Portinvartija
”Haluan palkata teidät.” Näin sanoen hän astui toimistooni. Hän oli kaunein koskaan tapaamani nainen, jos silmiä ei huomioida. Silmät, niistä kuvastui monien aikakausien kulu. Se ikiaikaisuus ei istunut niihin nuoriin kasvoihin.
”En ole vapaa”, sanoin, vaikka tarvitsin rahaa.
”Kyllä olette”, sanoi nainen ja asetti pöydälleni tukun rahaa. Ison tukun. ”Lähdemme heti.”
Hautausmaalla seisahduimme erään kryptan eteen. Kuunvalo loi vaikutelman, että kuviot sen pinnassa liikkuivat. Nainen ojensi minulle medaljongin.
”Ripustakaa tämä kaulaanne ja pysykää tässä.” Hän kiskoi kryptan oven raolleen. ”Jos en ole palannut aamunkoittoon mennessä, sulkekaa ovi älkääkä koskaan palatko tänne.”
Auringon noustua joku takoi ovea. En avannut.
En avannut.
Routakoto 