Aihearkisto: Raapale

Raapale 263 – Jekku (19.9.)

Jekku

”Nyt löytyi!” Randall huutaa. Asennan fuusiopommin ja siirrymme sadan kilometrin päähän. Kun palaamme, jäähtyvässä kuopassa seisoo pikimusta staasikuutio.

”Avataanko?” Randall kysyy.

”Älä ole hullu! Emmehän tiedä, mitä siellä on sisällä”, sanon.

”Voi olla jotain arvokasta”, Randall inttää.

“Voi olla kuutiometri valkoista kääpiötä tai musta aukko.”

”Minkä ihmeen vuoksi?” Brock pistää väliin.

”Keppostelun vuoksi.”

”Kuka nyt olisi niin mulkku?”

Tuijotan Randallia merkitsevästi. Joku oli yöllä täyttänyt saappaani kiisselillä. Randall painaa katseensa, mutta yrittää edelleen. ”Staasinavaajien palkkiot ovat suurempia.”

”Suurempi on riskikin”, huomautan. ”Avaa jos tahdot, kunhan odotat, että minä ja Brock pääsemme ainakin ratasäteen päähän.”

Kaukaisuudessa planeetta räjähtää.

”Antimateriaa”, Brock sanoo.

”Kepponen”, minä vastaan.

Raapale 262 – Tulen synty (18.9.)

Tulen synty

Istumme niitylle tallotulla aukiolla. Puhemies paukuttaa mammutinluuta kiveen saadakseen kokoukseen järjestystä. ”Hiljaisuutta! Olemme kuulleet raportin tulenkehitysprojektin kipinävastaavalta. Kommentointipuheenvuorot pyydetään raajaa nostamalla.”

Ooggah, paikallinen pahanilmanlintu, vispaa kättään kuin mielipuoli.

”Herra puhemies! Haluaisin tiedustella, miten voidaan taata, ettei tämä tuli, jos sen kehittelyn sallitaan jatkua, kerran sytyttyään riistäydy ihmiskunnan hallinnasta ja lopulta polta jokaista puuta, kasvia ja sanalla sanoen orgaanista oliota kuoliaaksi koko planeetan kattavassa katastrofaalisessa maastopalossa.”

Jestas mikä homo neanderthalensis! Viime viikolla huolena oli Nibiru, nyt globaali tuho parin nuotion vuoksi. Tekisi mieli kalauttaa nuijaa nuijalla päähän, mutta se ei olisi demokraattista.

Kokouksen keskeyttää sapelihammastiikereiden hyökkäys. ”Jatkamme iltapäivällä”, puheenjohtaja huutaa puunlatvasta.

Raapale 261 – Pizzakuski (17.9.)

Pizzakuski

Toimitettuani kierroksen toiseksi viimeisen pizzan katson jäljelle jäänyttä osoitetta ja veri pakenee kasvoiltani. Ei voi olla totta, ei saa olla totta! Miksi minä? Viimeinen kohde on Yökylä, pizzakuskien ja postinkantajien kammoama opiskelijaloukko joen rannassa.

Pysäköin auton alueen liepeille ja tutkin kupruilevalle metallille raapustettua karttaa. Mikään talo ei ole samassa paikassa kuin edellisellä kerralla. Numerotkaan eivät ole samoja. Lähin talo on neliöjuuri miinus yhdestä jaettuna nollalla. Itku ei ole kaukana.

Pizza on toimitettava perille tai saan potkut. Voisin lähteä vaeltelemaan talojen muodostamia kujia sattumanvaraisesti, mutta tiedän monia, jotka ovat jääneet palaamatta.

Lopulta jätän pizzan kartan eteen ja ilmoitan puhelimitse eroavani työstäni.

Raapale 260 – Romaanileiri (16.9.)

Romaanileiri

Tiedän katsomattakin, että poliisit ovat saapuneet. Katson kuitenkin. Kolme autoa, kuusi poliisia. Vastahan aamulla saavuimme. Joko meidät jo nyt ajetaan matkoihimme?

Poliisit kävelevät leiriimme ja vanhin heistä, valkopartainen, puhuu. ”Jahas, alkakaahan sitten pakata. Te ette saa leiriytyä täällä. Tämä on kaupungin maata.”

”Emme me ketään häiritse”, vanha Carmen puolustautuu.

”Ette ehkä vielä, mutta kyllä teikäläiset tunnetaan. Rettelöitsijöitä ja varkaita. Lähialueen asukkaat ovat valittaneet.”

”Valittaneet mistä?” Carmenin poika Rainer tivaa.

”Kirjoituskoneiden naputuksesta pitkin päivää. Ja eräs luovan kirjoittamisen opettaja soitti ideavarkaista kotinsa liepeillä.”

Olemme vaiti. Perusteeton maineemme ja ennakkoluulot perivät jälleen voiton.

”Niin että purkakaa tämä romaanileiri ja painukaa muualle kirjoittelemaan.”

Raapale 259 – Jääsoturit (15.9.)

Jääsoturit

Pakkanen kiristyy. Tänään on se yö. Osoitan rohkeuteni kohtaamalla jääsoturit. Kuten veljeni. Vedän ylleni lämpimät vaatteet.

Talo on jo pimeä, kuistilla puhallan vielä pihalyhdyn sammuksiin. Viikon vanha kuu valaisee maisemaa. Pakkanen napsuu ja paukkuu ympärilläni, muita ääniä ei kuulu. Sitten lumi alkaa narskua.

Niitä kävelee tietä pitkin kolme. Kuu saa ne näyttämään väräjävän utuisilta. Niiden liike on hidasta, mutta harkittua. Portilla ne kääntyvät pihalleni. Huomaan pidättäväni hengitystäni. Ne kulkevat aivan editseni. Yksi niistä näyttää aivan veljeltäni.

Vihdoin uskallan hengittää ulos. Huuru alkaa heti tiivistyä, ottaa muotoa. Huudahdan ja kompuroin sisään. Ikkunasta näen, miten neljäs, vastasyntynyt jääsoturi lähtee vaeltamaan muiden perään.

Raapale 258 – Kierrätyskatos (14.9.)

Kierrätyskatos

Asuinalueellemme on tullut kierrätyskatos. Olen toivonut sellaista jo pitkään, sillä inhoan tuhlausta. Vihdoin on paikka, jonne voin viedä sinänsä käyttökelpoista tavaraa, jota itse en enää tarvitse.

Aloitin serkuistani. En koskaan pidä niihin yhteyttä ja poden jouluisin huonoa omatuntoa lähettämättömien korttien takia. Tädit jätin kuitenkin viemättä vielä toistaiseksi, ehtiihän ne myöhemminkin.

Hiukan asiaa pohdiskeltuani vein sinne myös pernani. En muista koulun biologiantunneilla koskaan kuulleeni siitä olevan mitään hyötyä. Lisäksi luin tarinan, jossa pernat olivat loisia, jotka söivät tiensä ihmisestä ulos.

Tänään on vihdoin aika. Olen loppujen lopuksi omasta mielestäni aika turha ihminen, joten kuskaan kierrätyskatokseen itseni.

Ottakoon joku, jos tarpeelliseksi kokee.

Raapale 257 – Salaperäinen isäntä (13.9.)

Salaperäinen isäntä

SOPHIE: Mikä näiden juhlien isäntä on oikein miehiään?

PENELOPE: Minä kuulin, että hän on Euroopasta. Karkotettu pöyristyttävien rikostensa vuoksi.

SOPHIE: Kuinka kauheaa! Millaisten rikosten?

MARCUS: Älkää hölmöilkö. Länsirannikolta se on, tavallinen nousukas.

PENELOPE: Lisäksi hänen sanotaan olevan tutkimusmatkailija.

SOPHIE: Kuinka jännittävää! Mitä hän on tutkinut?

MARCUS: Epäilemättä San Fransiscoa.

PENELOPE: Toisaalta kuulin, että hän olisi sotasankari.

SOPHIE: Kuinka uljasta! Minkä sodan?

MARCUS: Ei minkään sodan, uskokaa jo.

SOPHIE: Hän on niin komea. Haluaisin heittäytyä hänen syleilyynsä.

MARCUS: Enpä löisi vetoa, että hän on naisiin kallellaan.

SOPHIE: Mitä tarkoitat?

MARCUS: Ja eurooppalainen? Hänhän on musta.

PENELOPE: Pohjois-eurooppalainen, sanovat, ja arvoltaan marsalkka.

Raapale 256 – Maanalinen (12.9.)

Maanalinen

Höyrymyyrä jyrsii tietään eteenpäin täristen miltei väkivaltaisesti enkä voi olla varma edes siitä, mikä suunta on alas. Toivon, että kohoan edelleen kohti pintaa tai minut paha perii. Sananmukaisesti.

Ohjaamossa on kuuma, tuhottoman kuuma. Tuntuu siltä kuin koko Maapallon lämpö olisi niskassani. Ehkä pian onkin. Pyyhin silmiä kirveltävää hikeä pikaisesti ja vilkuilen taakseni.

Repivä, kalahteleva möyrinä ympärilläni on alkanut myös kirskahdella. Se pelottaa minua ja häädän sen mielestäni hetkeksi, mutta sitten vauhtini hidastuu. Vielä viisikymmentä metriä pintaan.

Myyrän poraama käytävä takanani on alkanut hehkua magman vihaa. Ne kirotut, ne ovat sittenkin rohjenneet avata sulkuportit!

Niin lähellä. Jaksa vielä.

Jaksa vielä vähän!

Raapale 255 – Kauppanaudat (11.9.)

Kauppanaudat

Kävellessäni kauppaan sisään siirtelen vielä puhelimen ostoslistasovelluksen artikkeleita järjestykseen. Ensin rehut, sitten leipä ja juusto. Tungen pyöristetyn metallipalan kärryjen lukkopesään ja nykäisen kärryt mukaani. Pakko. Ostettavaa on koko viikoksi.

Leikkeleisiin saakka menee hyvin, mutta maitohyllyllä ongelmat alkavat. Jugurttien kohdalla märehtii kaksi nautaa. Näen, miten niiden leuat jauhavat laiskasti ja toinen kääntää päätään minun suuntaani. Kumpikaan ei tee elettäkään siirtyäkseen. Joudun pysähtymään.

Seisoskelen aikani ja odotan, että nautamaisuudesta johtuva häpeä saisi ne väistämään syrjään. Lopulta kröhäisen ja syvästi harmistuneena pyydän tietä. Haluaisin olla tyly, mutten kehtaa. Eivät kaikki voi olla nautamaisen julkeita.

Aina kassoille saakka korvissani kaikuu niiden sietämätön, paheksuva ammunta.

Raapale 254 – Kirkkotankki (10.9.)

Kirkkotankki

Raskas dieselmoottori röhähtää käyntiin ja kitkerä savu alkaa täyttää tallia. Suuntaan ajokkini ulos ja baanalle. Pihalta tielle kääntyminen on hankalaa näin kookkaalla ajokilla, onhan se kahden kuorma-auton levyinen, rekan pituinen ja painaa viisisataatuhatta tonnia.

Isken kierroksia kehiin ja nopeus nousee viiteenkymppiin. Se on aika paljon kirkkotankille, jarrutusmatka on pitkä. Reitti pitää valita niin, ettei korkeuksiin kohoava katedraalin torni katko sähköjohtoja, mutta tunnen kyllä kaupungin kadut. Telaketjujen painaumille en voi mitään.

Käännyn marketin pihaan, parkkeeraan ja menen ostamaan tupakkaa. Kun palaan, muita tankkeja on jo saapunut. Letkamme lähtee liikkeelle ja paukutamme satamillisiä tykkejämme varoitukseksi syntisille. Herran enkelit ovat jälleen tien päällä.