Avainsana-arkisto: Grand Canyon

Raapale 176 – Sivukanjoni (24.6.)

Sivukanjoni

Lämpö kaatuu taivaalta niskaani kuin neste. Se kimmahtelee seinämistä, pusertuu minuun. On kokonainen päivä, kun join viimeksi.

Nojaan kiveen, joka polttaa ihoani. Kilometrin korkuisia seinämiä. Miksi missään ei ole varjoa? Minun on pakko jatkaa, päästävä joelle.

Horjahtelen eteenpäin kanjoni kanjonilta. Joku puhuu minulle. ”Onko sinulla jano?” Näen vaaleatukkaisen tytön. Hän näyttää tutulta. ”Minulla on leiri tuolla. Tule.” Pudotan tyhjän leilini.

Seuraan tyttöä tuntikausien ajan. Ilta jo hämärtyy, kun hätkähdän. Tyttö on muuttunut läpikuultavaksi. Hän kääntyy, nauraa heleästi ja haipuu. Kaadun maahan kuolemanuupuneena.

Puistovartija Smith huokaa radioonsa. ”Retkeilijä löytyi, sivukanjonista. Kuollut nestehukkaan. Valitsi väärän reitin. Suoraan kulkien joelle olisi ollut minuutteja.”

Raapale 70 – Kirje kiven alla (18.3.)

Kirje kiven alla

Tiedän, että muut tulevat tänne kokemaan omaa pienuuttaan, mutta kiviaineksen jylhyys ei hetkauta minua. Läsnäolooni on syynä laajemmat tieteelliset pyrinnöt. Turisteja varjellaan totuudelta eikä missään matkamuistomyymälässä ole niistä kertovia tuotteita, mutta me todelliset tutkijat tiedämme. Kanjonissa asuu olentoja.

Havaintoja niistä on tehty vuosisatojen ajan, kenties vuosituhansien. Intiaanien tarinoita pidetään vain legendoina, kuten kaikkea muutakin, johon läntisen pallonpuoliskon niin sanottu nykytiede ei ole atomiajan huumassa vielä ehtinyt koskemaan. Tiede vaatii todisteita, kuten kuuluukin, ja niitä minä aion hankkia.

Havainnot kertovat ihmistä pienemmistä olennoista syvällä kanjonin kätköissä. Aion löytää ne ja kuvata niitä. Palaan kuukauden kuluessa.

-Loren Kincaid, huhtikuun 16. päivä, 1974

Raapale 69 – Suuri kanjoni (17.3.)

Suuri kanjoni

Astun ajokista näköalatasanteelle silmiäni hieroen. Päivä on jo noussut ja tummennettujen ikkunoiden hämärän jälkeen auringonvalo lähes sattuu. Kestää hetken, ennen kuin katson ympärilleni.

Pysähdyn kesken askeleen. Henkeni salpautuu enkä edes huomaa sitä. Mikään valokuva ei tee oikeutta todellisuudelle.

Kanjoni aukeaa edessäni ulottuen taivaanrantaan saakka. Nippelitietotumake kertoo, että näen ainakin sadan kilometrin päähän, että alas on viidentuhannen metrin matka. En kuule, imen vain näkymää sieluuni.

Lukemattomat kivikerrostumat seuraavat toisiaan eriväristen viivojen mosaiikkina. Kaukaisuudessa timanttikobolttimuodostumat kimaltelevat kuin tuhannet tähdet. Varjovyöhykkeellä auringonsäteet jättävät osumatta kiven pintaan. Kukaan ei tiedä, miksi.

Matkanjohtaja ojentaa minulle liitosiipeni. Kiinnitän ne selkääni. Kiipeän reunalle.

Sitten heittäydyn ilmavirtojen vietäväksi.