Aihearkisto: Fiktio

Raapale 64 – Astronomiahuhupuhe (4.3.)

Astronomiahuhupuhe

Pieni meteoriparvi saavutti suurta asteroidia. Meteoreja jännitti ja muutama törmäili tohkeissaan toisiinsa. Yksi niistä, nikkelipitoisin, oli valittu puhemieheksi.

”Anteeksi herra!” se huikkasi kun välimatka alkoi kuroutua umpeen. ”Anteeksi, voisimmeko häiritä hetken?”

”Mikäs tässä”, asteroidi tuumasi. ”Ei minulla mikään kiire ole. Mitäs asiaa teillä pikkukivillä on?”

”No kun me kuulimme, että ihan pian sinulla koittaa suuri päivä. Ja me tahdoimme onnitella sen vuoksi.”

”Ja pyytää nimmarit!” kiekaisi tuskin kilon painoinen möhkäle parven perästä.

”Mikäs suuri päivä minulla on?” ihmetteli asteroidi.

”No planeettatörmäys tietenkin!”

”Olettekos te mukulat taas kuunnelleet niitä radiolähetyksiä? Pelkkää perusteetonta pelottelua. Kyllä tässä vielä kierroksia pari miljoonaa ehtii kertymään.”

Raapale 63 – Alcubierre (3.3.)

Alcubierre

”Herra al-Rashid, erittäin mielenkiintoinen tieteellinen havainto, mutta miksi meidän pitäisi olomme turvattomaksi?”

”Kuvitelkaa hetki. Istutte kotonanne. Kuuluu ääniä, jotka tunnistatte lähtevän tankista. Kuuluu tykin jylyä. Räjähdys. Katsotte ulos. Naapurinne talo on murskana. Tankkia ei näy. Ette tiedä missä se on. Ehkä takapihallanne? Mitä tapahtui? Ette tiedä. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”

Salissa vallitsi hiljaisuus.

”Siriuksen järjestelmässä havaitsemamme suunnattu energiapurkaus oli valtaisa, liian iso selitettäväksi kaksoistähden omalla dynamiikalla. Ainoa toimiva selitysmalli on Alcubierren moottori. Avaruusalus syöksyy tähtienvälisen avaruuden halki keräten hiukkasia edellä työntämänsä kuplan pinnalle. Pysähdyttäessä syntyy mahdollisesti jopa koko järjestelmän tuhoava räjähdys.”

”Emme tiedä, missä tuo alus nyt on. Tunnetteko olonne turvalliseksi?”

Raapale 62 – Yöpuhelu (2.3.)

Yöpuhelu

Havahduin vaivoin siihen, että puhelimeni soi. Pimeässä hapuilen hyllyä kädelläni, kunnes kapula vihdoin löytyy. Käperryn peiton alle samalla, kun vien puhelimen korvalleni. ”Niin?” mutisen miten kuten mirofoniin.

”Hei,” sanoo naisen ääni, ”oletko kotona?”

”Joo”, vastaan nyt marginaalisesti enemmän hereillä, vaikka väärä numero se on silti.

”Oletko sängyssä?” ääni kujertaa. Ennen kuin ehdin vastata, nainen jatkaa. ”Mitä sinulla on päälläsi? Älä vain sano, että nukut alasti!” Nauru on heleää ja leikkisää.

Olen täysin hereillä ja kierähdän selälleni. Vapaa käteni etsiytyy itsestään haaroväliini. ”Kuka siellä on?” kysyn.

Samassa tunnistan äänen. ”Jumalauta Siri, joko taas? Nyt loppuu ne pilapuhelut!”

Huomenna vaihdan iPhonen nokialaiseen.

Raapale 61 – Oman elämänsä antisankari (1.3.)

Oman elämänsä antisankari

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta hankimatta. Sitten ihmissusi puri minua.

Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.

”Sinun piti purra edes yhtä ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait purra mitä eläintä vain. Ja minkä kimppuun kävit?”

”Suden”, uikutan.

”Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”

”Susisusi?” heilutan häntääni varovasti.

Koko lauma ulvoo naurusta.

Taas hävettää.

Raapale 60 – Käyttäjätunnus (29.2.)

Käyttäjätunnus

Lyön entteriä varmemmaksi vakuudeksi toisenkin kerran ja saan täsmälleen saman virheilmoituksen. Valtuudet poistaa tunnusta eivät riitä. Pihalla viikko sitten potkut saanut työntekijä jatkaa meuhkaamistaan ja heiluttaa banderollia. ”Paska lafka”, siinä lukee.

Hampaita kirskutellen soitan esimiehelle ja esitän kainosti, että minun tunnukselleni pitäisi antaa muutamia uusia oikeuksia, jos minun olisi tarkoitus suoriutua työtehtävistäni. Hetken päästä tunnusjärjestelmän vastaava pirauttaa ja kertoo, että nyt löytyy oikeuksia enemmänkin kanssa. ”Laitettiin kaikki.”

Päätän testata heti. Kirjoitan meuhkaajan tunnuksen kenttään ja klikkaan deleteä. ”Oletko varma, että haluat tuhota käyttäjän?” Totta mooses olen! Klikkaan ’kyllä’. Pihalla välähtää kirkas valo, kuuluu paukahtava ääni ja banderolli putoaa tuhkakasan päälle.

Raapale 59 – Humala (28.2.)

Humala

Kai se on jokin vika pään sisällä, kun aina päädyn samaan tilanteeseen. Mukillinen humalluttavaa litkua, joka ei oikeastaan edes maistuisi, mutta juonpa sitä kuitenkin. Tarjoilijaeukko, joka alkaa jokaisen hörpyn jälkeen näyttää pantavammalta. Savu tunkee silmiin ja rintaan, ja naapuripöydässä pidetään kaameaa älämölöä. Aamulla on sitten taas pää niin kipeä että!

Viereeni istahtaa joku ikivanha naavaparta. Aluksi se tarjoaa mukillisen ja kuuntelen sen juttuja, mutta sitten ne sotakerskunnat alkaa tosissaan vituttaa. ”Paskaa!” huudahdan. ”Ei tuollainen kusivirsu ole missään Pohjolan sodassa ollut!”

Siltä istumalta äijä alkaa laulaa ja vajoan kulliani myöten maan sisään. ”Olen pahoillani!” rukoilen. Perkele, viimeinen kerta kun vittuilen Väinämöiselle.

Raapale 58 – Parvi (27.2.)

Parvi

Aurinko paistaa korkealla ja minä kellun uimarenkaan päällä kaukana rannasta. Jo kaukaa näen niiden kiertävän niemen ja lähestyvän. Vesi kuohahtelee ja paikoitellen muutama evä pilkahtaa näkyviin. Kun yksi hai hyppää vedestä ylös, näen sen kaksi valtavaa, ammottavaa kitaa. Kumpikin on täynnä teräviä hampaita. Pian haita hyppii yksittäin ja pareittain ympärilläni kymmeniä valkoharmaat kehot kauniisti kiiltäen. Toinen toisensa perään ne solahtavat pehmeästi molskahtaen takaisin pinnan alle ja jatkavat matkaansa. Yksi porskahtaa pintaan aivan vieressäni. Se ponkaisee korkealle ja käännähtää sulokkaasti kuin delfiini sukeltaen jälleen syvyksiin. Uimarenkaani keinuu sen aiheuttamilla laineilla. Muutamassa minuutissa koko parvi on kulkenut ohitseni ja jättänyt minut taakseen.

Raapale 57 – Lentävä lautanen (26.2.)

Lentävä lautanen

Ihmiset tuijottavat taivaalle. Minäkin vilkaisen ja olen kaatua. Siellä lentää laakea, pyöreä ufo. Otan kännykän taskusta ja alan kuvata.

Ufo liukuu alemmas ja kuulen huminaa. Käteni tärisevät pakostakin, kun valtava alus laskeutuu nurmikentälle. Juoksen kohti. Alus nousee jälleen ilmaan ja nopeasti kiihdyttäen katoaa pilviin. Kuvaan vielä ihmisten ilmeitä ja ruohoon jääneitä painaumia.

Juoksen kotiin ja lataan videon suoraan nettiin. Ihmisille on kerrottava! Kiistaton todiste ihmiskunnalle tuntemattomasta teknologiasta.

Tunnissa video katsotaan yli miljoona kertaa. Kommenteissa osa kutsuu videotani huijaukseksi, osa väittää ufoa sääpalloksi. Pari keskustelee Nostradamuksesta, joku varoittaa Illuminatista. Joillekin olen Maailmanhallituksen disinfokätyri.

Aito todiste hukkuu väärennösten suohon.

Masentuneena poistan videon.

Raapale 56 – Kyttääjä (25.2.)

Kyttääjä

Oven takana rapisee. Katson kysyvästi kavereitani. ”Naapurin jurakautinen akka kolmannesta. Aamuyöllä kun käyn vessassa, se vaeltaa rappukäytävässä ja kuuntelee postiluukuista, kuka kävi.” Tuijotan silmät suurina enkä hetkeen tiedä, onko soveliasta hengittää. Hullu naapurusto.

Tulen uteliaaksi. Kun lähden, en poistukaan talosta vaan jään kellarikerrokseen passiin. Piiloudun pimeimpään nurkkaan ja odotan yötä pientä leditaskulamppua hypistellen.

Talo hiljenee. Jossain kello lyö kaksi. Lähden liikkeelle. Kännykkä soi asunnossa, jonka oven vieressä olen. Ylempänä ovi aukeaa ja rapina alkaa. Luikahdan portaisiin taskulamppu valmiina.

Jotain liikkuu. Rapina kovenee. Nyt!

Valokiilassa seisoo metrin korkuinen dinosaurus. Se mulkoilee minua ja luikahtaa sitten takaisin asuntoonsa.

Sammutan lampun. Hullu naapurusto.

Raapale 55 – Siivousurakka (24.2.)

Siivousurakka

”Tämä autotalli täytyy siivota. Turhaa tavaraa joka paikassa. Milla ja Meri, te saatte auttaa.” Katselen huokaillen kaikkia epämääräisiä kasoja uskomatonta ryjää. ”Te voitte jo aloittaa. Minä haen lainaan kuormurin.”

”Mitä meidän pitää tehdä?” Milla kysyy. Meri tökkii jalallaan sanomalehtipinoa.

”Kaikki tämä materia on saatava katoamaan”, puuskahdan. ”Aloittakaa mistä vain”.

Kun ajan kuorma-autolla kotia kohti, näen kirkkaan välähdyksen. Hetken kuluttua kumea pamaus täräyttää autoa. Kaasutan täysillä viimeisen puoli kilometriä. ”Mitä te taas olette keksineet?” huudahdan ja katselen kraateria.

”Me haettiin antimateriaa!” huudahtaa Milla.

”Ja kaikki materia meni!” vahvistaa Meri.

Nyökkään hitaasti. Sinänsä hyvin keksitty, säästyy jätemaksut. Mutta autotalli pitää rakentaa uudelleen.