Aihearkisto: Raapale

Raapale 183 – Meripihkavieras (1.7.)

Meripihkavieras

Ovaan oven meripihkasaliin ja astun sisään seuralaiseni kanssa. Pehmeä, kultainen valo kietoo meidät sisäänsä. Tuhannet kultakoristeet kimaltavat epätodellisina.

”Mikä paikka tämä on?” vieraani kysyy silmät suurina.

”Eräs pyhätöistäni”, vastaan ojentaen konjakkilasia. ”Kerään historiallisesti kiinnostavia ja merkittäviä asioita. Tämä huone itsessään on sellainen.”

Pysähdymme toisen miehen eteen. Hän seisoo sotilasunivormussa käsi ojennettuna tervehdykseen. ”Kuka tämä on?” vieraani kysyy.

”Ah, saanko esitellä. Glen Hyde, tämä on valtakunnankansleri herr Schicklgruber.”

Glen kulauttaa juoman kerralla. ”Mielenkiintoiset viikset kaverilla. Mutta mitä minä täällä teen?”

”Te kaikki katositte omana aikananne ja teistä tuli kuuluisia. Siksi minä keräsin teidät. Nyt, istuhan sohvalle Spartacuksen viereen. Juoma vaikuttaa pian.”

Raapale 182 – NDA (30.6.)

NDA

Stella astui takaisin observatorion puolelle ja asettui Jeanin tuolin taakse käsi tämän olkapäälle laskeutuen. ”Työvuoromme päättyi juuri.”

”Eikö herra Devereaux ole tyytyväinen tuloksiimme?”

”On hyvinkin. Vie minut kotiin, Jean. Palaamme tänne aamulla.” Himokas katse syttyi Jeanin silmiin. Pian Citroen kiisi halki öisen maaseudun.

”Kaupunkiin on liian pitkä matka, Jean. Haluan sinut nyt. Etsi autio sivutie.”

Metsätie oli ollut käytössä kolme vuosikymmentä sitten hakkuiden aikaan. Citroen pysähtyi kuusen alle.

”Ulkona on mukavan viileää.” Stella astui kuutamoon. Jean seurasi häntä puiden katveeseen.

”Työnantajamme edellyttää ehdotonta vaitioloa kaikesta”, sanoi Stella yllättäen.

”Pystyn pitämään salaisuuden.”

”Et ilman apua”, Stella sanoi ja veti aseen taskustaan.

Raapale 181 – Leikkiase (29.6.)

Leikkiase

”Millaista on sotaa käyvissä maissa?” Milla kysyy.

”Aika rauhatonta”, vastaan.

”Miten lapset leikkii siellä?” Meri kysyy.

Muistan näkemäni tv-sarjan. ”Täytyy olla tarkkana, missä leikkii. Hiekkalaatikosta voi löytyä vaikka pommi.”

Jonkin ajan kuluttua lapset menevät ulos, mutta tulevat pian takaisin. ”Etupihan hiekkalaatikossa on pommi”, kertoo Milla.

”Jaha. Onko se sellainen kiven näköinen, kokoinen ja muotoinen pommi?”

Käyn silti katsomassa, mitä on oikein tekeillä. Löydän metallilieriön, jossa on säteilyvaaramerkki. Takaani kuuluu kikatusta. ”Me kaivettiin se hiekkaan yöllä!” tirskuu Meri.

Onkohan se aito? Hölmö kysymys, tietenkin se on.

”Kuulkaas, minä vien tämän ydinpommin nyt Ekotorille.”

”Miksi?” tytöt kysyvät.

”Ei sitä kompostiinkaan voi laittaa.”

Raapale 180 – Jalanjäljet (28.6.)

Jalanjäljet

Tkzee antaa merkin, joten pysäytän auton. Se on ikivanha Ford, jonka jäähdytin sihisee ja päästelee höyrytuprahduksia. Avaan oven. Maasto on karua, näen vain lyhyttä ruohoa.

Namibialainen oppaani puhuu innokkaasti ja viittoo minua seuraamaan. Vain muutaman askelen kuluttua näen ne.

Maa on täynnä pyöreitä alueita, joissa ei kasva mitään. Ne ovat kuolleita.

”Siinä ympyröitä. Halusitte nähdä.”

”Hämmästyttävää. Niitähän on satoja.”

”Tuhansia. Jumalten jalanjälkiä.”

”Anteeksi?”

”Jumalat kävelevät keskuudessamme. Juuri täällä. Mutta he ovat hitaita.”

”Puujaloillako ne kulkevat?” Naurahdan, mutta ääni kuolee nopeasti kurkkuuni. Uusi ympyrä muodostuu edempänä, sitten toinen, kolmas. Jono tulee minua kohti, ja pysähtyy.

”Vihainen jumala kulkee nopeammin”, Tkzee huomauttaa.

Raapale 179 – Khalansaalis (27.6.)

Khalansaalis

”Hyvää päivää. Oletteko te kenties herra Meikäläinen?”

”Olenhan minä. Mitä asiaa teillä on?”

”Matti Markus Meikäläinen, henkilötunnus-”

”Kyllä kyllä! Mistä on oikein kyse?”

”Te olette turvallisuusriski.”

”Anteeksi kuinka?”

”Tietojemme mukaan saitte mandariinin ja serbokroatian sekoituksella kirjoitetun sähköpostin, jossa kysyttiin salasanaanne. Te annoitte sen empimättä.”

”Tuota, kyllä.”

”Sen jälkeen ohikulkija kadulla kysyi teiltä kelloa.”

”Oikein mukavanoloinen kaveri.”

”Te kerroitte hänelle vastauksen ja annoitte samalla luottokorttinne tunnuslukuineen, kipsivaloksen kotiavaimestanne sekä vasemman munuaisenne.”

”Hänellä oli luottamusta herättävä hymy.”

”Yleisen tolkun ministeriön päätöksellä teidät on määrätty teloitettavaksi. Olkaa hyvä ja pidätelkää hengitystä loppuun saakka. Mutta sitä ennen tahtoisin myydä teille vain sunnuntaisin ajetun Eiffel-tornin.”

Raapale 178 – Kotikirjasto (26.6.)

Kotikirjasto

On hankala sanoa, milloin kaikki alkoi, mutta aloin kiinnittää siihen huomiota joskus viime vuoden loppupuolella.

Luin Neurovelhoa sohvalla, kun kahvivesi alkoi kiehua hellalla. Laskin kirjan alas, kävin lisäämässä porot pannuun ja kun palasin, kirja oli poissa. Katsoin lattialta, katsoin keittiöstä, tutkin jokaisen pöytäpinnan matkani varrella. Kirja löytyi lopulta vessasta.

Huomasin, että yhä useammin kirjat siirtyivät asunnossa itsestään. Sitten näin sellaisen lentävän ja seurailevan minua. Se oli Stalker. Nomen est omen.

Tilanne paheni siihen pisteeseen, että tuulikaapista piti tehdä ilmalukko. Ikkunoita ei voi avata edes tuuletusasentoon, ettei Tiikeri-sarja karkaa.

Varmuuden vuoksi olen julistanut Hitchcockin Linnut pannaan. Elokuva saattaisi tarjota huonoja roolimalleja.

Raapale 177 – Onnenkeksi (25.6.)

Onnenkeksi

Aterian päätteeksi iloinen tarjoilija tuo pöytään lautasellisen onnenkeksejä. Niitä on yksi vähemmän kuin meitä, mutta viiton työtovereitani syömään ne. En välitä kekseistä.

Tarjoilijakin huomaa laskuvirheen ja suorastaan hätääntyy. Kieli vaihtuu kiinaksi ja kovasti kumarrellen hän poistuu keittiöön. Usean minuutin kuluttua hän palaa ja syvään kumartaen ojentaa minulle oman keksini.

Murran kuoren ja luen ennustuksen.

”Säilyäksesi hengissä lähde heti kaupungista.”

Suojaan paperia muiden katseilta. He vitsailisivat. Katson tarjoilijaa. Hän on täydellisen totinen. Vähäinen päänheilautus vaikuttaa nyökkäykseltä.

Mitä teen? Riskeeraanko nolostumisen? Vai riskeeraanko kuoleman? Todennäköisyyksistä viis, kaikki on mahdollista. Saattaisin kuolla. Olenko taikauskoinen? Mikä on heti?

Kaadun. Pakahdun epävarmuuteen.

Rintaani pistää.

Mustenee.

Raapale 176 – Sivukanjoni (24.6.)

Sivukanjoni

Lämpö kaatuu taivaalta niskaani kuin neste. Se kimmahtelee seinämistä, pusertuu minuun. On kokonainen päivä, kun join viimeksi.

Nojaan kiveen, joka polttaa ihoani. Kilometrin korkuisia seinämiä. Miksi missään ei ole varjoa? Minun on pakko jatkaa, päästävä joelle.

Horjahtelen eteenpäin kanjoni kanjonilta. Joku puhuu minulle. ”Onko sinulla jano?” Näen vaaleatukkaisen tytön. Hän näyttää tutulta. ”Minulla on leiri tuolla. Tule.” Pudotan tyhjän leilini.

Seuraan tyttöä tuntikausien ajan. Ilta jo hämärtyy, kun hätkähdän. Tyttö on muuttunut läpikuultavaksi. Hän kääntyy, nauraa heleästi ja haipuu. Kaadun maahan kuolemanuupuneena.

Puistovartija Smith huokaa radioonsa. ”Retkeilijä löytyi, sivukanjonista. Kuollut nestehukkaan. Valitsi väärän reitin. Suoraan kulkien joelle olisi ollut minuutteja.”

Raapale 175 – Muovipussit (23.6.)

Muovipussit

Huoneessa on joitakin lapsia. Aikuiset ovat tarkkailemassa testiryhmää. Lapsille jaetaan tiukat, läpinäkyvät muovipussit. Ennen kuin koe alkaa ja he vetävät ne päähänäsä, pakenen huoneesta wc-tiloihin. Lisäkseni pari lasta piilottelee siellä. Hekään eivät ole allekirjoittaneet vaitiolo- ja tutkimuslupasopimusta. Vartijat tulevat etsimään meitä, mutta piilottelemme kopissa pytyn päällä. Heidän mentyä juoksemme ulko-ovelle. Minulla on avain.

Koe on ohi. Lasten vanhempia vaeltelee käytävillä. Kuuluu vihaista huutoa. Kaikki testihenkilöt eivät ole selviytyneet. Jokainen on allekirjoittanut paperin. Paitsi minä. Saan oven auki ja ryntään ulkona odottavaan aitojen sokkeloon. Kun vartijat lähtevät perääni, olen näkyvissä, mutta monen labyrintin päässä. Vilkutan heille aitojen yli ja katoan katuvilinään.

Raapale 174 – Portinvartija (22.6.)

Portinvartija

”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.

”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.

”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”

Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.

”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”

Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.

En avannut.