Vihdoin on paikka, jonne voin viedä sinänsä käyttökelpoista tavaraa, jota itse en enää tarvitse.

Aloitin serkuistani. En koskaan pidä niihin yhteyttä ja poden jouluisin huonoa omatuntoa lähettämättömien korttien takia. Tädit jätin kuitenkin viemättä vielä toistaiseksi, ehtiihän ne myöhemminkin.

Hiukan asiaa pohdiskeltuani vein sinne myös pernani. En muista koulun biologiantunneilla koskaan kuulleeni siitä olevan mitään hyötyä. Lisäksi luin tarinan, jossa pernat olivat loisia, jotka söivät tiensä ihmisestä ulos.

Tänään on vihdoin aika. Olen loppujen lopuksi omasta mielestäni aika turha ihminen, joten kuskaan kierrätyskatokseen itseni.

Ottakoon joku, jos tarpeelliseksi kokee.