Avainsana-arkisto: kännykkä

Raapale 292 – Vaihto (18.10.)

Vaihto

”Mitä sinulla on mielessäsi?”

”Minulla? Ei minulla mitään.”

”Onpas. On aina, kun olet tuon näköinen.”

”Minkä näköinen?”

”Älä välttele ja väistele.”

”Enhän minä.”

”Et enää kiinnitä minuun huomiota samalla lailla kuin alussa.”

”Enkö?”

”Et.”

”Ehkä en. Mutta eikö se ole luonnollista. Tilanteet muuttuvat.”

”Onko meidän tilanteemme muuttunut? Onko?”

”En minä niin sanonut.”

”Ehkä tarkoitit sanoa.”

”Mitä tarkoitat?”

”Sinä et enää viehdy ulkomuodostani, et uppoudu saloihini tuntikausiksi, et enää koskettele ja hipelöi joka välissä.”

”Niin.”

”Onko sinulla toinen? Aiotko vaihtaa uuteen. Aiotko?”

”Kun kerran kysyt suoraan, aion!”

”Kuinka sinä saatat!”

”Uudessa puhelimessa on paremmat ominaisuudet.”

”Sika! Kostoksi resetoin Angry Birds -ennätyksesi.”

Mainokset

Raapale 62 – Yöpuhelu (2.3.)

Yöpuhelu

Havahduin vaivoin siihen, että puhelimeni soi. Pimeässä hapuilen hyllyä kädelläni, kunnes kapula vihdoin löytyy. Käperryn peiton alle samalla, kun vien puhelimen korvalleni. ”Niin?” mutisen miten kuten mirofoniin.

”Hei,” sanoo naisen ääni, ”oletko kotona?”

”Joo”, vastaan nyt marginaalisesti enemmän hereillä, vaikka väärä numero se on silti.

”Oletko sängyssä?” ääni kujertaa. Ennen kuin ehdin vastata, nainen jatkaa. ”Mitä sinulla on päälläsi? Älä vain sano, että nukut alasti!” Nauru on heleää ja leikkisää.

Olen täysin hereillä ja kierähdän selälleni. Vapaa käteni etsiytyy itsestään haaroväliini. ”Kuka siellä on?” kysyn.

Samassa tunnistan äänen. ”Jumalauta Siri, joko taas? Nyt loppuu ne pilapuhelut!”

Huomenna vaihdan iPhonen nokialaiseen.

Varjojen kaupungit

Varjojen kaupungit

Astun nurkan ympäri, mutta katu on tyhjä lukuunottamatta tuulen kuljettamaa Tylkkäriä ja yön riennoista hoippuvaa punahaalarista opiskelijanuorukaista. Katson uudelleen karttaa puhelimeni näytöllä.
Henki on vaeltanut eteenpäin.
Juoksen seuraavalle nurkalle, opiskelijan perään. Siellä se leijuu, puolittain talon sisällä. Se on sairaalloisen vihreä ja utuinen, korkeampi kuin kerrostalo. Nuorukainen ei sitä huomaa, kävelee vain läpi.
Otan sen kohteekseni ruudulla ja hyökkään. Yksi isku riittää, grafiikka katoaa. Edessäni henkiolento kiemurtelee hirvittävissä kuolonkouristuksissa ja lopulta haipuu olemattomiin.
Metsästän henkiä. Muille tämä on pelkkää peliä puhelimen ruudulle, minulle totta. Joskus vielä opin taistelemaan ilman puhelinta.
Hemmetti, akku loppuu.
Uusi henki ilmestyy. Ja se näkee minut.